BLOGI 88
29.2.2016

A astui  armeijaan syksyllä Kekkosen toisen kauden lopulla. A niinkuin armeija. A niinkuin alokas. Alokas A. Kekkoslovakiassa on tapana, että alokkaille suoritetaan näkötarkastus kolmantena päivänä. Kun nimi alkaa A:lla olet ensimmäinen. Vääpeli komensi joukkueensa opetusluokan perälle ja asettui itse eteen.

– Alokas A! Ottakaa silmälasit pois! Mikä on ensimmäinen kirjain tässä taulussa?

Alokas A näki sumuverhon keskeltä vääpelin oikean käden kohoavan jonkinlaiseen Hitler-tervehdykseen.

– Missä taulussa, herra vääpeli?

Joskus tyynen ja rauhallisen kesäpäivän tunnelma voi äkkiä muuttua myrskyksi kuin salamaniskusta. Nyt tapahtui päinvastaista – pieni hälinä muuttui äkisti käsinkosketeltavaksi hiljaisuuden muuriksi luokan etuosan ja takaosan väliin. Raskasta muuria uhmasi ainoastaan äskenmainittu vääpelin käsi, joka ensin hitaasti vaipui alas ja sitten hitaasti nousi koukussa ylös kaikkien silmien kohdistuessa siihen. Sitten kaikki näkivät – ihmeellistä myös alokas A – kuinka vääpelin etusormi koukistui ja teki kaksi nyökkäystä kuin piirtäen ilmaan lainausmerkin.

Marssiessaan hiljaisuuden muurin läpi vääpelin luo tämän käskyä noudattaen A ehti kummastella sitä, että kaikkia käskyjä armeijassa ei annettukaan huutamalla. Luokan edessä vääpeli kumartui A:n puoleen ja kuiskasi hiljaisella äänellä niin ettei kukaan kuullut:

– Jos sukunne maine vaatii, voimme otta teidät aliupseerikouluun, mutta muuten teidän ei tarvitse tulla.

Jos A:lla olisi ollut sotilaslakki, olisi hän tehnyt kunniaa vastatessaan, mutta ohjesäännön mukaan se oli sisällä kielletty. Hän tyytyi ainoastaan asettamaan kantapäänsä äänettömästi yhteen ja kuiskasi vääpelille hiljaisella äänellä:

– Sukuni maine ei vaadi, herra vääpeli!

Asia oli loppuun käsitelty. Kekkoslovakian armeijan esimiehet ja sotilaat osaavat yhteistyössä yllättävissä kiperissä tilanteissa reagoida luovalla tavalla ja ehkäistä uhkaavan konfliktin rauhanomaisesti ja tehokkaasti.  Ei tarvitse välttämättä huutaa. Hiljaa hyvää tulee. Ehkä juuri siksi maan armeija on tullut tunnetuksi YK:n rauhanturvatehtävissä.

Alokas A oli yli 26 vuotta vanha ja melkein valmis arkkitehti. A:n ryhmässä oli myös toinen saman ikäinen melkein valmis arkkitehti – alokas H. He olivat kahdeksan vuotta vanhempia kuin muut komppanian miehet, joista suurin osa – kuten vääpelikin – oli vain kansakoulun käyneitä. Arkkitehteihin suhtauduttiin kunnioituksella vaikka he yrittivät olla aivan tavallisia alokkaita useimmiten siinä kuitenkin onnistumatta.

Heti aluksi A:sta ja H:sta tehtiin taistelupari. He esiintyivät yhdessä rintamamuodostuksessa toistaan tukien milloin rinnakkain, milloin peräkkäin ja milloin päällekkäin aina tarpeen mukaan ja jakoivat saman sängyn. Toinen nukkui yläpetillä ja toinen alapetillä. Kun vääpeli käskynjaossa mainitsi jomman kumman nimen syntyi rivissä aina pientä hilpeää naurua.

Kekkoslovakiassa on tapana, että arkkitehtiopiskelijat sijoitetaan pioneerijoukkoihin. Ehkä siksi, että he koulutuksen saaneena osaavat sijoittaa räjähdyspanoksen rakennukseen oikeaan paikkaan niin että se varmasti sortuu. Mikä menee ylös – tulee jälleen alas. Sotilaskoulutuksessa tämä näkyy siinä, että alokkaita komennetaan toistuvasti maahan ja ylös. Näin sotilaat oppivat tehokkaasti tuntemaan isänmaan sylin.

Isänmaan syli on lokakuussa nimesä mukaisesti lokaa, lokaa ja lokaa. Sen keskeltä täytyy oppia ampumaan. Komppanian käytävällä oli kaikkien kiväärit rivissä seinällä omilla paikoillaan. Alokas A ihmetteli sitä, että tässä modernissa maassa kiväärit olivat ensimmäisen maailmansodan aikaisia.  Ehkä niitä siksi kouluttavan aliupseerin mielestä täytyikin puhdistaa usein. A yritti puhdistaa huolella, mutta hänen vaivannäkönsä ei koskaan kelvannut kouluttajalle.

– Katso piipun läpi valoa vasten. Etkö näe, että siellä on likaa.

Mutta alokas A ei nähnyt sitäkään eikä koskaan oppinut ymmärtämään eroa likaisen ja puhtaan aseen välillä.

Ampumaharjoituksissa taistelupari kunnostautui omalla tavallaan. Alokas H:kin oli oppinut olemaan näkemättä tauluja.

Yhtä vaikeaa kuin ampuminen ja aseen alituinen putsaaminen oli alokas A:lle myös vaatepinkan teko punkan eteen iltaisin.

A ei enää armeijasta päästyään tee vaatteistaan pinkkaa iltaisin ennen nukkumaan menoa. Hän heittää vaatteet ympäriinsä hujan hajan, josta ne aina aamulla ovat löytyneet samoin kuin tavarat sotkuiselta työpöydältä ja sen alta. Iltaisin armeijassa, jos oli aikaa, levitti alokas H esiin dilomityönsä materiaalin tuvan pöydälle ja alkoi työskennellä. Ennen nukkumaan menoa hän teki papereistaan siistin pinkan ja laittoi sen lukittavaan kaappiinsa. Myöhemmin hänestä tuli rakennustaiteen historian professori. Alakuvassa taistelupari tauolla harjoituksen välissä. Alokas H näyttää miettivän diploomityönsä loppulausetta.

MIETE 85
TEIN PAHAN MOKAN
YRITIN KORJATA SITÄ
SE EI OIKEIN ONNISTUNUT
SIKSI SITÄ KORJAUSTA PITI VIELÄ KORJATA
TÄLLÄ TIELLÄ OLEN EDELLEENKIN
KORJAAMASSA KORJAAMISEN KORJAUKSIA
MUTTA VUOSIEN JÄLKEEN
EN ENÄÄ MUISTA
MIKÄ SE ALKUPERÄINEN MOKA OLI

Sarja jatkuu. Viikon kuluttua: Kunnon pioneeri A:n seikkailut Kekkoslovakian armeijassa.

 

BLOGI 87
22.2.2016

On saman niminen kirja kuin tämä blogi. Tapahtui näin. Toissa sunnuntaina aamupäivällä. Teki mieli kävellä. Kadut olivat loskaisia, märkiä ja liukkaita. Ainoa paikka Helsingissä missä voi kävellä kuivin jaloin liukastumatta on Aleksanterinkatu ja Esplanadi. Katukivetyksen alla on lämmitys. Sinne! Ihastelimme vaimoni kanssa Senaatintoria. Täältä haen aina innoitusta. Oli vain yksi turistibussi. Tällä kertaa ei japanilaisia. Kauppatori oli suljettu. Ei kojuja. Eilen oli 27. Ei ollut tarvetta mennä kaupungintalon vessaan tällä kertaa. Ala-aulassa minua inhottaa joka kerta, kun Engelin hieno kaupunginhotellin tanssisali on pilattu mataloittamalla ja lisäämällä välikerros. Voi Aarno minkä teit! Kuljimme Akateemisen ohi. Mielijohteesta menin sisään ja ostin kirjan, jota lehdessä oli kehuttu. Saman niminen kuin tämä blogi.

Otin esiin Helsinki-kahvikuppini tilbehööreineen. Lepopäivän ratoksi. Lähdin lukemaan suurin odotuksin. Kaksi asiaa kirjassa oli eri kuin olin ajatellut. Ei mitään Engelin akvarelleja. Ei mitään kuvia. Ei engelin alkuperäisiä kirjeitä. Sen sijaan kirjailijan fiktiivinen arkkitehdin yöpäiväkirja. Silkkipensselillä maalattu. Kevyin ilmavin vedoin. Tosipahtumiin perustuva. Hurmaannuin tekstiin. Nautittavaa moniulotteista luettavaa. Siksi tämä blogi. Kirjan kehumiseksi. Seuraa pieniä otteita kirjasta. Olen lisännyt Viikilän tekstin höysteeksi aikalaisakvarelleja. Tästä se alkaa.

Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan.

Olen ostanut sata kyynärää karkeaa suomalaista verkaa, jonka aion myydä Tallinaan heti jäiden lähdettyä. Moninaiset ovat tavat, joilla arkkitehti saa näinä päivinä hankkia elantonsa. Jos maalaisin silhuetteja, eläisin huolettoman elämän.

Koko Suomi on yksi ainoa kalliojärkäle. Rakenna siitä kaupunki. Sellainen sydän. Sellainen maa. Sellainen kaupunki.

Toin heidän nähtäväkseen akvarellin, jonka oli saanut valmiiksi aamulla. Charlotte ehdotti, että voisimme myydä akvarellin kuitataksemme velkoja.

Schinkelin teatterilla Berliinissä on kaksi rakennusmestaria, neljä työnvalvojaa ja mitä taitavinta rakennusmestaria. Melkein naurattaa, kun ajattelen, että minä täällä yksikseni rakennan kokonaisen kaupungin.

Ehrenström oli nerokas huomioidessaan asemakaavassaan Helsingin tuulisen luonteen, ei vastustanut sitä vaan käytävöi tuulen syvälle kaupunkiin.  Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armolla tarvitsematta kohdata toista ihmistä.

Arkkitehti haistaa laudankappaletta ja siitä alkaa hänen kuvitelmansa purkaminen.

Ensin on ajatus. Jos se on kyllin vahva, se jo itsessään kannattelee kattoa. Oppi kannattelee kirkkoa. Helsinki on eräänlainen uskomus. Aleksanterin. Kaupunki, sitten kun se todella tulee kaupungiksi, on tämän uskomuksen muisto.

Tormäsin tänään merimieheen, joka suri sitä, että suurin osa Helsingin kalliosta ja puustosta on rakennusten tieltä tuhottu. Sanoin hänelle, että mitän ei ole viety pois., kaikki on ennallaan, kivestä ja puusta on tehty rakennuksia ja yhäkin ne ovat kiveä ja puuta.

Tämä on kirkonrakentajan ensimmäinen oppi. Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta.

Tällaisen painajaisen sain nyt osakseni. Kirkon edustalle piirtämäni päävartiosto aiotaan keisarilisella käskyllä purkaa ja tehdä tilalle leveät marmoriportaat. Ne aikovat sittenkin puuttua kirkkoni rakentamiseen. Ja millä tavalla? Portaiden ja torin liittäminen toisiinsa on minulle ajatuksena vaikea.

Vaikka kaikki rakennukset kalkitaan täällä keltaisiksi, kirkon pitää olla valkoinen! Sellainen valkoinen, että se melkien katoaa lumisateeseen. Tai on häviämäisillään sumuun. Ja sitten on näkyvinään sumun seasta.

Olen nyt intendenttikonttorin johtaja. Käsiemme lävitse kulkee sarjana maakuntakirkkoja, jotka muutamme klassismin sääntöjen mukaisiksi. Kirkkojen lisäksi intendenttikonttori sirottelee suuriruhtinaskuntaan kouluja, sairaaloita, vankiloita, pappiloita, kartanoita, raatihuoneita, lääninhallituksia, tullikamareita ja majakoita. Ne ovat lehtiä suuresta puusta, keisarin puusta, josta tuuli vie hyvää makua ja sivistystä syvälle metsien sekaan.

Toisinaan ajattelen, ja tällöin olen jo nykahtamaisillani, miten ihmeellinen toimeksiantaja tällä kaupungilla onkaan: rakkaus. Sen jälkeen ihmettelen, mistä moinen sattui mieleeni. Ehkäpä siksi, että olen vapaa rakentamaan sen niin kuin haluan. Moniko kaupunki lopultakaan on syntynyt tällaisesta vapaudesta? Moniko muu maailman asia?

             * * * * *

TÄHÄN PÄÄTTYVÄT LAINAUKSET VIIKILÄN KIRJASTA

Jos haluaa eläytyä lisää vanhaan Helsinkiin Engelin aikoihin voi lukea Kaari Utrion kirjoista esimerkiksi Paperiprinssin. Kaari on suuri suosikkini historiallisten romaanien kirjoittajana.

Lopuksi haluan paljastaa, että minulla on ollut erikoinen suhde Engeliin jo 40 vuoden ajan. Joka joulu vien hänen haudalleen Hietaniemen vanhalla alueella lyhtykynttilän. Toistaiseksi olen ollut ainoa, mutta viime jouluna oli joku toinenkin tuonut lyhdyn.

Vainajien nimet on kaiverrettu kaunokirjoituksella yli 150 vuotta vanhaan hautamuistomerkkiin. Vaikka teksti on iso, on vaikea lukea nimiä patinoitujen kivipaasien päällä. Kiinnitin huomiota siihen, että intendentin, vaimolla on komea titteli ”Intendentsskan”, ”suomeksi” intendentinna (vrt. tohtorinna, tuomarinna ja professorinna). Ajat muuttuvat. Vaimoni on professori, mutta saan silti tyytyä tähän vanhaan omaan statukseeni:

MIETE 85
DELETOIN KAIKKI TYHMÄT AJATUKSENI ROSKAKORIIN
MUTTA SITTEN EN USKALTANUT
TYHJENTÄÄ ROSKAKORIA KUN PELKÄSIN ETTÄ
KAIKKI TIEDOSTOT AIVOISTANI
MENETETÄÄN LOPULLISESTI

P.S.
C.L.ENGEL ESIINTYY MYÖS OHIMENNEN EDELLISESSÄ BLOGISSANI
TOIVIOMATKA 4 - PETRA JORDANIA

BLOGI 86
15.2.2016
MATKAKERTOMUS JATKUU

Rennon päivän jälkeen Eilatissa oli vuorossa taas pitkä bussimatka. Tällä kertaa Jordanian puolelle vanhaan Petran kaupunkiin. Varhain aamulla pari bussillista turisteja ovat ainot rajanylittäjät Israelin ja Jordanian rajalla, jossa kummallakin puolella on vaatimattomat matalat tarkastusparakit. Eilat ja Aqaba Punaisen meren pohjukassa ovat ikivanhaa monien valtakuntien hallitsemaa satama-aluetta, joita nyt erottaa keinotekoinen raja. Muodollisuksista huolimatta ylitämme rajakannaksen helposti kuivin jaloin kuten Mooses 3000 vuotta sitten jolloin Punainen meri väistyi. Ylityspaikkaa ei täällä mainosteta eikä ”Moses was here” -kylttejä näy.

Aqabaa ovat sen 6000-vuotisen historian aikana hallinnet foinikealaiset, assyrialaiset, babylonialaiset, kreikkalaiset, roomalaiset, nabatialaiset, bysantilaiset, ristiretkeläiset, mamelukit ja englantilaiset. Strateginen paikka. Täällä on Mooseksen jälkeen käynyt monien maiden julkkiksia. Täällä Arabian Lawrence avasi tien englantilaisille Palestiinaan 1917. Täällä presidentti George W. Bush sai kunniaa vuonna 2003 saattaessaan palestiinalaisten pääministerin Mahmud Abbasin ja Israelin pääministerin Ariel Sharonin allekirjoittamaan Agaban sopimuksen (ns. tiekartta).

Aqaba on läntisin Arabian niemimaan kaupunki ja Jordanian ainoa satama ja biitsi. Siitä on viime vuosina kehittynyt turistirysä kansainväliseen tyyliin. Asukasluku on kasvanut räjähdysmäisesti 1960-luvun jälkeen ja on nyt 140 000.

Aqabasta löytyy sekä perinteistä turistirantaa että vastavalmistuneita loistohotellialueita Eilatin malliin keinotekoisine kanavineen ja vesialtaineen.

Tämän ihanuuden keskellä löytyy sveitsiläinen Mövenpick-hotellikortteli.

Apua! Tämähän on Mövenpickin mansikkasorbeeta. Nyt täällä näköjään hallitsevat sveitsiläiset. Missä maassa olemme! Äkkiä tien päälle ja takaisin autiomaahan seuraamaan Mooseksen ja Israelin kansan jalanjälkiä matkalla luvattuun maahan.

Ja autiomaata riittää pikatien ympärillä satoja kilometreja pohjoiseen. Niin pitkälle emme aja vain ainoastaan satakunta kilometria Petraan. Taakse jää kaksoiskaupunki Punaisen meren pohjukassa. Matkalla ulos Aqabasta näkyi usein katujen ja teiden varsilla suositun kuningashuoneen miespuolisten edustajien suurikokoisia kuvia. Kuningas Hussein on yhä pop ja hänen poikansa nykyinen kuningas Abdullah II.

Jordanian sanotaan olevan maltillinen islamilainen valtio. Tämän todistaa se, että äskettäin kuninkaan katujulisteen polttanut nuorukainen sai vain kaksi vuotta vankeutta.

Moderni Petra on sekin jyrkässä vuoristorinteessä ja täynnä pikku hotelleja, joita näytti nousevan lisää sinne tänne kapean pääkadun varrelle.  Täällä on joka toinen auto Opel-merkkinen, kun taas Eilatissa olivat enemmistönä japanilaiset ja korealaiset autot. Hyvä selitys Eilatin autokannalle on, että on edullista tuoda autot Punaisen Meren kautta suoraan Aasiasta. Mutta mikä on selitys Petran autokantaan? Mikä yhdistää saksalaisia ja jordanialaisia? Toinen seikka johon kiinnitän huomiota on, että kaikki talot ovat keskeneräsiä. Ylimmän tasakattokerroksen päällä törröttää betonirautoja – luultavasti ikuisesti. Kun talo ei ole valmis, ei tarvitse maksaa veroa.

Yli kilometrin kävelymatka rinnettä alas Petran vanhaan kaupunkiin ja sen kalliotemppelit olivat juuri niin vaikuttavia kuin olin aavistanutkin. Kaupunkiin johtava luonnon Siq-sola on kapea ja paikoin kolmekymmentä metriä korkea kummallakin puolella.

Kuvittelin mielessäni kamelien ja hevosten hirnahduksia, kauppiaitten huutoja ja kielten sekamelskaa, kun karavaanit aikoinaan tungeksivat ahtaassa solassa toisiaan tönien matkalla tarunomaiseen keidaskaupunkiin. Saapuminen Petraan on yhtä vaikuttava kuin ahdas sola. Voin kuvitella unohduksiin jääneen kaupungin uudelleen löytäneen tutkimusmatkailijan Johann Ludwig Burchardtin mykistystä allaolevan näyn edessä. Tämä sveitsiläinen Ruuneperi oli pukeutunut muslimiksi ja sai luvan mennä kaupunkiin uhramaan Aaronin vuorelle, jonne Mooseksen veli on perimätiedon mukaan haudattu.

Hetkinen! Olenko nähnyt tämän talon aikaisemminkin. Joo – seuraava vertailu samassa mittakaavassa paljastaa asian:

 

 

 

 

 

 

 

 

Hämmästyttävää miten rakennustaiteen ihanteet eri puolilla maailmaa pysyivät samanlaisina yli 2000 vuotta kreikkalaisajoista asti. Sama trendi jatkuu – nyt kansainvälinen tyyli pilvenpiirtäjineen on samanlaisia kaikkialla maailmassa. Toivottavasti ei seuraavat 2000 vuotta.

Itse kaupunki solan ja Aarrekammion jälkeen oli pienoinen pettymys. Nabatialaisten aikanaan perustama yli tuhat vuotta kukoistanut kauppapaikka on vähitellen tuhoutunut maanjäristyksissä, tulvissa ja arabialaisten valloituksissa. Ympäröivät vuoret ja vanhat kaupungin muurit ovat osittain sortuneet niin että kaupunki on suuri rauniokasa, jonne pääsee nykyään jopa autolla toista kautta.

 

Roomalaiset valloittivat Petran 106 AD ja vuonna 423 siitä tuli bysantilainen kristillinen keskus kirkkoineen pariksi sadaksi vuodeksi siihen asti kun muhamettilaiset valloittivat kaupungin. Puutarhakaupungissa oli parhaillaan 20 000 – 30 000 asukasta. Vettä johdettiin terrakottakanavia pitkin kaupunkiin 40 miljoonaa kuutiota päivässä. Erään teorian mukaan Mooses pisti sauvallaan reiän tällaiseen vesijohtoon taikoessaan vettä kalliosta. Vieressä Gustave Doren näkemys neljännen Mooseksen kirjan tapahtumista (20:8).

Kaupungin rappion ja vesihuoltojärjestelmän sortumisen jälkeen sen kallioluolia ovat vuosisatoja asuttaneet beduiinit, joilla vieläkin on kuninkaan luvalla yksinoikeus turismiin alueella. Vasta vuonna 1984 beduiinit siirrettiin kalliokoloistaan Husseinin rakennuttamiin kerrostaloihin ja paikasta tuli maailmanperinnekohde. Heimoilla on tarkat säännöt ja nokkimisjärjestys turistirihkaman ja rekvisiitan myynnissä. Parhaat myyntipaikat menevät miehille. Oli surkeaa nähdä vanhoja yksinäisiä naisia istumassa myyntikojujensa edessä kuumassa auringonpaahteessa mustissa kokokaavuissaan. En nähnyt kenenkään ostavan heiltä mitään. Nuoret miehet sen sijaan trendivaatteissaan loikoilivat mukavasti hyvillä paikoilla varjossa keskenään rupatellen ja älypuhelimiaan näpläillen.

Alhaalla laaksossa on sallittua tarjota kamelikyytiä, mutta ei hevoskyytiä. Asia on päinvastoin vaivalloisella solamatkalla. Pitkän tinkimisen jälkeen kokeilimme kumpaakin. Olimme varmaan upea näky. Vaimoni pitkässä hameessaan ja minä valkoisessa parrassa korkealla dromedaarien yhden kyttyrän päällä keinumassa kummallakin aurinkolasit ja valkea lierihattu päässä. Pienen ratsastusretken aikana saimme vastaantulevilta turisteilta ihastuneita kommentteja ja kättentaputuksia. Tunsin olevani Arabian Lawrence ja vaimoni oli vähintään prinsessa. Meillä ei ollut edes kilpailijoita.

Takaisin matkasimme hevosrattailla. Nuori kuljettajamme alkoi lyödä hevosia ja pakottaa niitä juoksemaan. Vaivoin saimme hänet ymmärtämään, että kiljahduksemme eivät johtuneet riemusta vaan pelosta. Loppumatka mentiin sitten mukavasti körötellen mukulaisella kivikäytävällä. Keskusteluissa ilmeni, että noin parikymppisen ajurimme isä oli 35-vuotias ja hänellä oli kaksi vaimoa. Lapsia oli tähän mennessä 11 ajurin lisäksi. Näillä kiskurihinnoilla beduiinit elättävät suuriakin perheitä. Tarjolla oli myös autokyyti hyvästä hinnasta laakson toisesta päästä ylös uuteen kaupunkiin.

Viimeiset kaksi päivää Petran jälkeen vietimme Eilatissa leppoisasti rannoilla delfiinejä, vedenalaisia koralliriuttoja ja lauantai-illan huumaa katsellen. Kaikki illat täällä ovat samanlaisia riippumatta siitä minkä uskontokunnan mukainen pyhäpäivä on käsillä. Jäi mieleen viimeinen aamupäivä hiekkarannalla. Viereisellä lepotuolilla oli lihavahko mies, jolla oli kuulokkeet korvissa. Hän elehti musiikin tahdissa ja välillä huutamalla ja viittomalla tilasi lisää juomaa läheisestä rantakahvilasta. Hän loikoili suuren päivänvarjon alla, jossa oli myös muita lepotuoleja ilmeisesti kaikki hänen vuokraamiaan.

Pian ilmestyi paikalle solakka nuorehko hyvin vaalea mies. Paksukainen nimitteli tätä toverikseen ja tarjosi lepotuolin sekä juotavaa. Keskustelua yritettiin käydä englanniksi. Vanhempi mies osoittautui ranskalaiseksi. Hänen englanninkielen taitonsa ei ollut kehuttava. Nuorempi oli venäläinen, joka puhui lisäksi hyvin italiaa ja englantia. Kaikkia mainittuja kieliä käytettiin keskusteluissa. Venäläinen joutui ainakin kymmenen kertaa kertaa sanomaan ranskalaiselle ainoan viestinsä ennen kuin tämä ymmärsi vai ymmärsikö sittenkään: I am in business here. I work always for four days and then have always four days holiday. Yhdessä asiassa kaverukset ymmärsivät toisiaan täydellisesti. He olivat mitä parhaimmat ystävykset. Varmuuden vuoksi tämä toistettiin moneen kertaan monella eri kielellä. Jossain vaiheessa ranskalaismiehen seuraan vapaalle divaanille liittyi upea solakka kaunotar bikineissään. Tämä on kansainvälistä rantaelämää.

Sitten oli edessä paluumatka. Ovdan lentokentällä saimme kiitoradan päässä yllättäen odottaa parikymmentä minuuttia ennen kuin tuli lupa lähteä. Syykin selvisi pian. Piti odottaa, että tärkeä sotilaskuljetuskone laskeutui ensin. Vahvistui käsitys, että olimme olleet turvallisissa käsissä koko viikon. Hotellimme oli ollut juuri meille sopiva ja siisti. Tästä pitivät huolen mustaihoiset siivoojat. Joka aamu uima-allasalue ole vesipesty ja ikkunoita sekä lattioita kiillotettiin joka päivä.

Jäin pohdiskelemaan naapurimaita Israelia ja Jordaniaa. Kummassakin on saman verran asukkaita kuin Ruotsissa.  Israel on pinta-alaltaan neljäsosa Jordaniasta. Kummastakin maasta on suurin osa vuoristoista autiomaata. Suomeen mahtuu kolmen Jordanian lisäksi kolme Israelia. Olemme todellinen suurvaltio, jossa autiomaana ovat metsät ja järvet. Mutta Suomeen mahtuu myös kolmen Israelin ja Jordanian väestö – 54 miljoonaa maahanmuuttajaa, jolloin väkilukumme olisi 60 miljoonaa. Eli sama kuin Italiassa saman kokoisessa maassa. Onko tämä tulevaisuutemme kuva monikulttuurisessa maailmassa?

Tähtikirkas ja täysikuinen yömatka ikkunapaikalla sujui näitä miettien ja tarkkaillen Vähän-Aasian ja Euroopan kaupunkien valaistuja infrastruktuureja ja amebamaisia kiemuroita. Toiveajattelin Suomea, jossa öisin loistasivat tähtisikerminä valaistut elävät kylät ja pikkukaupungit Helsinkiin ahtaamisen sijasta.

Toiviomatka oli tehty. Minulle se oli ”once in a lifetime trip”. Matkoja saattaa vielä tulla, mutta ei ehkä enää näihin maisemiin eikä rantalomakohteisiin.

MIETE 83
VÄLILLÄ ELÄMÄ ON ODOTTAMISTA
ETTÄ JOTAIN KIVAA TAPAHTUISI
KUN NAUTTII ODOTTAMISESTA
ON SE KIVA JO TAPAHTUNUT

BLOGI 85
8.2.2016
Toiviomatka jatkuu:

Seuravana aamuna on jälleen aikainen herätys. Arvokas jäljellä oleva aika on käytettävä tehokkaasti. Jo ennen auringonnousua olemme matkalla autolla kohti Öljymäkeä, joka osoittautuu korkeaksi kukkulaksi vanhan kaupunkin itäpuolella.

Ajamme ylös kapeita jyrkkiä muurien reunustamia kiemuraisia kujia. Parasta rukoilla, sanoo isäntä. Kehotus on paikallaan koska vauhtimme on melkoinen ja näkyvyys eteenpäin olematon eikä ohituspaikkoja ole. Ilmeisesti tulemme kuulluksi sillä vastaan ei tule yhtään autoa.

Öljymäen ylärinteeltä avautuu satumainen näkymä auringon juuri noustessa kohti vanhan kaupungin kymmeniä hohtavia kupoleja. Loistavimpana hohtaa vanhin yhä käytössä oleva islamilainen temppeli, Dome of the Rock, hiljan kullattuine kupoleineen. Vaikka kupoli on valtava, on kultaukseen käytetty vain 57 kiloa kultaa, jolla kattolevyt päällystettiin elektrolyyttisesti. Lystin maksoi Jordanian kuningas Hussein, joka osin tästäkin syystä on maassaan hyvin suosittu.

Ystäväni osoittautuu parhaaksi asiantuntijaksi tällä paikalla. Öljymäen rinteen ja alapuolella olevan laakson yleissuunnitelma on toteutettu hänen piirustustensa mukaan. Asetelma on se, että toisella puolella on Öljymäki ja toisella puolella vanha kaupunki, Akropolis eli temppelivuori. Niiden välissä on syvä Kidronin laakso, jonka molempia rinteitä peittää Nekropolis, kuolleiden kaupunki, jossa on 75.000 hautaa.

Kaikista haudoista on näköyhteys vanhan muurin kultaiseen porttiin, joka on muurattu umpeen ja avataan vasta Messiaan ilmestyessä. Legendan mukaan ylösnousemus alkaa Öljymäeltä. Hautapaikat siellä ovat jo loppuneet aikoja sitten, mutta niitä voi vielä saada korkeasta hinnasta. Kollegani kertoo, että hänellekin tarjottiin hautapaikkaa rahapalkkion sijaan alueen suunnittelusta, mutta hän otti mieluiten rahat.

Jyrkän rinteen terassointi pienine amfiteattereineen on mielestäni onnistuneesti toteutettu. Se sopeutuu maisemaan eikä kilpaile vanhan kaupungin muurin kanssa. Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että paras arkkitehtuuri on näkymätöntä. Kaikki toimii hyvin eikä nykyiselle ja tuleville pääkäyttötarkoituksille ole esteitä. Amfiteattereiden akselit on sovitettu siten etteivät ne osu kohti mitään kirkkoa, koska mitään kirkkokuntaa täällä ei saa erikseen korostaa. Nämä istuinpenkit ovat kuulemma päivisin ahkerasti turistien käytössä kaupungin katseluun, sen esittelyyn ja pienimuotoisiin musiikki- ja lauluesityksiin. Koska olemme varhain liikkeellä ei muita turisteja vielä näy.

Kollegani on tarkasti tutustunut alueen historiaan, topologiaan ja uskonnollisiin käsityksiin. Uskonoppineiden kanssa käymissään keskusteluissa hän sinnikkäästi useiden viikkojen aikana kyselemällä sai lopulta selville miten ylösnousemus tapahtuu. Ensin nousevat ruumiit ja sitten heti sielut. Ruumiin dimensiot ovat tunnettuja. Sielujen dimensioksi ilmoitettiin 20 x 50 senttiä. Tämä näkyy nyt uusien terassimuurien aukkojen mitoituksessa, jotka ovat juuri sielunmentäviä. Mitään esteitä siis sielujenkaan ylösnousemukselle ei alueella ole. Kun katselen laajaa allani levittäytyvää nekropolia, havaitsen että sielujen koko lienee ollut tunnettua jo ammoisista ajoista, sillä makaavat vanhat hautapaadet ovat juuri vähän isompia kuin sielut. Jos sieluilla ei ole kolmatta dimensiota, mahtuu niitä näihin hautoihin odottamaan ylösnousua vino pino.

Paluumatkalla alas rinnettä piipahdimme Getsemanen puutarhaan. Se on pieni nelikulmainen muureilla rajattu alue, jonka keskellä on kävelypolkujen reunustaman puisto 800-vuotta vanhoine oliivipuineen. Saimme ihailla tätä viehättävää keidasta ilman turistipaljouksia. Arkkitehtimme on täällä niin tunnettu, että hän käden viittauksella sai kaikki portit aukeamaan.

Seuraavaksi katsahdamme kollegani suunnittelemaa juutalaisen historian tutkimuslaitosta. Tämä on puhtaasti tieteellinen instituutti ilman uskonnollista väritystä. Tämäkin rakennus osittain kaarevine muotoineen on paikallista kalkkikiveä ja jyrkässä rinteessä tietysti. Arkkitehti kertoo, että ideana oli muodostaa paikka, jossa yksinäiset tutkijat saatetaan kosketuksiin toistensa kanssa ja hedelmällisiin keskusteluihin rakennustaiteellisin keinoin.

Rakennuksen keskellä on korkea ja valoisa aula mahtavine portaineen. Aulan eri kerroksia reunustavat avoimet käytävät, joiden varrella tutkijoiden huoneet sijaitsevat. Pieniä intiimejä kohtauspaikkoja on sijoitettu sinne tänne sekä sisään, että ulkoterasseille, joilta on mahtavat näköalat ympäröiville kukkuloille.

Koska olemme varhain liikkeellä ei näy mitään tungosta talossa ja käytävillä. Ensimmäiset tutkijat ovat vasta tulossa työpaikalle. Talo on mielestäni kaikin puolin onnistunut ja ilmeisesti hyvin otettu vastaan päätellen siitä, että ala-aulassa töihin tuleva tutkijaprofessori tervehtii kädestä tunnettua arkkitehtia ja kiittää häntä onnistuneesta ratkaisusta.

Aika alkaa käydä vähiin, mutta ehdimme vielä pikaisesti käymään katsomassa kaivaustöitä kollegani suunnitteleman tulevan museon työmaalla vanhan kaupungin muurin edessä. Meidän on riennettävä kohtaamaan Aurinkomatkojen ryhmämme, jonka bussilla olemme liikkeellä. Kohtauspaikkana on juutalaisten holokaustmuseo Yad Vashem, monumentaalinen ja ehkä tarkoituksellisestikin ankea moderni rakennuskompleksi puutarhoineen. Monipuoliset tilat ja näyttelyt läpikäveltiin eikä mitään uutta historiallista tietoa ilmennyt.

Bussimatkalla takaisin Eilatiin aloin vertailla Jerusalemin ja Helsingin väestötiheyksiä. Jerusalemissa on 1500 asukasta/neliökm – Helsingissä 3000. Jerusalemin tiheimmin asuttua alue on vanha kaupunki 25 000 as/neliökm – Helsingissä Harjun kaupunginosa 31 000 as/neliökm. Kuka vielä sanoo, että Helsinki on harvaan asuttu verrattuna maailman suurkaupunkeihin. Kuriositeettina voidaan mainita Helsingin Hietaniemen hautausmaan ”asukastiheys” 750 000 as/neliökm!

Takaisinmatkalla Eilatiin pysähdymme Kuolleella merellä kelluntaa varten. Meille osoitettu hiekkaranta taustalla häämöttävine luksushotelleineen ja alkeellisine rantakahviloineen oli turistien ja räkämusiikin kyllästämä. Ilma pirun kuumaa ja vesi kirvelevän suolaista. Tämä alue on kuuluisa terveellisestä mudastaan, josta tehdään kalliita Ahava-tuotteita. Mitään näyttöä niiden terveellisestä vaikutuksesta ei ole, mutta voiteet käyvät kaupaksi kovalla hinnalla. Näin lihavahkon pariskunnan, joka kokonaan mudalla päällystettynä tepasteli hiekkarannalla. Kaiken kaikkiaan masentava paikka.

Toiviomatka jatkuu

Viikon kuluttua Petra

BLOGI 84
1.2.2016

Tämä artikkeli on jatkoa edelliselle blogille nro 83

Kuolleen meren hautavajoamalta bussimme kääntyy länteen ja lähtee kapuamaan autiomaan vuoristomaisemassa kohti Jerusalemia. Korkeusero maailman alimman pisteen ja vanhan kaupungin välillä on runsaat 1200 metriä ja se kasvaa lähes metrillä joka vuosi. Paikoitellen alkaa näkyä aivan tien vieressä palestiinalaisten surkeaa hökkeliasutusta ja paimentolaisia vuohineen. Jerikon kaupunki siintää oikealla keskellä Juudaan erämaan ylätasankoa. Entisessä paikassa, mutta yhtä muuttuneena kuin muukin historiallinen ympäristö.

Jerusalemia lähestyttäessä palestiinalaisten asutus tihentyy ja muuttuu uudenaikaisemmaksi. Kun saavumme kaupunkiin, minua yllättää sen monikukkulainen topografia jyrkkine laaksoineen. Täällähän on enemmän kukkuloita kuin Roomassa ja ne ovat paljon korkeimpia. Niiden rinteille on kuin ihmeen kaupalla saatu sovitettua teitä ja katuja. Kukkuloilla kohoaa palestiinalaisten moderneja korkeita rakennuksia, jotka kaikki ovat paikallista kalkkikiveä. Täällä viranomaisten vaatimukset ovat tiukat. Ei lasilaatikoita tai teräsrakennuksia. Rakennusten on sulauduttava vuoriston väriin.

Bussimatka Eilatista Jerusalemiin kestää kolmisen tuntia. Ensimmäinen kohde Pyhässä kaupungissa on Puutarhahauta pienen matkaa vanhan kaupungin ulkopuolella. Sen portilla istumme matalalle kivipaadelle odottamaan ja katuvilinää ihailemaan. Arkkitehtiystäväni saapuu sovitusti tuntia ennen puoltapäivää. Hänen hymynsä on sama kuin 50 vuotta sitten. Puutarhahauta on ihastuttava muurien ympäröimä terassoitu keidas värikkäine kukkaasetelmineen. Täynnä turisteja tietysti. Kiinnitän huomiota siihen, että useimmat ovat afrikkalaisia tai aasialaisia. Täällä ei taatusti törmää mustahattuisiin ortodoksijuutalaisiin.

Satapäinen ryhmä kenialaisia kristittyjä pyhiinvaeltajia sinisissä univormuissaan on asettunut puiden siimekseen pieneen amfiteatteriin laulamaan moniäänisesti svengaten:

HALLELUJA
THIS IS THE TOMB
OH WE ARE HERE
THIS IS THE TOMB
OH HOW BEAUTIFUL
THIS IS THE TOMB
ETCETERA...

Tämä  negrospirituaali sopii täydellisesti paikan tunnelmaan, jonka lempeä hartausaste tiivistyy käsin kosketeltavaksi tai ainakin korvinkuultavaksi. Istumme mekin hetken tarjolla olevilla penkeillä ja aistit valppaina imemme atmosfääriä.

Satumme Jeesuksen intiimille hautapihalle samanaikaisesti pienen turistiryhmän kanssa. Ryhmän opas selittää, että ahdas aukko muurissa johtaa hautaan, jossa on kaksi kammiota. Vakuttavana todisteena siitä, että juuri tämä on Jeesuksen hauta, opas pitää sitä, että hauta on tyhjä.

Seuraavaksi poikkeamme itävaltalaisen koulun sisäpuutarhaan lounastamaan gulassikeittoa. Jälkiruuaksi on Apfelstrudel mit Schlagoberst (omenatorttua vispikermakahvin kera). Pientä esimakua Jerusalemin kosmopoliittisuudesta. Ystäväni kertoo näyttävänsä vanhansa kaupungista suosikkipaikkansa. Huomaamme pian, että tämä tarkoittaa erityisesti kattoterasseja tai luolia syvällä maan alla. Ehkä tämä on tyypillistä juutalaisuutta. Valtion lentoyhtiön nimikin on El Al, mikä tarkoittaa Ylös Alas. Äärimmäisiä vastakohtia on tarjolla.

Ryhdymme kiipeämään vanhan rakennuksen portaita katolle. Matkalla meitä tervehtii – kukapa muukaan kuin – Frans Josef täydessä univormussaan koulun käytäväseinällä. Katolta avautuu allamme koko vanha kaupunki. Tarunomainen näky. Suoraan edessä on mahtava leijonaportti, josta sisään ja ulos käy virtanaan väkeä. Vuosisatojen ajan tämä portti on ollut kuhisevassa käytössä. Siristän silmiäni ja olen näkeväni häivähdyksen historian kirjoa. Nykyinen portti on kuulemma kahdeksan metriä ylempänä kuin vanha portti samalla paikalla. Näin kaupunki kasvaa – ylöspäin. Kaivettavaa riittää arkeologeille.

Kaikkialla on kattoterasseja ja kupoleja. Asuintalojen kattoterasseilla liehuu kodikkaasti pyykkejä pikku puutarhojen ja romukasojen keskellä. Isompia ja pienempiä satelliitiantenneja on sadoittain. Kaikkialla on mustia erikokoisia laatikoita kattoasumusten yllä. Oppaamme selittää, että ne ovat palestiinalaisten omia vesisäiliöitä. Täällä ei tyydytä israelilaisten kanavatarjontaan eikä luoteta vesihuoltojärjestelmään. Epäluottamus on molemminpuolinen. Eräällä katolla näen kaksi israelilaista sotilasta. Toinen on laittanut rynnäkkökiväärinsä kattokivetykselle ja tekee punnerruksia mahallaan kuumassa auringonpaisteessa. Toinen tarkkailee kiikarilla kaupunkia. Sotilaat eivät huomaa, että mekin tarkkailemme heitä. Silti en yhtään epäile, ettemme mekin olisi tarkkailun alla.

Neliökilometrin suuruinen kokonaan palestiinalaisalueella sijaitseva vanha kaupunki on jaettu neljään etniseen alueeseen. Alueen asukaslukua ei kukaan tiedä, mutta sen arvellaan olevan noin 25 000. Kaupungilla on seitsemän avointa porttia. Yksi on toistaiseksi muurattu umpeen – Kultainen portti, muurin itäsivulla Leijonaportin eteläpuolella. Se avataan vasta kun Messias ilmestyy. Koko Jerusalem on miljoonakaupunki raitovaunuineen. Juutalaisia on 70 % ja muslimeja 30 %. Kristittyjä kourallinen.

Dung-portin kautta kuljemme kohti itkumuuria. Edessämme on satojen metrien pituinen turistien jono, jossa on viisi ihmistä rinnakkain. Nämä jonottavat pääsyä temppeleihin Dome of the Rock ja Al Aqsa. Jono ei liiku. Jostain syystä moskeija onkin suljettu väliaikaisesti. Oppaamme kertoo, että tätä tapahtuu silloin tällöin. Kukaan ei tiedä syytä. Sivuutamme toiverikkaan jonon ohituskaistaa pitkin. Tarkkailen sen ihmisiä. Siinä on kaiken maailman kansaa. Ei kuitenkaan paikallisia arabeja. Heillä on ilmeisesti omat sisäänkäyntinsä moskeijapihalle, joka on ainoa suuri aukio vanhassa kaupungissa. Se on samalla ainoa puisto, sillä aukiota reunustavat puurivit.

Itkumuurin edessä on ”turvallisuusaukio”, joka temppelipihan jälkeen on vanhankaupungin suurin aukio. Korkea itkumuuri on osa temppelipihan länsimuuria. Sen edusta on jaettu kahteen osaan. Suurempi vasen puoli on miehille ja pienempi puoli oikealla naisille. Tämä on maan tapa. Käymälöidenkin sisäänkäynnin yläpuolella näkee usein kyltin, jossa lukee: Women are on the right side because women are always right.

Ortodoksijuutalaiset nyökyttelevät päätään hurmoksenomaisesti muurin edessä samanaikaisesti kun tutkivat pyhiä tekstejä. Toisilla on omat tuolinsa mukana. Muurin kivien välissä on rakoja, jotka ovat tungettu täyteen pieniä tiiviisti yhteen taitettuja paperilappuja. Salaisia toivomuksia. Vaimollakin oli mukanaan pieni lappu hänen mennessään oikeaan osastoon. Hän ei halunnut kertoa mitä siinä luki.

Oppaani mukana pääsen miesten ulko-osaston jatkeena vasemmalla olevaan synagoogaan ja luolastoon. Luolan katto on korkealla. Luola on aikaisemmin johtanut jonnekin, mutta nyt sen takaseinä on muurattu umpeen. Pimeyttä valaisevat kynttilät. Täällä näkyy vain ortodoksijuutalaisia. Hartaus ja päännyökyttely ovat jos mahdollista vielä reippaampaa tasoa kuin ulkona.

Seuraavaksi sukellamme Leijonaportista arabien kaupunginosaan. Portin nielu on ahdas eikä siinä ihmeekseni ole mitään aseellista tarkkailupistettä. Tämä on ymmärrettävää. Onhan kaupunki pyhä monelle uskontokunnalle ja on jakautunut etnisesti neljään osaan. Armenialainen, islamilainen, kristitty ja juutalainen. Kaikki oikeauskoisia tietenkin. Täällä on eri uskontokuntien tultava toimeen keskenään. Vanhan kaupungin esimerkki osoittaa, että se on mahdollista.

Leijonaportin nielu sylkee meidät kapeille basaarikujille. Aika pysäyttää minutkin. Ihastuneena ahmin ajatonta tungostunnelmaa. Opas johdattaa meidät yhä syvemmälle salaperäisen kaupungin sokkeloihin. Tekee mieli käyttää nimitystä pedon kita, mutta se ei ehkä ole soveliasta tässä paikassa. Vanhassa kaupungissa ei ole autoja. Niitä ei mahtuisikaan kapeille kujille. Sen sijaan näkyy jokunen skootteri ja pienenpieni ketterä traktori peräkärryineen, jolla kuljetetaan tavaroita.

Kujat kapenevat ja jyrkkenevät. Auringonvaloa ei enää juuri näy. Myymälät molemmin puolin ovat vain ehkä pari-kolme metriä kapeita ja jatkuvat pitkälle sisälle rakennusten houkutteleviin syövereihin. Kaikki arabien portit ovat apposen auki tungoksentäyteisillä rihkama- ja namuosastoilla, mutta arvokkaita muinaismuistoja ja koruja myyvien liikkeiden ovet ovat visusti suljetut. Lasiovien takana aistikkaan ja hiljaisen myymälän perällä istuu myyjä rauhallisesti odottaen asiakasta, joka ennemmin tai myöhemmin tulee. Täällä on jaksettu odottaa messiastakin tuhansia vuosia ja odotetaan edelleen.

Matka jatkuu maistellessani pientä palaa halvaa. Saavumme intiimille aukiolle, jossa ihmeekseni kasvaa pieni puukin – ainoa vanhassa kaupungissa näkemäni. Aukion laidalla menemme sisään kreikkalaiskatoliseen kirkkoon, joka on rakennettu Jeesuksen haudan ympärille. Urbaanin legendan mukaan keisari Konstantinuksen puoliso Helena halusi välttämättä, että heilläkin oikeauskoisilla olisi oma Jeesuksen hauta ja päätti, että sen paikka on tämä. Täällä ei totisesti pihtailla Jeesuksen kanssa. Sen tyypin hautoja on siroteltu ympäri kaupunkia eri paikkoihin. Golgatoitakin on useampia ja joka toisen kujanteenkin nimi näytti olevan Via Dolorosa.

Kirkon sisällä on pimeää ja sokkeloista kuin luolassa. Tai ehkä se oli kirkon alla oleva luola. En enää muista, paikat menevät sekaisin. Joka tapauksessa Jeesuksen hautakammio on pompöösi tabernaakkeli keskellä isoa pimeää hallia, jonka täyttää messumainen mumina. Vähitellen erotan ihmisiä seisomassa hartaan näköisinä seinustoilla.  Pitkä jono kiemurtelee kammion ympäri myötäpäivään. Sinne on tunkua. Ilmeisesti sisällä on jotain toisin kun puutarhahaudalla. Tunnelmakin on täällä aivan toinen kuin valoisalla puutarhahaudalla.

Luolastot ja kirkot jatkuvat. Kävelemme läpi koptilaisen kirkon, jossa keskustelen hetken paikallisen mustan papin kanssa. Sitten olemme jo Marian kirkossa ja oppaamme haluaa viedä meidät välttämättä Marian haudalle. Laskeudumme yhä alaspäin ahtaita ja matalia käytäviä. Portaat jyrkkenevät ja kapenevat. Niissä mahtuu kulkemaan vain yksi ihminen kerrallaan ja hänkin vain kumartuneena. Saavumme lopulta luolan pohjalla veden äärelle ja seisahdumme pienelle terassille, josta vielä menee kapeat portaat alas veteen. Ystäväni kertoo, että koko Jerusalemin olemassaolo perustuu maanalaiseen virtaan, joka menee kaupungin alla. Ilman vettä ei ole kaupunkia. Vesi on kaiken perusta. Elämän vesi. Herkistymme tähän tunnelmaan ja saan kuin saankin vaimoni laulamaan enkelisopraanollaan ”Kotimaani onpi Suomi”, mikä kaikuu upeasti ikivanhassa holvistossa.

Illan hämärtyessä siirrymme ystäväni asuntoon pienen matkaa muurien ulkopuolelle arvostetulle Jemin Moshen asuntoalueelle. Brittiläisen juutalaisen pankkiirin aloituksesta tänne rakennettiin juutalaisille vehreä puutarhakortteli 1800-luvun kopussa vastapainona vanhan kaupungin epätervellisille olosuhteille. Matka sinne autolla liikennevilinässä kiemuraisilla kaduilla kestää kuitenkin aikansa. Lopussa katu nousee ylös rinnettä ja kapenee. Kujan päässä sähköisesti avattavan portin takana on pieni aukio.

Auto jää siihen ja me kapuamme portaita ylöspäin asuntokujalle. Ystäväni suunnittelema rivitaloasunto on jyrkän alarinteen puolella. Se on sovitettu vanhoihin rakenteisiin korottamalla ja laajentamalla rinteen sisään. Nimettömästä vaatimattomasta portista laskeudumme portaita alas pienenpienelle sisäpihalle, josta on sisäänkäynti taloon ja joka antaa valoa ensimmäiseen ja toiseen kerrokseen. Muutoin rakennuksessa on ikkunoita vain rinteen alapuolella ja se on rakennettu syvälle rinteen sisään. Rakennettaessa löytyi paljon vanhoja esineitä. Kaikki mikä oli nuorempaa kuin 800-luvulta todettiin lähes arvottomaksi täkäläisen mittapuun mukaan ja rakennustöitä saatiin jatkaa.

Täyteen rakennetun tontin pinta-ala on 114 neliötä. Rakennuksessa on kellarikerros mukaan lukien neljä tasoa. Sisääntulokerroksessa on olohuone, keittiö ja yksi makuuhuone, jonka saamme käyttöömme. Olohuone ja keittiö ovat korkeassa vanhassa hallissa, jonka kaari-ikkunoista avautuu näköala kohti vanhan kaupungin muuria. Toisessa kerroksessa ovat muut makuuhuoneet. Aikanaan siellä asuivat perheen kolme lasta. Ylimmässä kerroksessa on kattoterassi ja pieni isännän työhuone. Rinne talon takana jatkuu vielä ylemmäs ja korkeimmalla paikalla on yhä toimiva tuulimylly. Kellarikerroksessa oli aikanaan isäntäväen arkkitehtitoimisto, mutta nyt se on ulosvuokrattavaa tilaa tai toimii vierashuoneistonakin. Sekin on vielä niin korkealla rinteessä, että laaksonpohjaan on vielä matkaa.

Katsellessani täyteen rakennettua kukkulaista maisemaa päättelen ettei täältä noin vain pääse kävelemään minne tahansa. Vaikka päämäärä näkyy, ei oikoteitä laakson poikki ole. On mentävä pitkin harvoja vilkasliikenteisiä kiertokatuja. Ehkä siksi isäntäväelläkin on kaksi autoa, joilla pääsee pelaamaan tennistä kolme kertaa viikossa.

llallispöydässä jatkuvat keskustelut lapsista, lapsenlapsista ja siitä mikä nyt täyttää elämän. Isäntäväki ovat kummatkin vielä töissä täysillä omassa arkkitehtitoimistossaan vaikka ovat jo eläkeiässä. Isäntä on menestynyt ja kuuluisa arkkitehti, joka oli aikoinaan professorina Jerusalemin yliopistossa. Sen jälkeen hän oli kutsuttuna professorina Harvardin, Oxfordin ja Kölnin yliopistoissa. Kutsuja on tullut paljon lisääkin, mutta ystäväni on jo saanut tarpeekseen opetuksesta. Toki opetustyö vielä tavallaan jatkuu hänen toimistossaan, joka on lähes yhtä kuuluisa akatemia ja haluttu työpaikka kuin Alvar Aallon toimisto aikanaan Suomessa. Töitä riittää niin Jerusalemissa kuin Kiinassakin. Ja skissipaperi on edelleen ahkerasti käytössä.

Illallisen jälkeen antoisa keskustelu jatkuu sohvanurkkauksessa. Yhteisenä kielenä on suomi, jonka kollegani hallitsee hyvin. Hän esittelee meneillään olevaa projektia pienoismallin avulla. Rakennuspaikka on aivan vanhan kaupungin muurin vieressä. Sieltä on kaivauksissa löytynyt paljon mielenkiintoista, mikä nyt on päätetty museoida samaan tapaan kuin Aboa Vetus Turussa. Kaivauksien päälle tulee museo, jonka lasilattian läpi näkee ikivanhaa esiin kaivettu kaupunkia. Kaivaukset ovat edelleen käynnissä syvemmällä maan alla, josta on löytynyt koko ajan lisää käytäviä ja tietysti kaikenlaisia arvokkaita esineitä. Ehtona rakennuksen toteuttamiselle on, että paikalla nyt oleva pysäköintialue korvataan monikerroksisella parkkitalolla, jonne autot siirretään hissillä. Rampit veisivät liikaa arvokasta tilaa.

 

Viikon kuluttu seuraava jakso Öljymäki