Kesä jatkuu ja blogitarinat.
Alkaa uusi sarja: 
Hullun arkkitehdin ihmeelliset kesäseikkailut
osa 1
BLOGI 61
1.9.2015

Päätin mennä kesätansseihin. Nuorena olin ujo ja estynyt enkä uskaltanut hakea tyttöjä teinihipoissa, joissa olin vain seissyt orkesterin vieressä. Katsellen ihaillen ja kateellisena muusikoiden soittoa ja muiden luontevaa tanssia. Tunsin itseni erilaiseksi. Noista ajoista on lähes 60 vuotta enkä sen jälkeen ole käynyt tansseissa. Oikeastaan en pidä tanssimisesta. Mutta olisihan se sentään ollut helppo keino päästä puhumaan ja kosketuksiin naisten kanssa.

Niin – tuo puhuminen – sekin olisi ollut ongelma. Mitä sanoa? Näin jälkeen päin on helppoa sanoa miten olisi pitänyt puhua. Totta sydämestä! Se on ainoa tapa millä luodaan ihmissuhteita. Olisi pitänyt sanoa: Olen traumaattinen lapsuuden kokemusteni takia ja pelkään meneväni rikki naisen läheisyydessä, jota niin kovasti kaipaan ihailla ja koskettaa. Pelkään, että arvaamaton pullon henki tulee ulos, jos sinetöity korkki avataan.

Myöhemmin olen oppinut ymmärtämään etten suinkaan ollut erilainen kuin muut. Maailman taideperintö osoittaa, että olen hyvässä seurassa. Moi Goethe, moi Wagner! Sielunveljiä ollaan. Otetaan vaikka esimerkiksi Richardin Ring-sarjan ooppera Siegfried, jonka isätön ja äiditön sankari ei koskaan ole kokenut pelkoa. Vasta herättäessään Brunhilden liekkimeren keskeltä hän tuntee suunnatonta kauhua palavassa rakkaudessa naiseen, jota ensin luulee äidikseen. Tässä pelon ihanassa tuskassa kieriskellään sitten oopperassa 15 minuuttia ennen kuin rakastetut saavat toisensa.

Ihmiset tulevat vuosi toisensa jälkeen jo yli sadan vuoden ajan Bayreuthin oopperajuhlille ja jaksavat katsoa koko tämän nelituntisen saippuaspektaakkelin vain saadakseen kokea autuaallisen loppuhuipennuksen ja samaistua sankarin trauman laukeamiseen omien patoutuneiden tunteiden vellotessa kyynelinä piilotajunnan alkumerestä. Karskinkin tyypin silmät vähintään hieman kostuvat salaa. Taide koskettaa, mikä juuri on sen tarkoituskin. Ja elämä – sehän ei ole mitään muuta kuin taidetta.

Mutta ooppera kaikessa komeudessaan on sittenkin vain kalpea projektio todellisesta elämästä. Näitä miettiessäni halusin kokea onko pelko vielä jäljellä ja pystynkö olemaan sankaritenori oman elämäni näyttämöllä tanssiaisissa. No pahaksi onneksi laulutaitoni ovat heikot, mutta musiikki kiinnostaa. Olen itsekseni opetellut soittamaan kitaraa ja vähän muitakin instrumentteja. Olen harrastanut Bachin kappaleiden meditatiivista veivaamista jo tuon lähes 60 vuotta. Mutta kitaraa ei pidä ottaa mukaan tanssiaisiin, jossa jo on orkesteri. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää resitatiivinen esitys sanallisesti. Ehkä näistä mietteistä jo saa ainekset libretoksi. Ja onhan puheessakin aina oma melodiansa varsinkin, jos se aitona tulee sydämestä.

Matkalla tanssipaikalle pohdin ikuisesti kiinnostavaa naisen mysteeriä. Olen tullut siihen tulokseen, että liikkuva seisova asento ei ole naisen kauneuden kannalta paras mahdollinen. Ehkä juuri siksi en pidä tanssimisesta. Se on naisen mahdollisuuksien tuhlaamista. Naisen kauneus on parhaimmillaan kasvotusten tai makuuasennossa. Näin se vain menee. Mitähän ilta tuo tullessaan. Sitä ei voi koskaan tietää etukäteen. Odotukset ovat suuret.

Tanssiaiset ovat keskellä kesää vanhassa suuressa merenrantapaviljongissa. Pestyine kesähousuineni saavun hyvissä ajoin näyttämölle. Isossa salissa on jo jonkun verran ihmisiä. Istahdan tyhjään pöytään, josta hyvin voi tarkkailla tilannetta. Ihmisillä on juomalasit edessään. Toiset nauttivat illallista. Hiljainen odottava sorina täyttää salongin. Orkesteri ei vielä ole estradilla. Sitten tajuan, että sankarillakin pitää olla juomaa lasissa. Se varmaan parantaa imagoa tai ainakin kuuluu asiaan. Tarjoilijat purjehtivat edestakaisin salissa vieden ruokaa ja juomaa asiakkaille. Vaivoin saan pysäytetyksi yhden ja pyydän saada tilata juomaa.

– Pitää hakea baarista, huikkaa pitkään mustaan kolttuun pukeutunut tarjoilijatar ohimennen.

Siis sinne käy nyt sankarimme tie. Tungosta tiskillä ei ollut. Olen ainoa asiakas.

– Saako värillisen juoman, joka näyttää alkoholilta. Ei appelsiinimehua eikä jäitä.

Päädytään sokeroituun karpalomehuun. Näyttää lasissa komealta. Juomaa pohdittaessa on baaritiskille saapunut iloisesti hymyilevä sirkeäsilmäinen nuorehko nainen, joka valppaasti seuraa tilannetta. Vaistomaisesti tämän naisen läsnäolo säväyttää. Tämä tunne tulee jostain syvältä. Sitä ei voi selittää. Asia vaan on niin, että jotkut ihmiset jo olemuksellaan koskettavat.

Siirryn juomineni omaan pöytääni ja vasta tullut daami valitsee oman yksinäisen pöydän takanani. Tekisi mieli tuppautua tutustumaan. Mutta sopiiko se jos tämä vaikka aikoo ruokailla. Muutaman kerran empien vilkaisin olkani takaa kohdettani. Hetken kuluttua nainen kävelee ohitse lasinsa kanssa.

-Pitää vaihtaa pöytää, kun se olikin varattu.

Nainen siirtyy suurempaan pöytään, mistä näen tämän hyvin. Ikänsä puolesta daami voisi olla tyttäreni. Yhtäkkiä voitan empimiseni ja ilman vähintäkään pelkoa sisäisen vaistoni yllyttämänä siirryn ruokalistaa silmäilevän naisen luo.

– Saanko tulla pitämään seuraa. Ai mutta sinähän aiot ruokailla. Silloin minä varmasti häiritsen.

– Ole hyvä. Tervetuloa. Et häiritse ollenkaan.

Alkaa tunnin mittainen keskustelu. Daami kertoo olevansa paikallisen kaupungin sinfoniaorkesterin toimitusjohtaja ja viulisti. Puolin ja toisin antoisaa rupateltavaa musiikista riittää. Aika menee siivillä. Käy ilmi, että nainen odottaa seuraa jostakin pariskunnasta.

– Silloin minun on parasta poistua.

– Et häiritse olleenkaan ja voit kohta tutustua tähän pariskuntaan.

Orkesteri on alkanut soittaa. Ei liian kovaa niin että voi hyvin keskustella. Pieni kolmihenkinen kokoonpano, jossa on hanuristi ja huilisti, joka myös osoittautuu laulavaksi baritoniksi. Lisäksi on naislaulaja. Ilmenee, että seuralaiseni miesystävä on orkesterin hanuristi. Ehkä siksi daami onkin tilannut annoksen nimeltä ”Hanuristin lohta”. Okei, perille meni! Nyt tiedän missä mennään.

Odotettu pariskunta saapuu. Nousen seisomaan.

– Nyt minun varmaan lienee parasta poistua, kun teillä oli tapaaminen sovittu.

Poistumiseni evätään painokkaasti ja keskustelu jatkuu uusin maustein. Minua nuoremman pariskunnan mies, Heikki, osoittautuu maailman suurimman apinataidekokoelman haltijaksi. Kodin seinät pääkaupungissa ovat täynnä apinoiden maalauksia. Osa on signeerattu peukalon painalluksella. Maalaukset on hankittu kiertämällä maailman eläintarhoissa ja viemällä johtajan suostumuksella apinoille paperia ja maalia. Ja tulosta syntyy näiltä luontaisilta taiteilijoilta spontaanisesti. Kokoelman tunnetuin työ on Tarzan-elokuvan kuuluisan Sheeta-simpanssin maalaama taulu.

Fantasitista! Mikä suuri oivallus kerätä apinataidetta. Siinä samalla saa nykytaidekin ismeineen oivan näpäytyksen. Ei ole enää epäilystäkään mistä ihmiset polveutuvat. Olen varma siitä, että kun apinan ja modernistin abstrakti työ asetetaan rinnakkain ei voi erottaa kumpi on ihmisen tekemä. Eikä varsinkaan voi sanoa kumpi on parempi.

Pariskunnan nainen taas osoittautuu olevan sivuharrastukseltaan meedio. Wau mitä pöytäseuraa! Daami kertoo koskettavan tarinan siitä miten pariskunta päätyi ostamaan naisen syntymäkaupungista Kotkasta tämän lapsuudenperheen entisen asunnon, jota mielijohteesta oli menty katsomaan. Ostopäätös epäröitti vaikka sisäinen ääni näytti peukaloa ylöspäin. Meedio pyytää apua ylhäältä. Kohta tämän jälkeen erään eläintarhan johtaja antaa pariskunnalle lahjaksi keisarikotkan sulan. Meedio tunnistaa tämän vihjeeksi, että asunto tulee ostaa. Näin tapahtui ja pariskunta on tyytyväinen. Kertoessaan tämän tarinan meedio liikuttuu niin, että silmiin tulee kyyneleitä.

– Sattumaa ei ole, toteaa Heikki.

Kaikki nyökkäävät. Itsekin liikuttuu tässä erikoisessa henkisessä seurassa ja päästän librettoni valloilleen.

– On upea elämys olla kahden säteilevän loistavasilmäisen daamin seurassa. Naisen kauneus elävissä kasvoissa on monin verroin loistavampaa kuin kaikkien maailman taidemuseoiden muotokuvat yhteensä.

Hymyilevä hanuristi tulee tauolla keskustelemaan seurueeni kanssa. En ihmettele yhtään, että hänet on taannoin valittu kaupungin positiivisimmaksi henkilöksi. Myös yhtyeen huilisti käväisee. Hän puolestaan on kaupungin asemakaava-arkkitehti. Tästäkin toisesta lempiaiheestani riittää keskusteltavaa.

Kesäilta ja meri loistavat purppuraisessa sinerryksessä paviljongin suurten ikkunoiden läpi kun viimeinen tanssikappale soi. Seurue hyvästelee ja kaikki yhdestä suusta kiittelevät miellyttävästä illasta.

Ai niin – se tanssiminen. Siihen ei jäänyt aikaa. Ei tullut mieleenkään.

* * *

Kun sinfoniaorkesterin syyskausi alkoi, sain toimitusjohtajadaamilta VIP-kutsuvieras-lipun ensimmäiseen konserttiin. Ja mitä olikaan ohjelmistossa. Tanssimusiikkia! Kokonainen ilta argentiinalaisia tangoja Eliel Saarisen suunnittelemassa upeassa juhlasalissa. WAU!

Miete 61
yhtenä päivänä
mul oli karmee kokemus
mä olin tulla viisaaks
mut onneks se meni ohi
ja mä palasin jälleen
normaaliin hulluuteeni
huh huh
läheltä piti