Hullun arkkitehdin ihmeelliset kesäseikkailut jatkuvat
OSA 4
BLOGI 64
21.9.2015

Kotka, meri ja laituri

Edellisessä blogissani kerroin kuinka tapasin kirjailija Olavi Moilasen. Tämä poiki kutsun hänen 70-vuotispäivilleen heinäkuussa. Synttäreillä tutustuin moniin kotkalaisiin taiteilijoihin kuten taidemaalari Olavi Heinoon. Hän pyysi minua käymään ateljeesalongissaan, missä töiden paljous yllätti minut. Heinon omien teosten lisäksi hänellä oli ateljeessaan mittava kokoelma kotkalaisten taiteilijoiden töitä ja meriaiheista grafiikkaa. Tämä artikkeli syntyi keskustelujemme pohjalta. Samalla se on retrospektiivinen näyttely taiteilijan laajasta tuotannosta. Antaa kuvien ja taiteilijan runojen puhua. Runot ovat Heinon kirjasta PISTE MERESSÄ, MERISINFONIA (esikoiskokoelma 2014).

Sisinpäni janosi enemmän
kuin elämä antoi
pakotti näkemään merien taakse, toivomaan,
että seuraava satama antaisi vastauksen
aina minuun jäi tyhjä kohta
seitsemästä totuudesta

Suuri seikkailija näkee näkymättömän
avaa rannat
syvät ja tutkimattomat

Kaupunki väreilee
tehtaan tuoksu yltää lähisaariin

Laivat tulevat menneisyydestä ja unista
Lakaiskaa aika hereille
Laivat tulevat
Maa jää kuolleille
Meille jää matka toistemme luo

Ovi raollaan
ikkuna auki lokin kirkaisulle
hämärät nurkat
ahvenia lasikulhossa
voipaperilla sitruuna ja tilliä

Mutta onni on syvä varjo vedessä
kun tyrsky kuohuaa
ja huuhtoo rakkauden
väkevää tuoksua mereen

Minun hiljaisuuteni, sinun sanasi
minun laiturini, sinun meresi
minun purjeeni, sinun tuulesi

Tänään kivi on musta
rannalla matkalaukkumeri
ja kaikki lähdöt peruttu

Meri vetäytyy
sanomaton
hiertää koloa sydämeen

Löydän mutkien kautta
suoran polun merenrantaan
yksinäisyyteen lyhyt matka

merelle lähdetään hitaasti
ja hitaasti sieltä palataan
kun käännyn
se läikkyy ja kuohuu minussa pitkään

Meri on hiljainen tie pois itsestä
se huuhtoo sielua
tyynnyttää hetken
olen meren merkitsemä
ja kaipaan

Katson sinua
edestä, takaa, sivulta
aina sinusta merenvalo
minua kohti

Vähän on aikaa
pitkiä matkoja varten
isokin matkalaukku aina liian pieni
toiveita kantamaan

laiva vasta kiinnittynyt laituriin
merimies jo avaamassa kairon ovea
horjuu kapakkaan mennessään
sieltä tullessa horisontti kihara
kuin laivatytön hiukset

merimiehillä on sinivihreät silmät
kuin unien ankeriailla
aina he seilaavat poispäin
kohti muistojen hämärää
sinne missä elämä alkoi
mihin se joskus päättyy

Olavi Heino on työteliäs ja säntillinen taidemaalari. Hän työskentelee ateljeessaan joka päivä sunnuntaita lukuunottamatta kahdeksan tuntia – kello kymmenestä kuuteen. Töitä ja ideoita riittää. Hän maalannut useita isokokoisia teoksia julkisiin sisätiloihin, tehnyt paljon muotokuvia ja muitakin tilaustöitä. Parhaillaan hänellä on näyttely yhdessä Kuutti Lavosen kanssa Imatran taidemuseossa 10.10. asti. Olavin isäkin, Eino Heino, oli taiteilija. Tässä lopuksi muutamia hänen töitään:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Miete 64
LAITOIN NAVIGAATTORIIN
OSOITTEEKSI HELVETTI
SE NÄYTTI MONTA REITTIÄ

LAITOIN OSOITTEEKSI TAIVAS
SE SANOI ETTÄ
OLEN JO PERILLÄ

Hullun arkkitehdin ihmeelliset kesäseikkailut jatkuvat
Osa 3
BLOGI 63
14.9.2015

Autuus ja Harmonia

Saaren erakkoelämän vastapainoksi hoivaan kesän sosiaalisia tarpeitani konserttivierailujen lisäksi käymällä pari kolme kertaa viikossa uimahallissa. Vaikka minulla on saaressa hullunhieno sauna ( blogi 49), en yksin ollessani lämmitä sitä. Mieluummin kylven muiden ihmisten kanssa. Aina syntyy mielenkiintoisia keskusteluja. Parhaiten silloin kun on saunassa vain kahdestaan. Hyviä keskustelun avauspuheenvuoroja on useita kuten:

Päivää!
No tänään on tilaa!
Taitaa tulla hieno päivä!

Ei ole vaikeaa. Usein löytyy jokin yhteinen asia tai kontakti, jonka jälkeen voidaan todeta, että maailma on pieni. Kuten silloin kun laudenaapurini osoittautui asuneen naapuritalossa Munkkiniemessä. Kotiemme ikkunat olivat vastakkain kahdeksan metrin päässä toisistaan. Stadissa en ollut koskaan nähnyt häntä. Täällä Kotkan lauteilla tavattiin. Jos väkeä on saunassa enemmän, voi kysyä suoraan mikä on päivän teema tänään. Juttua riittää aina. Näistä tarinoista saisi montakin novellia. Tänään on vuorossa yksi.

Kerran huomiotani altaassa kiinnitti arviolta ikäiseni laihahko parrakas pitkätukkainen mies, jolla oli lihaksikas sopusuhtainen vartalo ja shamaanin katse. Pukuhoneessa huomasin, että tämä kaverin pukukoppi oli minun koppini vieressä.

– No naapuriksi jouduttiin, totesin.

Syntyi keskustelu, jossa aika pian puhuttiin unista. Kerroin, että olen merkinnyt muistiin 1300 untani. Tämä tyyppi puolestaan kertoi harrastaneensa unien tulkintaa ja tutkineen sitä kauan. Netissä hänellä on unientulkintapaveluakin kotisivuillaan osoitteessa http://www.unientulkinta.fi.  Totesimme sielunveljeyden ja kaveri kutsui minut luokseen.

Kulttuurikodin (unitaidekodin) seinät olivat täynnä vaimon Anneli Moilasen maalauksia ja keramiikkatöitä. Yhteensä kolmisen sataa työtä oli esillä ja nurkissa oli vielä pinoittain taulukasoja. Tuntui kotoisalta kun sama tilanne on minunkin asunnossani (koti taideluomana). Meni kauan aikaa kun katsoin läpi kaikki taulut taiteilijan opastuksella. Tässä pieni katsaus Annelin tuotantoon, olkaa hyvä!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Edellinen kuva osoittaa, että Annelilla on kokonaisvaltainen taidekäsitys ja pyrkimys saada tila hallintaan. Oheisen mosaiikkilattian lisäksi on olemassa muitakin. Yhteen liittyy tarina, joka kertoo taiteilijan etsivästä työskentelytavasta. Anneli kertoo:

– Näin unessa, että maalasin abstraktin taulun jonka nimeksi annoin tila. Herättyäni ajattelin, että sana ”tila” oli minulle viesti. Illalla televisiosta tuli tilasuunnittelusta ohjelma. Siinä opetettiin tekemään mosaiikkitöitä. Tämä on siis minun uusi juttuni, tuumin. Menin kaakeliliikkeeseen, josta sain laatikollisen nurkasta rikkonaisia kaakeleita ilmaiseksi. Juuri sitä väriä mitä unessa olin maalauksessani nähnyt. Meni kolme kuukautta, kun rikoin ne vasaralla pieniksi paloiksi, jotka verkkoverhon päälle liimattiin mosaiikkimatoksi, joka sitten kiinnitettiin latiavaluun ja saumattiin. Hieno tuli.

Kotinäyttely jatkuu:

Liityn ihmettelijöihin koskien Annelin teosten suurta lukumäärää. Niitä on tuhansia ja lisää tulee koko ajan. Lisäksi taiteilijan tuotantoon kuuluu maalattuja kiviä ja maalattuja kivisormuksia. Erityisesti pidän Annelin surrealistisista töistä. Hänen teoksiinsa voi tutustua syyskuun loppuun saakka Kotkan liikekeskuksen Pasaatin näyttelytiloissa. Annelilla on ollut näyttely myös Helsingissä.

Olavi Moilanen on isännän nimi. Hän on yksi niitä harvoja suomalaisia, jotka ovat opiskelleet Harvardin yliopistossa ja vielä parhaaseen hippiaikaan. Kirjahyllyjä oli paljon. Havaitsin, että olimme lukeneet saman aihepiirin kirjallisuutta ja paljon samoja kirjoja.

Keskustelussa kävi ilmi, että olimme tulleet suurin piirtein samanlaisiin johtopäätöksiin elämästäkin. Tämä käsitys vahvistui, kun aloin lukea hänen kirjoittamiaan kirjoja. Näitä on kymmenkunta väitöskirja mukaanlukien. Monet on toimitettu omakustanteena. Vaimo on tehnyt kuvituksen useaan kirjaan. Kirjoja lukiessa tuntui kotoisalta. Aivan kuin pätevän oppaan kanssa olisin liikkunut oman sisäisen talokuvani vintillä ja kellareissa huoneissa, joihin en tarkemmin ollut aikaisemmin tutustunut. Olavin teoksia voi tilata hänen kotisivuiltaan.

Ehkä hänen pääteoksensa on viisisataasivuinen TOTUUS ON UNISSA, SADUISSA JA TARINOISSA. Kymmeniä satuja tulkitaan kreikkalaisen jumaltaruston arkkityyppien analyysin pohjalta. Kirjallisuusluettelo on neljä sivua ja lähdeviitteitä yli 200. Sieltä löytyy mm. Freud, Jung, Bettelheim, Casteneda, R.D.Laiong, De Mello, Alice Miller sekä paljon viittauksia suomalaisiin alan tutkijoihin. Tiivistä kirjaa olen lukenut pienissä erissä. Siinä on niin paljon viisasta asiaa pureskeltavaksi ettei sitä voi ahmia kerralla. Olavi on tehnyt suurtyön. Ihmettelen, ettei hänenkään nimeään esiinny julkisuudessa ja ettei hänen teoksiaan tunneta. Kirjailija kertoo ettei edes ole tarjonnut niitä suurille kustantajille tai markkinoinut muutenkaan teoksiaan erityisesti.

Olavi osoittautui aikaansaavaksi ja monipuoliseksi kulttuurihenkilöksi ja ennenkaikkea pitkäjänteiseksi. Hän on rakentanut itse omakätisesti osin kierrätysmateriaalista hirsisen kurssikeskusken Tenojoen Lappiin ja pitänyt siellä kursseja henkisistä elämäntaidoista ja itsensä kehittämisestä. Pitkäjäntisin projekti on purjevene, joka on ollut tekeillä jo 30 vuotta. Yhdeksän metrinen runko on valmis pressun alla. Runkokaaret on tehty vanerista ja päällystetty puu”päreillä”, jotka on liimattu toistensa päälle useampana kerroksena. Olavi on itse sahannut käsisirkkelillä 2-3 milliä paksut ”päreliuskat” kahden tuuman lankusta. Liima on kulunut kymmeniä litroja ja samoin lakkaa. Sisällä on seisontakorkeus. Apumoottori on jo asennettu ja mastot ovat asennusta vailla. Sisätöitä riittänee vielä täksi talveksi. Ensi kesänä jo opetellaan purjehdusta ja kenties myöhemmin matkataan Välimerelle asti. Niin – huomasitte kai, että vaimon töissä useassa esiintyy purjevene.

Kävimme oman vaimonikin kanssa katsomassa venetyömaata, jossa Olavii työskentelee aina sään salliessa. Mestarilla oli työtä tehdessä pienet korvakuulokkeet. Kysyin mitä musiikki hän kuuntelee. Olavi kertoi kuuntelevansa englanninkielisiä tieteellisä esitelmiä. Veneen nimeä ei ollut vielä keksitty. Ehdotin nimeksi AUTUUS ja HARMONIA, jotka maalattaisiin erikseen kummallekin puolelle. Eihän missään ole kielletty venellä olevan kaksi eri nimeä eri puolilla. Lantin eri puolet, joita meillä ihmisilläkin on. Olavihan käsittelee monessa teoksessaan Eroksen ja Psyykkeen mytoligista tarinaa. Lopulta nämä rakastavaiset (ihmisen eri olemuspuolet) monien vaikeuksien ja seikkailujen jälkeen saivat toisensa ja kaksi lasta, joille annettiin juuri ne nimet, joita ehdotin veneen nimeksi.

Poistuessamme vaimoni kanssa venetyömaalta tämä sanoi: Sehän on melkein yhtä ”hullu” kuin sinä. Ylpeänä nyökkäsin.

MIETE 63

MAAILMASSA VALLITSEE IHANTEELLINEN TASAPAINO
RIKKAILLA ON  TÄSMÄLLEEN YHTÄ PALJON RAHAA
MIKÄ PUUTTU KÖYHILTÄ
ALIRAVITTUJA ON TÄSMÄLLEN YHTÄ PALJON
KUIN YLIPAINOISIA

MINUNKIN MIELENI ON TASAPAINOSSA
TOIVOA ON YHTÄ PALJON
KUIN TOIVOTTOMUUTA
JA USKOA YHTÄ PALJON
KUIN USKOTTOMUUTTA

Hullun arkkitehdin eläimelliset kesäseikkailut jatkuvat
osa 2
Blogi 62
7.9.2015

Rakastan syksyn satumetsää ja marjoja. Niinpä lähdin taas samoamaan tuttua aarnimetsää. Tällä kertaa aikaisempien reviirieni ulkopuolelle.  Mussalon isossa saaressa riittää syväsataman, golfkentän, lomakylän ja asuntoalueiden lisäksi koskematonta luontoa. Saarihan on kolme kertaa Lauttasaaren kokoinen. Äidin varoituksista piittaamatta poikkesin luontopolulta metsän peittoon. Löytyi valon ja varjon leikkiä, ikimetsän sammalhurmaa, kymmeniä vihreän sävyjä,  ryteikköjä ja aurinkoisia lämpäreitä. Ja löytyihän niitä marjojakin; isoja mustikoita, mättäitä punaisenaan puolukoista ja karpaloitakin.

Aika kului ja huomasin olevani eksyksissä. Tulin pienelle hiekkatielle oudolla alueella. Lähdin seuraamaan tietä ja kohta edessä meren rannalla oli omituinen satutalo. Kaksikerroksinen tumma kookas hirsihuvila, joka ei edustanut mitän suomalaista tyyliä. Olinko tullut ulkomaille? Olisin kysynyt tietä ihmisten ilmoille, mutta huvila näytti autiolta. Jatkoin kävelyä tietä pitkin siihen suuntaan missä oletin sivistyneen maailman olevan. Kaikkialla täällä salaperäisessä hyljätyn tuntuisessa maailmassa oli kylttejä

YKSITYISTIE
käyttö sallittu vain osakkaille

Vaatimaton hiekkatie jatkui synkän metsän keskellä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Takaa kuului moottorin ääntä. Pieni valkoinen auto lähestyi. Seisahduin keskelle tietä ja nostin toisen käteni pystyyn. Auto pysähtyi kiltisti. Kuljettaja oli vanhan puoleinen nasihenkilö. Sanoin olevani eksyksissä ja etsiväni tietä Santalahteen.

– Edessäpäin se on. Sopii hypätä kyytiin.

Minua vanhempi nainen kertoi asuvansa yksin suuressa talossa meren rannalla.

– Mieheni sanoi minulle aina, että muuta sitten heti kuolemani jälkeen pois täältä helkkarin kuusesta. Siitä on vuosia. En ole muuttanut. Viihdyn siellä koirani kanssa.

Silloin tunnistin naisen. Hän oli paikallisen suuren rakennusliikkeen johtajan puoliso. Hänen miehensä oli rakennuttanut valtavan kaksikerroksien tiilitalon umpikujan päähän meren rannalle. Itse asiassa olin käynytkin siellä vaimoni kanssa kauan sitten. Perhe oli appivanhempieni tuttavia. Meillä riitti keskusteltavaa ja automatka meni joutuisasti. Nainen pyysi minua joskus tulemaan käymään.

* * *

Parin päivän kuluttua menin taas kaupungin sinfoniaorkesterin konserttiin – kolmannen kerra tänä syksynä. Hyvissä ajoin jo tuntia ennen saavuin paikalle – tarkoituksella. Yksi saaressa vietyn elämän vastapainoksi halusin tarkkailla ihmisvilinää. Mutta mitään vilinää ei vielä ollut. Olin ainoa. Ravintola oli avattu ja tein väliaikatilauksen ja asetuin kantapöytääni. Hetken kuluttua saapui ikäiseni pariskunta, tilasi viinilasit ja istuutui viereiseen pöytään. Tunnistin heidät. He olivat istuneet samassa pöydässä aemminkin.

Kotvan kuluttua pariskunnan elegantti rouva kääntyi puoleeni.

–Te olette uusi täällä kaupungissa.

Miten hurmaavaa. Tämä on juuri sitä pikkukaupungin lumoa, jota rakastan. Tämmöistä ei koskaan tapahdu Helsingissä. Kerroin vähän itsestäni. Rouva pyysi minua heidän pöytäänsä. Pyysin pariskuntaa puolestaan kertomaan omasta elämästään. Seurasi tunnin mittainen antoisa kekustelu. Mies osoittautui olevan vaimoni luokkatoveri. Nainen taas oli Sunilan tehtaan teknisen johtajan tytär ja oli asunut lapsuudessaan Alvar Aallon piirtämässä talossa. Hänellä oli yhtä ja toista sanottavaa maestron arkkitehtuurista.

– Keittiössä ei mahtunut ruokailemaan. Ruokasali oli kaukana keittiöstä. Mutta ne huoneistot remontoitiin myöhemmin käytännöllisiksi. Samoin vuotava tasakatto. Tehtaan johtajan asunto oli vielä suurempi kuin meidän – yli 300 neliötä. Vaikka alunperin akateemikko suunnitteli sen kooksi yli 700 neliötä.

Hämmästyksekseni sain kuulla, että tehdas toimii edelleen ja tekee sulfaattiselluloosaa hyvällä katteella.

– Mutta ajat ovat muuttuneet. Ennen se oli kaupunki kaupungissa. 1500 työntekijää. Siellä oli oma koulu, lääkäri, kauppa ja kaikkea muutakin mitä pikukaupungissa kuuluu olla. Nyt työntekijöitä on tuskin 150.

Mies kertoi olleensa huolinta-alalla.

– Kerro siitä rapujutusta, yllytti daami.

– No se tahtui silloin kun tein bilatelaarista kauppaa Neuvostoliiton kanssa. Kerran minulle tarjottiin laitevientien maksuksi 90 tonnia rapuja. Otin tarjouksen vastaan ja sain ravut myydyksi Ruotsiin. Ne piti keittää ensin ja sitten pakastaa. Kotkan mylly oli vastikään lopettanut ja siellä oli leipomosali tyhjillään. Vuokrasin sen ja ravut keitettiin 400 litran kattilassa. Eläimet tuotiin kymmenillä rekoilla. Jokaisen kuorman tarkasti eläinlääkäri. Se tapahtui isolla pöydällä, johon ravut asetettiin. Jos ne elvytyksestä huolimatta eivät liikkuneet oli diagnoosina exitus letalis. Kuolleet saksiniekat heitettiin kompostiin ja elävät keitettiin. Keittäjiä oli paljon, kun ravut piti yksitellen upottaa kattilaan. Normaalikokoisia rapuja menee kiloon parikymmentä kappaletta, joten yhteensä niitä oli noin kaksi miljoonaa. Tilliä tuli Ruotsista yksi suuri kontillinen. Sitä sitten siroteltiin rapujen päälle, jotka pakastettiin Loviisassa. Kotkassa ei ollut pakastamoa.

Jäin pohtimaan kummalla rapuryhmällä oli ollut parempi kuolema. Niillä jotka tukehtuivat rekan kontteihin tai niillä, jotka heitettiin kiehuvaan veteen. Etsimättä tuli mieleen nykyinen pakolaisongelma. Hälytyskellot alkoivat soida.  Havahduin siihen, että soitettiin merkkiä konsertin alkamisen johdosta. Yllätyksekseni havaitsin, että sisääntuloaula ympärilläni oli tupaten täynnä ihmisiä ja puheensorinaa. Oli aika mennä konserttiin.

Ai niin – keskustelun aikana paljastui, että pariskunan mies asui juuri siinä oudossa hirsitalossa, jonka pihaan olin eksynyt pari päivää sitten.

– Se on tuotu Karpaateilta. Hirret on lehtikuusta.

Ei ihme, että olin luullut olevani sadussa tai ulkomailla. Ja sadussa olinkin sillä elämä on yhtä satua.

* * *

Joitakin aikoja myöhemmin sain kutsun tulla käymään ”Karpaattitalossa”. Kaksikerroksinen jyrkkä aumakattoinen suuri hirsirakennus oli hyvin vaikuttava myös läheltä. Sen rakentamisessa oli mukana kuusi puolalaista ammattimiestä puolen vuoden ajan. Lehtikuusihirret olivat todella mahtavia ja niiden välissä oli taidokkaasti solmittua oksakudosta. Käsittelemättömät sisätilat hohtivat kuin uusina vielä 20 vuoden jälkeenkin. Etsimättä tuli mieleen Halosenniemi ja  Akselin Gallen-Kallelan Ruoveden ateljee. Tässä oli jotain samaa henkeä. Piha meren rannalla mäntypuistossa terasseineen oli maineikkaan Kotkan kaupunginpuutarhurin Heikki Laaksosen käsialaa. Sama mies, joka on suunnitellut monasti palkitun Sapokan vesipuiston. Isäntä mainitsi, että näitä puolalaistaloja on Suomessa vain kaksi muuta. Sääli että alkuperäinen paanukatto oli jouduttu hiljattain korvaamaan mustalla pellillä. Mutta oli kokonaisuus silti tällaisenaankin ”siisti”. Ja oli elämys käydä siellä. Wau!

MIETE 62

TOIVOIN
ETTÄ JOTAIN TAPAHTUISI
EI TAPAHTUNUT MITÄÄN

TOIVOIN
ETTÄ MITÄÄN EI TAPAHTUISI
TAPAHTUI JOTAIN

EN TOIVONUT MITÄÄN
TAPAHTUI PALJON

Kesä jatkuu ja blogitarinat.
Alkaa uusi sarja: 
Hullun arkkitehdin ihmeelliset kesäseikkailut
osa 1
BLOGI 61
1.9.2015

Päätin mennä kesätansseihin. Nuorena olin ujo ja estynyt enkä uskaltanut hakea tyttöjä teinihipoissa, joissa olin vain seissyt orkesterin vieressä. Katsellen ihaillen ja kateellisena muusikoiden soittoa ja muiden luontevaa tanssia. Tunsin itseni erilaiseksi. Noista ajoista on lähes 60 vuotta enkä sen jälkeen ole käynyt tansseissa. Oikeastaan en pidä tanssimisesta. Mutta olisihan se sentään ollut helppo keino päästä puhumaan ja kosketuksiin naisten kanssa.

Niin – tuo puhuminen – sekin olisi ollut ongelma. Mitä sanoa? Näin jälkeen päin on helppoa sanoa miten olisi pitänyt puhua. Totta sydämestä! Se on ainoa tapa millä luodaan ihmissuhteita. Olisi pitänyt sanoa: Olen traumaattinen lapsuuden kokemusteni takia ja pelkään meneväni rikki naisen läheisyydessä, jota niin kovasti kaipaan ihailla ja koskettaa. Pelkään, että arvaamaton pullon henki tulee ulos, jos sinetöity korkki avataan.

Myöhemmin olen oppinut ymmärtämään etten suinkaan ollut erilainen kuin muut. Maailman taideperintö osoittaa, että olen hyvässä seurassa. Moi Goethe, moi Wagner! Sielunveljiä ollaan. Otetaan vaikka esimerkiksi Richardin Ring-sarjan ooppera Siegfried, jonka isätön ja äiditön sankari ei koskaan ole kokenut pelkoa. Vasta herättäessään Brunhilden liekkimeren keskeltä hän tuntee suunnatonta kauhua palavassa rakkaudessa naiseen, jota ensin luulee äidikseen. Tässä pelon ihanassa tuskassa kieriskellään sitten oopperassa 15 minuuttia ennen kuin rakastetut saavat toisensa.

Ihmiset tulevat vuosi toisensa jälkeen jo yli sadan vuoden ajan Bayreuthin oopperajuhlille ja jaksavat katsoa koko tämän nelituntisen saippuaspektaakkelin vain saadakseen kokea autuaallisen loppuhuipennuksen ja samaistua sankarin trauman laukeamiseen omien patoutuneiden tunteiden vellotessa kyynelinä piilotajunnan alkumerestä. Karskinkin tyypin silmät vähintään hieman kostuvat salaa. Taide koskettaa, mikä juuri on sen tarkoituskin. Ja elämä – sehän ei ole mitään muuta kuin taidetta.

Mutta ooppera kaikessa komeudessaan on sittenkin vain kalpea projektio todellisesta elämästä. Näitä miettiessäni halusin kokea onko pelko vielä jäljellä ja pystynkö olemaan sankaritenori oman elämäni näyttämöllä tanssiaisissa. No pahaksi onneksi laulutaitoni ovat heikot, mutta musiikki kiinnostaa. Olen itsekseni opetellut soittamaan kitaraa ja vähän muitakin instrumentteja. Olen harrastanut Bachin kappaleiden meditatiivista veivaamista jo tuon lähes 60 vuotta. Mutta kitaraa ei pidä ottaa mukaan tanssiaisiin, jossa jo on orkesteri. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää resitatiivinen esitys sanallisesti. Ehkä näistä mietteistä jo saa ainekset libretoksi. Ja onhan puheessakin aina oma melodiansa varsinkin, jos se aitona tulee sydämestä.

Matkalla tanssipaikalle pohdin ikuisesti kiinnostavaa naisen mysteeriä. Olen tullut siihen tulokseen, että liikkuva seisova asento ei ole naisen kauneuden kannalta paras mahdollinen. Ehkä juuri siksi en pidä tanssimisesta. Se on naisen mahdollisuuksien tuhlaamista. Naisen kauneus on parhaimmillaan kasvotusten tai makuuasennossa. Näin se vain menee. Mitähän ilta tuo tullessaan. Sitä ei voi koskaan tietää etukäteen. Odotukset ovat suuret.

Tanssiaiset ovat keskellä kesää vanhassa suuressa merenrantapaviljongissa. Pestyine kesähousuineni saavun hyvissä ajoin näyttämölle. Isossa salissa on jo jonkun verran ihmisiä. Istahdan tyhjään pöytään, josta hyvin voi tarkkailla tilannetta. Ihmisillä on juomalasit edessään. Toiset nauttivat illallista. Hiljainen odottava sorina täyttää salongin. Orkesteri ei vielä ole estradilla. Sitten tajuan, että sankarillakin pitää olla juomaa lasissa. Se varmaan parantaa imagoa tai ainakin kuuluu asiaan. Tarjoilijat purjehtivat edestakaisin salissa vieden ruokaa ja juomaa asiakkaille. Vaivoin saan pysäytetyksi yhden ja pyydän saada tilata juomaa.

– Pitää hakea baarista, huikkaa pitkään mustaan kolttuun pukeutunut tarjoilijatar ohimennen.

Siis sinne käy nyt sankarimme tie. Tungosta tiskillä ei ollut. Olen ainoa asiakas.

– Saako värillisen juoman, joka näyttää alkoholilta. Ei appelsiinimehua eikä jäitä.

Päädytään sokeroituun karpalomehuun. Näyttää lasissa komealta. Juomaa pohdittaessa on baaritiskille saapunut iloisesti hymyilevä sirkeäsilmäinen nuorehko nainen, joka valppaasti seuraa tilannetta. Vaistomaisesti tämän naisen läsnäolo säväyttää. Tämä tunne tulee jostain syvältä. Sitä ei voi selittää. Asia vaan on niin, että jotkut ihmiset jo olemuksellaan koskettavat.

Siirryn juomineni omaan pöytääni ja vasta tullut daami valitsee oman yksinäisen pöydän takanani. Tekisi mieli tuppautua tutustumaan. Mutta sopiiko se jos tämä vaikka aikoo ruokailla. Muutaman kerran empien vilkaisin olkani takaa kohdettani. Hetken kuluttua nainen kävelee ohitse lasinsa kanssa.

-Pitää vaihtaa pöytää, kun se olikin varattu.

Nainen siirtyy suurempaan pöytään, mistä näen tämän hyvin. Ikänsä puolesta daami voisi olla tyttäreni. Yhtäkkiä voitan empimiseni ja ilman vähintäkään pelkoa sisäisen vaistoni yllyttämänä siirryn ruokalistaa silmäilevän naisen luo.

– Saanko tulla pitämään seuraa. Ai mutta sinähän aiot ruokailla. Silloin minä varmasti häiritsen.

– Ole hyvä. Tervetuloa. Et häiritse ollenkaan.

Alkaa tunnin mittainen keskustelu. Daami kertoo olevansa paikallisen kaupungin sinfoniaorkesterin toimitusjohtaja ja viulisti. Puolin ja toisin antoisaa rupateltavaa musiikista riittää. Aika menee siivillä. Käy ilmi, että nainen odottaa seuraa jostakin pariskunnasta.

– Silloin minun on parasta poistua.

– Et häiritse olleenkaan ja voit kohta tutustua tähän pariskuntaan.

Orkesteri on alkanut soittaa. Ei liian kovaa niin että voi hyvin keskustella. Pieni kolmihenkinen kokoonpano, jossa on hanuristi ja huilisti, joka myös osoittautuu laulavaksi baritoniksi. Lisäksi on naislaulaja. Ilmenee, että seuralaiseni miesystävä on orkesterin hanuristi. Ehkä siksi daami onkin tilannut annoksen nimeltä ”Hanuristin lohta”. Okei, perille meni! Nyt tiedän missä mennään.

Odotettu pariskunta saapuu. Nousen seisomaan.

– Nyt minun varmaan lienee parasta poistua, kun teillä oli tapaaminen sovittu.

Poistumiseni evätään painokkaasti ja keskustelu jatkuu uusin maustein. Minua nuoremman pariskunnan mies, Heikki, osoittautuu maailman suurimman apinataidekokoelman haltijaksi. Kodin seinät pääkaupungissa ovat täynnä apinoiden maalauksia. Osa on signeerattu peukalon painalluksella. Maalaukset on hankittu kiertämällä maailman eläintarhoissa ja viemällä johtajan suostumuksella apinoille paperia ja maalia. Ja tulosta syntyy näiltä luontaisilta taiteilijoilta spontaanisesti. Kokoelman tunnetuin työ on Tarzan-elokuvan kuuluisan Sheeta-simpanssin maalaama taulu.

Fantasitista! Mikä suuri oivallus kerätä apinataidetta. Siinä samalla saa nykytaidekin ismeineen oivan näpäytyksen. Ei ole enää epäilystäkään mistä ihmiset polveutuvat. Olen varma siitä, että kun apinan ja modernistin abstrakti työ asetetaan rinnakkain ei voi erottaa kumpi on ihmisen tekemä. Eikä varsinkaan voi sanoa kumpi on parempi.

Pariskunnan nainen taas osoittautuu olevan sivuharrastukseltaan meedio. Wau mitä pöytäseuraa! Daami kertoo koskettavan tarinan siitä miten pariskunta päätyi ostamaan naisen syntymäkaupungista Kotkasta tämän lapsuudenperheen entisen asunnon, jota mielijohteesta oli menty katsomaan. Ostopäätös epäröitti vaikka sisäinen ääni näytti peukaloa ylöspäin. Meedio pyytää apua ylhäältä. Kohta tämän jälkeen erään eläintarhan johtaja antaa pariskunnalle lahjaksi keisarikotkan sulan. Meedio tunnistaa tämän vihjeeksi, että asunto tulee ostaa. Näin tapahtui ja pariskunta on tyytyväinen. Kertoessaan tämän tarinan meedio liikuttuu niin, että silmiin tulee kyyneleitä.

– Sattumaa ei ole, toteaa Heikki.

Kaikki nyökkäävät. Itsekin liikuttuu tässä erikoisessa henkisessä seurassa ja päästän librettoni valloilleen.

– On upea elämys olla kahden säteilevän loistavasilmäisen daamin seurassa. Naisen kauneus elävissä kasvoissa on monin verroin loistavampaa kuin kaikkien maailman taidemuseoiden muotokuvat yhteensä.

Hymyilevä hanuristi tulee tauolla keskustelemaan seurueeni kanssa. En ihmettele yhtään, että hänet on taannoin valittu kaupungin positiivisimmaksi henkilöksi. Myös yhtyeen huilisti käväisee. Hän puolestaan on kaupungin asemakaava-arkkitehti. Tästäkin toisesta lempiaiheestani riittää keskusteltavaa.

Kesäilta ja meri loistavat purppuraisessa sinerryksessä paviljongin suurten ikkunoiden läpi kun viimeinen tanssikappale soi. Seurue hyvästelee ja kaikki yhdestä suusta kiittelevät miellyttävästä illasta.

Ai niin – se tanssiminen. Siihen ei jäänyt aikaa. Ei tullut mieleenkään.

* * *

Kun sinfoniaorkesterin syyskausi alkoi, sain toimitusjohtajadaamilta VIP-kutsuvieras-lipun ensimmäiseen konserttiin. Ja mitä olikaan ohjelmistossa. Tanssimusiikkia! Kokonainen ilta argentiinalaisia tangoja Eliel Saarisen suunnittelemassa upeassa juhlasalissa. WAU!

Miete 61
yhtenä päivänä
mul oli karmee kokemus
mä olin tulla viisaaks
mut onneks se meni ohi
ja mä palasin jälleen
normaaliin hulluuteeni
huh huh
läheltä piti

BLOGI 59
22.9.2015

Pieni johdatus veneilyyn

Kun päivät alkavat pidentyä ja peipposet laulaa, alkavat veneilijän sukat pyöriä jalassa ja päässä visertää. Hän tutkailee kaikista mahdollisista paikoista haikeasti merta. Ovatkohan jäät lähteneet? Pääseeköhän jo saareen? Minkälainen on keli? Luonto se on joka vetää tikanpojan puuhun ja veneilijän märkään elementtiinsä.

Kuulun niihin, joilla vene on talvisäilössä hallissa eikä se kaipaa kevätlaittoa. Huomatkaa, että vältin käyttämästä sanontaa ”niihin onnellisiin” tässä yhteydessä. Onhan nimittäin niin, että veneen kunnostus on monille sitä parasta veneilypuuhaa kevätauringon lämmössä ja jäiden lähtöä odotellessa varsinkin jos on mukavaa puuhaseuraa ja hyvät eväät.

Siis vain soitto hallille ja tavanomainen kysymys – ovatko jäät jo sieltä lähteneet. Varmistus tuli ja pyysin laskemaan paatin veteen ylihuomiseksi. Aurinko paistoi ja sää oli mitä mainioin kun saavuin venerantaan. Jäitä ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Sitten vaan kamppeet veneeseen ja menoksi.

Mieli oli korkealla ja maisemat upeita. Posottelin hyvää vauhtia kapealla ja karikkoisella sisäväylällä. Veneen kokka pujotteli lukuisten vihreiden ja punaisten viittojen välistä. Tuttua väylää reunustivat ylivuotiset kultaiset ruovikkokedot, joita hopeiset kyhmyjoutsenet kauneuspilkuttivat. Meri ja veneilijä kimmelsivät parhainta hymyään.

Äkkiä eteen aukeni valkoinen leveä rintama. Jäätä! Olin tulossa Äyspäänselälle ja sen edessä tukkeena molotti valtava kenttä ahtautunutta ajojäätä. Sinänsä erittäin kaunis näky kaiken kimmellyksen keskellä. Mutta tuliko nyt stoppi? Lähempi tarkasteli osoitti että jäälauttojen välissä oli kapeita railoja. Ei muuta kun hitaalla nopeudella ja moottori yläasennossa matelemalla läpi. Siksakkia tehden ja jäitä välillä vähän tönien se onnistui kuin onnistuikin alumiiniveneellä oivallisesti vaikka aikaa siinä kului.

Mietin mittasuhteita. Buster-veneeni koko jäälauttojen rinnalla oli suunnilleen sama kuin uppoamattomaksi arvellun Titanicin  suhde salakavalaan jäävuoreen. Siksi en ottanut mitään riskejä. Merikin oli yhtä tyyni kuin valtamerihöyryn kohtalonyönä. Tosin aurinko paistoi täällä täydessä loistossaan tähtien sijasta.

 * * *

Kun runsaat viisi kuukautta saaressa oli vietetty ja paikat laitettu talvikuntoon oli aika lähteä veneen kanssa talviteloille. Juuri kun olin irtautunut saaresta kaikkine tavaroineni puhkesi ukkosmyrsky ja raekuuro monen viikon poutasäiden jälkeen. Päätin silti jatkaa matkaa. Pitihän ehtiä perille ennen kuin tulee vielä pimeämpää. Ja sitä paitsi ilmahan saattoi tästä edelleen heiketä ja tuuli nousta vielä myrskyisämmäksi. Ja olihan minulla kunnon sadevarustus.

Edessä aukeni Äyspäänselkä – matkani ensimmäinen etappi. Avoveneessä vastatuulessa rakeet löivät naamaan kipeää tehden niin että vasen käsi oli laitettava eteen. Veneen tuulilasi ja silmälasit olivat likomärät heikentäen jo ennestään kaihin pahasti huonontamaa näköäni. Alkoi jo vähän hirvittää, kun huomasin etten näe paljon mitään. Minun oli jatkettava matkaa puolittain seisten, että näkisin tuulilasin yli edes jotain.

Tiesin että edessä olisi heti kohta väyläni poikki menevä paksulla teräsvaijerilla rantaan kiinnitetty suuri nuotta. Kiersin sen varmuuden vuoksi hyvin kaukaa, koska mitään nuottamerkkejä tai lippuja en nähnyt. Onneksi sentään selän toisella puolella olevien tuttujen saarien ääriviivat erottuivat jotenkuten. Ajoin melko reippaasti pienellä plaanilla veden roiskuessa kaikkialla. Ehkä selviäisin kuitenkin tästä etapista. Mutta miten mahtaa käydä ahtaalla karikkoisella sisäväylällä. Siellä vihreät ja punaiset viitat odottavat tuhkatiheässä kuin pujottelurinteessä ja minä en näe niitä kuin vasta muutaman metrin päästä.

Äkkiä eteen ilmestyi musta suuri möhkäle. Se näytti isolta kiveltä. Eihän tuossa ennen ole ollut kiveä! Toki kokemuksesta tiesin, että kivet saattoivat liikkua. Ainakin tältä minusta oli tuntunut, kun saaremme rantavesillä soutaessa törmäsin usein vedenalaisiin kiviin, joita en muistanut ennen olleen juuri tuossa paikassa. Mutta että näinkin valtavat kivet liikkuvat oli minulle uutta.

Kivi osoittautui edellä hitaasti ajavaksi meriläismalliseksi moottoriveneeksi. Olin siis ainakin oikealla kurssilla. Mutta mikä parasta – vene oli varmasti matkalle samalle sisäväylälle kuin minä. Ei muuta kuin vauhti vielä hiljemmäksi ja seuraamaan tätä johdatusta. Niin ajoimme hissukseen peräkanaa pitkän väyläviidakon läpi. Koko ajan satoi kuin aisaa ja viitat vilisivät ohitseni tiheään tahtiin. Pääsin kuin pääsinkin onnellisesti telakalle, jonne tullessa sadekin sopivasti lakkasi. Kaikki varusteeni valuivat vettä. Olin helpottunut ja kiitin mielessäni siunauksellista johdattajaani. Olen ajanut tämän matkan aikaisemmin moneen kertaan, mutta koskaan aikaisemmin en ole nähnyt venettä edessäni. Eikä mitään muita veneitä näkynyt tällä kertaa matkan aikana muuallakaan.

Tuli todistettua vanha viisaus, että vesi on erittäin oikukas elementti kaikissa olomuodoissaan. Sen hallintaan ei riitä pieni johdatus vaan tarvitaan kaikkein suurin mahdollinen.

* * *

Jatkokertomus ”Huvila meren saarella” päättyy tähän

 MIETE 59
JOKAINEN VASTAANTULEVA IHMINEN
ON SUURENMOINEN TAIDETEOS
KATSELE SITÄ
KUUNTELE SITÄ
KOSKETA SITÄ
LEIKI SEN KANSSA
LUMOUDU SIITÄ

BLOGI 58
15.6.2015

Vaakunasuunnittelukilpailu

– Vaari, tehdään Sarvikarille vaakuna, ehdotti kahdeksanvuotias Sampo.

– Hyvä idea! Suunnitellaan kumpikin oma ehdotus.

– Pidetään kilpailu ja paras ehdotus toteutetaan.

– No, ei sen tarvitse olla kilpailu. Tehdään kaksi vaakunaa.

– Pidetään kuitenkin kilpailu.

– No pidetään nyt sitten, vastasin vastahakoisesti.

Mielessäni ajattelin ettei kilpailu ollut hyvä idea, koska pojalle saattaisi tulla paha mieli häviöstä. Olinhan sentään melko tunnettu arkkitehti ja hyvä piirtäjä sekä hieman selvillä heraldiikan säännöistä. Melko nopeasti pystyisin tekemään loistavan ehdotuksen.

Aloimme suunnittelun kumpikin omalla paperillamme. Hm…pienen saaren symboliikkaa. No tietysti kalalokki, jolla on suuri pesivä yhdyskunta saarella. Ja sitten muuttavat hanhet meren yllä ilta-aurinkoa vasten. Juuri niin. Yksi liitävä kalalokki vähän tyylitelty mutta tunnistettavissa liitämässä vasemmalle. Sen takana auringon edessä pieni hanhiparvi. Siihen saa nyt hyvin heraldiset värit musta, sininen, vihreä, valkoinen, kulta ja hopea. Tällä tavalla näin. Pannaan vielä leppäkerttu ratsastamaan aalloilla. Nyt näyttää jo hyvältä.

– Vaari, minun ehdotus on valmis.

– Näytä!

Se oli tyypillinen sekava lasten piirustus, jossa oli paljon erilaista tavaraa sikin sokin.

– Mikä tämä on ja mikä on sen väri?

– Siinä on airot ristissä lokin takana ja airot ovat ruskeita.

– Mutta on myös keltaisia airoja. Ruskea ei ole heraldinen väri. Muutetaan tämä keltaiseksi niin sitten se on hyvä.

– Ei niiden pitää olla ruskeat.

– Ja mitäs nämä ovat?

– Siinä on puut juurineen ristissä sateenkaarenvärisen kalan takana.

– Mikäs tämä tässä kalan päässä on?

– Sillä on valkoinen hattu. Ja ne punaiset siellä alhaalla on kaksi kuuta.

– Ja tämä alaosa näyttää olevan vaahtoavaa merta aaltoineen.

– Joo siinä on myrsky.

– Okei, okei. Minä maalaan tämän huomenna akryyliväreillä vanerille.

– Mitä on vaneri?

– Sen puusta tehtyä tasaista levyä. Minulla on varastossa paljon erilaisia pieniä levyjä. Mennään liiteriin hakemaan meille omat vaneripalat.

Aloin piirtää ehdotuksiamme vanerille. Ajattelin, että tehdään nyt pojan vaakunasta prikulleen sellainen kun hän haluaa. Paras olla muuttamatta mitään vaikka kaikki viivat ovat vinoja ja airotkin vähän vaikeasti tunnistettavissa. Onhan tämä vähän lapsellinen ja aika epäheraldinen, mutta olkoon.

Seuraavana päivänä maalasin Sampon ehdotuksen. Siihen meni paljon aikaa koska piirustus oli täynnään pieniä detaljeja ja värejä oli kymmenkunta. Työn edistyessa ja saadessa kirkkaat värit havahduin asteittain huomaamaan sen taiteelliset ansiot. Tämähän on uusia heraldisia uria aukova nerokas ehdotus. Luovan fantasian räiskyvän iloinen ja alitajuntaista elinvoimaa pursuava spontaani mestariteos, jonka rinnalla oma ehdotukseni on vakavan kankea vanhojen ennakkoluulojen estoinen roskakori.

Sampo pyysi minua kirjoittamaan raportin vaakunasuunnittelukilpailusta seuraavan päivän Saariston Sanomiin, joka on hänen päivittäin julkaisemansa lehti. Tein työtä käskettyä.

 VAAKUNASUUNNITTELUKILPAILU RATKAISTU

Sarvikarin vaakunasuunnittelukilpailun voitti ylivoimaisesti Sampo upealla ehdotuksellaan. Toisen palkinnon sai Vaari, vaikka hän kilpailun alkaessa luuli voittavansa. Onneksi olkoon Sampo!

MIETE 58
TUTKITTUANI
C.G. JUNGIN KIRJOITUKSIA
MINULLE PALJASTUI
ETTÄ OLEN ARKKITYYPPI

BLOGI 57
8.6.2015

Mitä saaressa voi tehdä

Kun mainitsin yläkerran naapurille, että vietän yleensä 4 kuukautta pienessä saaressa, tämä kysyi ihmeissään mitä siellä voi tehdä. Siellä voi tehdä kaikenlaista. Kuten:

 

Hetken kuluttua äsken tyyni vesipinta myllersi suurissa mustissa aalloissa ja tuulta oli pakko juosta karkuun sisätiloihin. Pihakalliolle jääneet tavarat piti kontaten kerätä suojaan. Rankin sääaseman tuulimittari meni rikki asemassa 34 m/s ja metsää kaatui laajalti Elimäellä.

Saaressa voi pestä mattoja siten ettei saippuavesi valu mereen.

Saaressa voi järjestää purjehduskilpailun kahdella trimmatuilla veneellä, joissa peräsin ja osin kölikin on säädettävissä:

Pitihän se arvata, että ”Pullo” seilasi ihan toiseen suuntaan kuin ”Kello”. Mitä muuta postmodernistiseltä veneeltä voi odottaa! Kilpailun lopputuolos jouduttiin ratkaisemaan maalikameralla. Tasapeli! Kaikki voittivat!

Saaressa ei juuri ole hyttysiä, mutta loppukesästä on kärpäsiä ja vuonna 2014 ampiaisia oli riesaksi asti. Niitä pyydystetään ”inhimillisillä” pyydyksillä, joissa on voimakas makea alkoholiseos. Onnellinen loppu!?

Saaressa on elokuun alussa amiraalin lisäksi paljon muitakin isoja päiväperhosia. Kuten neitoperho (runsaasti), suruvaippa, nokkosperhonen ja ritari, jonka toukkiakin on nähty saarella – kasvaahan siellä runsasti sen herkkua – väinönputkea ja karhunputkea.

Saaressa voi järjestää suunnistuskilpailun. Tarkka karttahan on olemassa ja ruutujen nurkkapisteet on merkitty maastoon.

Sarja ”Huvila meren saarella” jatkuu vielä kahden jakson verran. Tapaamisiin!

MIETE 57
SAARELLA VOI OLLA
TEKEMÄTTÄ MITÄÄN
AJATTELEMATTA MITÄÄN
VAIN VASTAANOTTAA KAIKKI

BLOGI 56
1.6.2015

Kotkan maja puussa

Parasta mitä arkkitehdille voi tapahtua on suora toimeksianto ilman kilpailutuksia. Niinpä ilahaduin suunnattomasti, kun tyttärenpoikani sanoi: Vaari tee minulle maja puuhun. Se sai nimekseen Kotkan maja. Myös siksi, että se on ainoa saaren rakennuksista, joka sijaitsee Kotkassa. Muuta rakennuksethan ovat Pyhtäällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vuosikymmeniä olen säilyttänyt meren tuomia lankkuja ja ylijäämä puutavaraa rakennusten alla. Nyt niille tuli käyttöä. Kaikki meni. Majasta tuli ikäänkuin kahden tuuman hirsimökki. Lankut on kiinnitetty toisiinsa 4 – 8 tuuman nauloilla.

 

Koko hökötys lepää kolmen männyn varassa. Näistä kaksi on kuivuneita ja katkaistu. Kolmas on menettänyt myrskyssä yläosansa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Majan kolme isoa ikkunaa ovat peräisin huvilan vanhasta lasikuistista. Ne ovat levänneet huvilan alla 35 vuotta. Puutikkaat taas ovat kolmasosa lauttasaarelaisen 1955 rakennetun rivitalon alkuperäisistä palotikkaista, jotka on poistettu käytöstä. Olkaa hyvä! Siitä vaan ylös tikkaita. Alaluukku on auki.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Maja on maalattu ulkoa, mutta sisällä näkyy alkuperäinen puumateriaali käsittelemättömänä. Istuinpenkki on osa meren tuomaa pitkää kertopuulankkua. Kotkan maja toimii myös museona. Ikkunalaudalla on pysyvän näyttelyn simpukkakokoelma.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pikkuikkuna pokineen on meren tuomaa saalista. Myrsky oli heittänyt sen melkein keskelle saarta levävallin päälle. Ihme, että lasi oli säilynyt ehjänä. Mistä lie peräisin? Ikkunan alla on saaren vaakunakilpailun voittanut ehdotus.

 

Kaikkein paras palkinto arkkitehdille on, että rakennus täyttää käyttäjien toiveet ja jos mahdollista vielä ylittää ne. Lisämausteena vauhdikkaasti keinuttaessa koko maja heiluu kodikkaasti.

Jatkokertomus ”Huvila meren saarella” jatkuu vielä kolmen jakson verran.

MIETE 56
OLEN ALKANUT HARRASTAA JOOGAA
EN TEE MITÄÄN ERITYISIÄ LIIKKEITÄ
MINULLA ON VAIN YKSI HARJOITUS
TÄMÄ ELÄMÄNI

 

BLOGI 55
25.5.2015

Vaneriteltta Totoro

Kaikki alkoi siitä kun näin Kotkan Sutelan Prisman laajennustyömaalla heitetyn pois neljä levyä 12 millin filmivaneria, joita lautavahvistuksin oli käytetty työmaan ovina. Kävin kysymystä työmaan mestarilta saako ne ottaa. Mihinkäs niitä tarvitaan, kysyi mesu. Rakennan lapsenlapsille majan, vastasin. Lupa tuli ja kuljetin levyt saareen. Ja tällainen siitä majasta tuli. Vaneriteltta, joka on nimetty japanilaisen animaatiohahmon mukaan.

Vanerilevyjen koko saneli mitoituksen. Häkötys lepää kalliolla kahden valtavan meren tuoman painekyllästetyn pölkyn päällä. On siis jalasmökki, joka ei tarvitse rakennuslupaa. Sitäpaitsi suurin sisäkorkeus on vain 125 senttiä. Lattia on kuuden tuuman lankkua. Nämä taas ovat peräisin meren tuomasta 5.6 metriä pitkästä laiturista. Sahasin lankut kahtia ja niistä tuli juuri kahden patjan levyinen lattia. 15 millin kattovanerit jouduin ostamaan. Vanerit on kiinnitetty toisinsa pienillä nauloilla ilman listoja tai kalustekulmia. Katto on päällystetty ylijäämähuopapaloilla liimaamalla.

Vaneriteltta on osoittautunut hyväksi vierasmajaksi. Sinne mahtuu nukkumaan kaksi aikuistakin kamppeineen.

Meri tuo saareen paljon puutavaraa. Laitureita, parruja, propseja, puulaatikoita. Myös kolme venettä on jo tullut. Tämä osoittaa miten ulkona avomeren armoilla ollaan. Hyvä sikäli, että saadaan rakennustarvikkeita. Niistä on tehty Totoron majan takana näkyvä Kotkan majakin. Muutta se on jo seuraavan blogin tarina.

MIETE 55
RAKASTAN MUSIIKKIA
MUTTA KÄYN HARVOIN
SUURISSA KONSERTTISALEISSA
SEN SIJAAAN MINULLA ON
KAUSIKORTTI KATUKONSERTTEIHIN

 

 

BLOGI 54
18.5.2015

Hajuton ja mauton käymälä 30 v.

Hyvän käymälän juju on  siinä, että se on hajuton. Jos se on vielä arkkitehtuuriltaan mauton, niin yhdistelmä on täydellinen. Kompostoivasta käymälästä on saarella kokemusta jo kahdelta eri vuosituhannelta. Rakensin huusin vuonna 1985. Tietenkin kaikenlaisesta ylijäämäkamasta, jota oli saatavilla. Ikkunalasitkin ovat kierrätyskamaa. Niistä tuli sen kokoiset kuna laseja oli saaressa. En osaa leikata lasia.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kattokaltevuus on 1:5 eli sama kuin kaikissa saaren rakennuksissa. Nouseva arkkitehtooninen pääaihe kulminoituu tuuletushormiin, jota korostaa vielä meren tuoma uinen salko. Käymäläkiven takana Kompostikaaren varrella on kompostiosasto.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sisäväri on vaimoni valitsema ja maalaama. Rakentamisessa on käytetty materiaalina kakkosnelosta, raakalautaa, ikilevyä,, raakaponttia (myös seinissä),  lattiaponttia, vaneeria, halltex-levyä, lastulevyä, rimalevyä, painekyllästettyä terassilautaa ym. mitä sattui olemaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ikkunoita on kolme kappaletta + peili. Istuimen puinen kansi on vanha naapurin poisheittämä jämä samoin hyllyllä olevat lyhdyt. Lattiamatto on myös vaimon nypläämä kierrätysmateriaalista.

 

 

 

 

 

 

 

 

Seosaineastian alapuolella on seosaineen varastolaari. Laitoksen moitteeton toiminta edellyttää käyttöohjeiden noudattamista. Käsienpesuvesi kaadetaan käymäläastiaan ja päälle sirotellaan seosainetta. Lähes ainoa ostettu rakennusmateriaali käymälässä on 2 x 3 tuuman runkosoirot. Käymälän huollosta sesonkiaikana vastaa kolme henkilöä. Yksi katsoo, että seosainetta on riittävästi, toinen huolehtii käsienpesuveden kantamisesta merestä ja kolmas sisäsiisteydestä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Käymäläastiana on kaksi 80-litran muovikärryä. joissa on pyörät. Sillä aikaa, kun toinen astia on käytössä, toinen jälkikompostoituu. Astiaa tyhjennettäessä tuotos on täysin hajutonta. Se saa vielä muhia ulkokompostissa talven yli ennen käyttöä pienen puutarhamaan parannukseen. Käymälänesteet johdetaan muoviletkua pitkin kompostikekoon.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sarja jatkuu ensi viikolla. Vielä on kaksi rakennusta jäljellä.

MIETE 54
PASKA-ARKKITEHTUURIKIN
VOI OLLA
POSTMODERNISTISTA
JA
PÄIN VASTOIN