BLOGI 83
25.1.2016

Iso R-kioski

Vuosikymmenien ajan olin välttänyt matkustamista. Filosofisista syistä: Ruoho ei ole vihreämpää muualla. Ekologisista syistä: Mitä tapahtuisi jos kaikki 2,5 miljardia kiinalaista ja intialaista alkaisivat matkustaa maailman ympäri. Ekonomisista syistä: Matkustaminen on kallista.

Kuitenkin oli aina mielessä yksi matka, mikä joskus oli tehtävä: Matka Jerusalemiin tapaamaan hyvää ystävääni, johon olin tutustunut opiskeluaikoinani. Tämä oli lähtenyt Suomesta runsaat 40 vuotta sitten valmistuttuaan arkkitehdiksi ja otettuaan matkaan suomalaisen vaimon. Pari kertaa kaveri oli käynyt Suomessa tämän jälkeen, jolloin olin tavannut hänet. Viimeksi meillä oli ikimuistoisa retkipäivä pienessä saaressamme kauniina lämpimänä elokuun päivänä muutamia vuosia sitten.

Kun viisikymmentä vuotta oli kulunut ystävään tutustumisesta välähti mielessäni, että nyt olisi sopiva aika toteuttaa toiviomatka. Aika oli sopiva myös koska olin juuri toipunut kaihileikkauksesta ja näin ensi kertaa elämässäni hyvin ilman laseja. Maailma avautui eteeni laajakangaskuvana ja hitusen suurempana kun aikaisemmin -12-vahvuisten paksujen lasien läpi. Halusin kokeilla näkökykyäni verekseltään uusissa olosuhteissa.

Kohteeksi valittiin Eilat, josta on parin tunnin bussimatka Jerusalemiim. Eilatissa on  tähän aikaan vuodesta, marraskuun puolivälissä, vielä lämmintä. Tosin toinen hyvä juutalainen ystävämme Suomesta varoitti: – Älkää matkustako sinne. Se on yksi suuri R-kioski koko paikka.

Suora Finnairin lento aamupäivällä oli miellyttävä. Tarkastelin ikkunapaikalta Turkin pinnanmuodostusta ja kyläpahasia aurinkoisessa säässä. Kovin oli vuoristoista ja autiota enimmäkseen. Välimerellä laivojen valkoiset vanat tekivät sik-sak kuvioita.

Ajattelin kesäpäivää saaressa jolloin katselen korkealla ylhäällä lentokoneiden pakkasvanoja sinitaivasta vasten. Laivat ja lentokoneet liikkuivat kuin hidastettuna. Maailma oli käännetty ympäri. Taivaasta oli tullut meri ja merestä taivas. Tuli mieleen vertaus munasta ja kanasta. Kumpi olikaan luotu ensin – meri vai taivas. Mistä olikaan kaikki saanut alkunsa. En ehtinyt ratkaista loppuun tätä ikuista arvoitusta ennen kuin jo alkoi laskeutuminen Israelin yllä. Rannikolla oli paljon asutusta ja vähän vihreääkin, mutta sitten jo alkoi laaja vuoristoinen autiomaa, jota on 75 % maan pinta-alasta. Ehdin nähdä suuret määrät sotilaskoneita riveissä ennen kuin laskeuduimme sotilaslentokentälle keskelle ei mitään.

Bussimatkan aikana Eilatiin ihailimme kiemuraisella tiellä syviä rutikuivia kanjonirotkoja vuorten välissä. Kuvittelin mielessäni miltä näyttää kun rankkojen talvisateiden jälkeen muta ja kivet vyöryvät kohisten vuorien rinteiltä ja jokiuomassa. Sitä olisi hauska seurata turvallisen välimatkan päässä. Tunnin kuluttua olimme jo hotellissa, jonka ulkopuolella oli mustiin pukeutunut aseistettu vartija vuorokauden ympäri. Saimme sviitin pohjakerroksesta omalla sisäänkäynnillä uima-allaspihalle.

Lounastimme eräässä hotellin kolmesta ravintolasta, jotka sijaitsevat sisäisen elegantin kauppakujan varrella. Sitten nopea rantakierros. Lyhyen kävelymatkan jälkeen hotellien labyrintin läpi aukeni edessämme Punainen meri.

Vasemmalla aivan vieressä hohtivat Akaban valkoiset talot Jordanian puolella. Siellä on samanlainen turistirysä kuin täälläkin. Kauempana vasemmalla siinsivät Saudi-Arabian ja oikealla puolella Egyptin vuoristoiset rannikot. Lämpötila oli 30 astetta ja merivesi 25. Eilatin ranta on sikäli edullinen, että siellä ei tuulet juuri vaivaa. Aina on pohjoistuuli, joka puhaltaa rannikolta poispäin etelään. Kahlasimme matalassa rantavedessä tunnustellen paikan identiteettiä, joka yritti tunkeutua käärittyjen lahkeittemme reunoihin saakka. Maailmassa on tuhansia samanlaisia biitsejä. Valokuvissa niitä ei voi erottaa toisistaan.

Samanlaisia aurinkotuoleja ja aurinkovarjoja. Samanlaista rantamusaa. Samanlaisia rantakahviloita. Samanlaisia loistohotelleja terasseineen. Samanlaisia palmuja. Samanlaisia rantavalvojien torneja. Samanlaisia turisteja. Mahakkaita ukkoja. Minipukeisia daameja eri kauneuden asteissa.

Kilometrin pituinen hiekkaranta loppui aallonmurtajaan, jonka toisella puolella oli kapea Eikenenkäänmaa ennen Jordanian rajaa. Aallonmurtajalla loikoili kymmenittäin laihoja kulkukissoja. Istuimme penkillä katse utuisessa horisontissa, kun meitä puhuttelemaan tuli ruskettunut isomahainen ukko pienissä punaisissa uimahousuissaan. Hän esittäytyi ruotsalaiseksi, jolla oli asunto Eilatissa ja joka vietti täällä monta kuukautta vuodessa. Tutustuimme ja ukko neuvoi meille kiintoisia paikkoja missä käydä.

Iltapäivällä ehdin vielä pulikoida hotellin sisäpihakeitaan uima-altaassa. Palmut, värikkäät kukat ja paikallisten paratiisilintujen – bulbulien – kujerrus vahvistivat tunnelmaa. Ilta pimeni nopeasti. Ohimarssimme kuten sadat muut turistit rantabulevardien lukemattomien kirkkaasti valaistujen luksusmyymälöiden kujannetta. Katu- ja mainoskyltit olivat englantia, venäjää, arabiaa tai muuten vain hebreaa. Kaikki ovet olivat apposen auki. Isompien myymälöiden oviaukossa oli kaksi aseistettua vartijaa, jotka tarkastivat sisään tulevien laukut.

Ravintoloiden ulkoterasseille alkoi jo olla vähän elämää. Saksofoni soi. Puolikuu oli noussut palmujen välistä. Oli ihanan lämmintä. Katsoimme penkiltä suihkulähteen vieressä turistien virtaa. Monia kansalaisuuksia. Mitä erilaisimmissa rennoissa vaatteissa. Pieniä leikkiviä lapsia iloisine vanhempineen. Kaiken ikäisiä. Enimmäkseen kuuli puhuttavan venäjää.

Kiinalaisia, japanilaisia tai muitakaan aasialaisia ei näkynyt. Se oli nyt nähty. Iltaelämä R-kioskissa.

Bongausta Negeven autiomaassa

Seuraavana aamuna herätys oli aikaisin. Ennen auringonnousua. Unelias yöportieri antoi eväspakettimme. Aulassa odotti lintuoppaamme. Siirryimme hänen autossaan Negeven autiomaahan, jonka keskelle vuorien ympäröivälle tasangolle pysähdyimme juuri kun aurinko alkoi nousta. Oli hiljaista. Kuivaa. Hiekka rahisi lenkkitossujen alla. Siellä täällä oli pieniä kituliaita akasiapensaita. Vuoret alkoivat saada väriä, joka nopeasti vaihtui sävystä toiseen. Tuli pakottava tarve juosta eteenpäin kauas kauas ja heiluttaa käsiä kuin lintu. Saimme vähitellen huomata, että muitakin lintuja oli liikkeellä elottomalta vaikuttavalla maisemalla. Enimmäkseen pieniä kivitaskulajeja, paikallisia pyyparvia ja suurikokoinen arohiirihaukkakin jähmettyneenä maassa kuin suolapatsas.

Auringon noustua alkoi ilma äkkiä lämmetä ja väreillä. Olin näkeväni edessä suuren järven. Vai oliko se kangastus.

Opas selitti, että kysymyksessä on aurinkopaneelipelto. Pieniä sinisiä paneeleja vieri vieressä ryhdikkäästi sotilaallisessa ojennuksessa. Aamupäiväkahvit joimme palmujen alla paikallisen kibbutsin keinokeitaalla, jossa oli sotilaitakin tauolla rynnäkkökiväärit rennosti tuolin selkään nojaten. Tässä maassa aiotaan autiomaa vallata ja rehevöittää. Lähes ilmainen sähkö pyörittää kastelujärjestelmiä ja juomavettä valmistetaan merivedestä. Luvattu maa täyttää lupauksensa, mutta sitä on autettava ja vartioitava. Iltapäivänsuussa saimme nähdä aivan tien vieressä parin metrin päässä vuoristogaselleja, jotka väritys on täsmälleen vuoriston kivestä ja hiekasta veistetty.

Lintureservaatissa kurkistelimme piilomajojen aukoista keinokastellun pensaiston keskellä pikkuvisertäjiä. Autiomaan hiekassa oli pienten matelijoiden ja hyönteisten monikuvioisia jälkiä. Iloksemme tervehti meitä taivaalla parvi etelään muuttavia kurkia. Olin tuntevinani niiden kaakatuksessa karjalaista aksenttia. Lopuksi saimme vielä nähdä matalien suorakulmaisten suola-altaiden valtavat flamingoparvet. Saatoin vahvistaa, että ne seisoivat yhdellä jalalla. Tällaisessa suolapaljoudessa en minäkään pitäisi molempia jalkoja yhtä aikaa vedessä. Joukosa oli ehkä mailman ainoa musta flamingo. Se nähtiin puolitoista vuotta myähemmin Kyproksella, jossa se herätti suurta huomiota.

Kuollut meri

Seuraavana aamuna oli aikainen bussimatka Jerusalemiin. Eilat on vapaakaupunki ja sen rajalla valtatien varrella joudumme ohittamaan hidastetulla kaistalla aseistetun tullivartiopisteen. Matkasimme Kuolleen meren hautavajoamaa pohjoiseen. Välillä seurasimme vasemmalla puolella tien vieressä Egyptin raja-aitaa, jonka toisella puolella häämötti Siinain niemimaa. Negev ja Siinai – samanlaista vuoristoista autiomaata. Keskellä keinotekoinen raja, vuosituhansien ajan taisteltu ja nyt tähän asettunut.

Valtatie Jerusalemiin kulkee palestiinalaisten nimellisesti hallitseman Länsirannan kautta. Rajalla oli jälleen aseistettu vartiopiste. Länsirannan alue valtateiden varsilla on täysin Israelin armeijan hallinnassa.

Laskeuduimme yhä alemmas pitkin vuoriston reunustamaa laaksoa kohti Kuollutta Merta. Oikean puoleiset vuoret ovat Jordaniaa. Vasemmalla puolella saamme kuulemma nähdä Lootin vaimon kivettyneen suolapatsaan. Tähystelen bussin ikkunasta jyrkkien rinteiden risaisia muotoja ja ulokkeita. Olin laskevinani ainakin 147 Lootin vaimoa.

Ohitamme maailman alimman pisteen – 429 m merenpinnan alapuolella. Vuonna 1971 se oli vasta 397 m merenpinnan alapuolella. Kuolleen meren pinta laskee koko ajan reippaasti – yli sentin viikossa! Sehän 80 kertaa nopeampaa kuin maannouseminen Pohjanlahdella. Kuolleen meren vesi ei aivan heti kuitenkaan lopu sillä meren pohjoisosa on syvä. Silti puhutaan ympäristökatastrofista.

 

Oikeasti meri on myös kuollut. Suolapitoisuus on lähes 30 %. Meren pinnalla kelluvat valkeat epämäräiset lautat eivät ole suolaa vaan potaskaa – kaliumkarbonaattia. Englanninkielinen nimi potash on sananmukaisesti ruukkutuhkaa. Sitä käytetään lannoitteena ja lasin sekä ruoan valmistukseen. Koivutuhkasta saatua potaskaa on käytetty Suomessa lipeäkalan valmistukseen. Täällä ei ole mitään elämää. Ei lintuja, ei kaloja, ei kasveja rannalla. Ei näytä houkuttelevalta. Ohitamme myös kuuluisan Masadan vuorilinnoituksen rauniot, joille johtaa nykyään köysirata vaikeakulkuisessa ja jyrkässä rinteessä. Aika ei anna myöten sielläkäyntiin.

Toiviomatka jatkuu. Ensi viikolla osa 2 – Jerusalem.

BLOGI 82
19.1.2016

Vuosia sitten tein päätöksen etten harrasta välinekuntoilua. Ei golfia, ei tennistä, ei laskettelua, ei kuntosaleja. Ekologista, halpaa ja sosiaalista kuntoilun pitää pitää olla sekä hyötyliikuntaa. Kuten kävely, uinti, saunapuutyöt, soutaminen saaresta mantereelle ja mökin rakentaminen. Uinnissahan tarvitsee vain uikkarit ja uimahallin saunassa on sosiaalisia kontakteja. Hiihto ja luistelu meren jäällä ja polkupyöräilykin on jäänyt vähemmälle vaikka olen saanut ystävältäni Kalevi Karlssonilta tämän varta vasten minua varten jätelavalta dyykkaaman hienon Tunturi-pyörän. Pingistä sentään vielä vähän pelaan.

Mutta jo parikymmentä vuotta sitten sorruin kuntoharratukseen, johon olen hankkinut itselleni maailman parhaimmat merkkivälineet.

Joo siinähän on työmaallani Fiskarsin jäärauta (petkele) ja lumentyönnin/lapio sekä Sokevan katuharja ja kokonaan teräksinen kampateräinen lumirauta. Olin niin hullu, että ryhdyin luomaan lunta pois jalkakäytävällä ja kadun autopaikoilla asumani talon edessä. Aiemmin rivitalo ja nyttemmin kerrostalo, jossa harrastusalueeni on kymmenen auton mittainen. Ja mikä parasta – matka harrastuspaikalle ei kuluta bensaa, rahaa tai aikaa. Työmaahan on aivan oven edessä.

Työni on ollut erityisen aktiivista varsinkin sen jälkeen, kun kaupunki alkoi ”hoitaa” jalkakäytäviä. Eihän asuntokatujen jalkakäytävillä enää pääse kulkemaan lastenvaunuilla, kun aurausaktiivisuudessa säästetään. Niin ei muilla jalkakäytävillä, mutta kyllä meidän, jossa kävelyn lisäksi voi tanssiakin.

Tanssit onnistuivat hyvin pienessä pakkassäässä. Väkeä oli naapuriyhtiöstäkin. Tunnelmavalaistuksessa Glögiä oli tarjolla ja musiikki oli lauantain toivottuja levyjä talon valmistumisvuodelta 1939-1940: Elämä juoksuhaudoissa, Sä muistatko metsätien, Petsamo, Kodin kynttilät sekä Viipurin Vihtori ym.

Lumen luonti on kivaa mutta onhan siinä ongelmiakin, joista tietysti tapani mukaan kirjoitin lehteen:

Niin ja mihin jalkakäytävältä pois luotu lumi laitetaan, jonka kaupungin olisi pitänyt luoda ja kuljettaa pois? Näihin kysymyksiin en tähän päivään mennessä ole saanut vastausta. Asia on pitänyt ratkaista ihan maalaisjärjellä  kansalaistottelemattomuuden rajoja hipoen. Rivitaloalueella ratkaisuna oli kasata lumi jalkakäytäviltä ja autojen ympäriltä isoiksi keoksi autopaikkojen ja sisäänkäyntipolkujen väliin:

Onneksi vastapäätä nykyistä kerrostaloasuntoa on puistoa jonne lapioin lumen kysymättä keltään mitään. Lisäksi käytettävissä on jalkakäytävän ja talon välissä oleva parimetrinen nurmikkokaista.

Lumityöt kadulla on sosiaalista puuhaa. Ihmiset pysähtyvät sanomaan jotain, johon minulla on vakivastaus valmiina. Tyypillisesti: – Onpas tullut paljon lunta! – Joo, täytyy ottaa kiitollisuudella vastaan mitä ylhäältä annetaan. Tai: – On se hyvä, että edes joku hoitaa jalkakäytäviä! – Vain tontut tekevät tällaista. Tai: Tämä on koko Lauttasaaren (Helsingin) parhaiten joidettu jalkakäytävä! – Voinko saada tämän lausunnon kirjallisena?

Toistaiseksi parinkymmenen vuoden aikana en ole vielä saanut yhtään kirjallista lausuntoa. Mutta keskustelua syntyy ja ihmisiiin tutustuu. Siinä määrin, että järjestin läksiäiskutsut lähitalojen naapureille siirtyessäni toisille jalkakäytäville. Melkein kaikki kutsutut tulivat  ja kohta oli jo kuorojakin koossa erilaisin kokoonpanoin. Vain pieni osa porukkaa mahtui kuvaan. Naiset osallistuivat lauluun sohvaryhmän ääreltä.

Lumi on hieno elementti. Taidetta makro- ja mikrokosmoksessa ja kaikessa siinä välillä. Vaikka hoidetut jalkakäytävät ja autopaikat ovat hienoja niin koskematon lumimaisema säväyttää.

Parasta lumitaiteessa on että se häviää nopeasti eikä ole ongelmajätettä kuten moni nykytaiteen teos. Lumen luonnin tuloksetkin katoavat nopeasti. Siitä ei jää mitään pysyvää. Onneksi kaikki ikuinen on näkymätöntä.

Ja lopuksi kaikkein paras: Ikäiseni naapurikerrostalon Jaska tuli kertomaan, että hänkin on aloittanut esimerkkini innostamana lumityöt kadulla heidän jalkakäytävällään ja autojen vierestä. WAU!

MIETE 82
OLENKOHAN JO TULOSSA
SUURUUDENHULLUKSIKIN
KUN KUVITTELEN OLEVANI KAUPUNKI
LA VILLE - C´EST MOI

BLOGI 81
13.1.2016

Yleiskaava Lauttasaaressa

Yleiskaava tulee, mutta en ainakaan minä vielä ole valmis vaikka olen blogissani jo viisi kertaa kirjoittanut tästä. Kaavaehdotuksessa on runsas kolmannes Lauttasaaresta ( 1,5 neliökilometriä) ja puolet korttelialueista merkitty kantakaupungiksi (tumman ruskeat pikselit).

Kaavamääräysten mukaan kantakaupunki on keskusta, jota kehitetään toiminnallisesti sekoittuneenna (ja tämän jälkeen tulee 90 sanan litania kaikesta kauniista ja hyvästä mitä tämä saattaa olla). Tehokkuuden (talojen korkeuksien) ylärajaa ei määrätä.

Kaavamääärys on erittäin tulkinnanvarainen. Absluuttista mittaria kantakaupungille ei ole. Eikä viihtyisälle ympäristölle, johon kaavoituksella pyritään. Kaavan tulkinta on mutu-hommaa kunkin ajan muotivirtausten mukaan.

Valtuusto esittelee ja päättää

Yleiskaavaa tulkitse valtuusto virkamiesten opastuksella.  Kaupunginjohtajat lakaistaan Helsingissä ulos. Johto muuttuu valtuustovetoiseksi. Pormestari ja neljä apulaispormestaria valitaan valtuutettujen joukosta nelivuotiskaudeksi. Nämä toimivat sekä asioiden esittelijöinä että päättäjinä. Yleiskaava alkaa toteutua vasta kymmenen vuoden kuluttua. Sitä ennen valtuusto ja pormestarit ovat ehtineet vaihtua jo kolmeen kertaan ja osa yleiskaavaa valmistelleista virkamiehistäkin on poissa pelistä.

Yleiskaavan tulkinnan perustaksi jää lain voiman saanut kaavakartta määräyksineen, jota luetaan kuin piru raamattua kunkin intressiryhmän edun mukaisesti. Maanomistajan etuna on, että rakennusoikeutta on mahdollisimman paljon, jolloin kiinteistön arvo on suuri. Ja yleiskaavassa rakennusoikeutta kantakaupunkialueilla on nimeomaan mahdollisimman paljon. Kaava on avoin valtakirja. Kantakaupunki on sellainen mitä sen valtuusto kunakin aikakautena päättää olevan.

Valtuuston viisaudesta saa hyvän kuvan siitä, että se sata vuotta sitten päätti olla ostamatta koko Lauttasaarta Julius Tallbergin tarjoamaan hintaan 750 000 mk. Perusteena oli ettei kaupunki koskaan kasva sinne asti.

750 000 mk on nykyrahassa alle 3 miljoonaa €. Eihän sillä saa Lauttasaaresta kuin pari isohkoa uutta asuntoa.

Mitä kantakaupunki voi olla?

Käsitys kantakaupungin rakentamistavasta muuttuu ajan myötä. Katajanokan uudella asuinalueella 1970-luvulla talojen suurin kerrosluku oli viisi. Ruoholahdessa 20 vuotta myöhemmin se oli seitsemän (kaavoittajat halusivat 6 kerrosta, mutta päättäjät nokittivat yhdellä). Jätkäsaaressa edelleen 20 vuotta myöhemmin yleinen korkeus umpikorttelissa on kahdeksan ja lisäksi sallitaan 16-kerroksisia torneja (rakenteilla oleva kaksoishotelli). Tämä onkin kantakaupungin nykyinen määritelmä. Mutta mikä on tuleva – sitä ei tiedä kukaan. Jos trendi säilyy niin kerrokset vaan lisääntyvät.

Lauttasaaressa ei toistaiseksi ole yhtään kauntakaupunkimaista korttelia. Mutta Mellunmäkeen sellaista jo havitellaan.

Mellunmäen suunnitelma on monessa suhteessa korkeatasoinen ja yleiskaavaehdotuksen mukainen. On järkevää tiivistää kaupunkia metroaseman vieressä. Samaa pätee Lauttasaaressakin. Mutta onko mitään järkeä siinä, että puolet saaren kortteleista muuttuu kantakaupungiksi. Lauttasaaressa on paljon kolmi- ja nelikerroksisia vanhoja korjausikään tulevia hissittömiä kerrostaloja. Yleiskaavan tarjoama houkutus purkaa ne ja rakentaa tiivistä tilalle on todellinen. Tämä olisi järkyttävä muutos saaren nykyiseen omaleimaiseen identiteettiin ja väkilukuun, joka voi vähintäänkin tuplaantua.

Helsingin tiheimmin asuttua kantakaupunkia on Torkkelinmäki, jossa on 31 000 asukasta/neliökilometri. Lauttasaareen esitetty 1,5 neliökilometria kantakaupunkia voi siten merkitä Torkkelinmäen tehokkuudella yli 55 000 asukasta yksistään runsaalla kolmasosalla saarta. Tämä on sama tehokkuus kuin Manhattanilla.

Tiivistetäänkö stadia mamuille?

Miksi Helsinkiä pitää tiivistää niin rutosti? Vastauksena on kaksi virallista mantraa – huoltosuhde ja asuntojen hinta. Vanhusten hoitoa varten tarvitaan lisää veronmaksajia. Asuntojen hintojen taas uskotaan laskevan, jos niitä rakennetaan paljon. Näin ei toistaiseksi ole tapahtunut eikä tule tapahtumaan, koska kaikki haluavat stadiin – myös mamut. Neljäsosa maahanmuuttajista sijoittuu Helsinkiin. Myös muutkin halaisivat tänne, mutta joutuvat tyytymään Vantaaseen tai vielä kauemmas.

Hesarin juttu hätkähdyttää. Viesrakielisten määrän kasvuvauhti Helsingissä olisi 85 % koko yleiskaavan väestöennusteen mukaisesta kasvusta ja vieraskielisten määrä vuonna 2050 olisi jo 30 %.  Toisin sanoen yli 4/5 osaa stadin tiivistämistarpeesta johtuisi maahanmuuttajista.  Monien mielessä tämä sama muotoutuu kysymykseksi: Pilataanko minun ympäristöäni maahanmuuttajien vuoksi?

Onko yleiskaavan väestöennuste pielessä?

Yleiskaavan väestösuunnite – 860 000 asukasta vuonna 2050 eli 230 000 lisää (6500/vuosi) – on tehty ennen isoa turvapaikanhakijoiden ryntäystä. Toisaalta yleiskaava on mitoitettu paljon suuremmalle asukasmäärälle kuin ennuste edellyttää. Varovaisen arvioni mukaan kaavassa on rakennusoikeutta miljoonalle asukkaalle. Kasvua vuoteen 2050 mennessä olisi 370 000 asukasta eli 10 600 vuodessa. Jos maahanmuutto säilyy korkeana on tämä skenaario todellinen.  Viime vuosinahan stadin kasvu on ollut lähes 9000 asukasta vuodessa.

Kun yleiskaava suorastaan yllyttää voimakkaaseen kasvuun voi kysyä onko väestöennuste pielessä. On ja ei! Toisaalta olisi parempi, että kasvu ei olisi ennustetta suurempi. Toisaalta ennuste on 50 % pielessä verrattuna kaavakarttaan. Eikä tämä ole ainoa asia mikä yleiskaavassa on pielessä.

Kaksi seikkaa ihmetyttää minua eniten. Päättäjät ja kaavaa valmistelijatkaan eivät tajua miten paljon rakennusoikeutta kaavassa on. Toiseksi lain edellyttämä vuorovaikutus ontuu pahasti. Vai miten muuten voitaisiin selittää lauttasaarelaisten raju reaktio vaikka ns. vuorovaikutusta on jo yleiskaavan osalta harjoitettu kaksi vuotta.

Lauttasaarelaiset raivostuivat

Saarelaiset ovat alkaneet ymmärtää –  Lauttasaari-Seuran ja minunkin Hesarissa sekä blogissani esittämän informaation avulla – mitä yleiskaava merkitsee. He raivostuivat. Seura perusti adressin saaren pelastamiseksi. Tämä kertoo, että vuorovaikutus ei ole toiminut, kun kaavaa ei ole edes ymmärretty kaavoittajien selityksillä ja kun maankäyttö- ja rakennuslain ulkopuolisin keinoin on pakko yrittää vaikuttaa. Adressiin on toistaiseksi tullut runsaat parituhatta allekirjoitusta. Tammikuun loppuun asti voi osallistua osoitteessa http://www.adressit.com/pelastetaan_lauttasaaren_vehreys_ja_omaleimaisuus

Lauttasaari-Seura järjesti tiedotustilaisuuden yleiskaavasta yhteiskoulun auditoriossa 11.1.2016. Saarelaisten hillitty charmikas raivo tuli esiin parinsadan osallistujan toimesta. Koska lapsetkin saattavat lukea tätä blogia en voi tässä toistaa mitä kylillä puhutaan yleiskaavasta.

Vielä voi vaikuttaa yleiskaavaan

Yleiskaavasta voi antaa vapaamuotoisia muistutuksia 29.1.2016 saakka osoitteeseen helsinki.kirjaamo@hel.fi . Jotta kaavaan voidaan vaikuttaa tarvitaan mahdollisimman monen henkilön persoonallinen kannanotto. Seuran allekirjoittama muistutus ei yksin riitä. Muistutuksessa voi esimerkiksi vaatia kantakaupunkimaisen rakentamisen rajoittamista ainoastaa metroasemien välittömään läheisyyteen, olevien puistojen ja Melkin säilyttämistä viheralueina sekä kaupunkibulevardin poistoa. Tai mitä tahansa kukin haluaa. Kannattaa yrittää vaikuttaa, sillä yleiskaavasta päättäminen on lehmänkauppaa vielä loppusuorallakin kuten esimerkki alla osoittaa:

Liikkumisongelmia kantakaupungissa

Kaupunkibulevardeista olen jo jankuttanut aikaisemmissa yleiskaavablogeissani, mutta sanottakoon vielä tämä: Länsisataman lauttaliikenteen kasvaessa ja Jätkäsaaren sekä Hernesaaren alueiden valmistuttua tarvitaan sujuva poistumistie lisääntyvälle liikenteelle Ruoholahden sumpusta. Länsiväylän bulevardisointi sumputtaa koko Lauttasaarenkin. Eikä monin tavoin kyseenalaisia kapunkibulevardeja edes tarvita väestösuunnitteen toteutumiseksi – kuten kirjoitukseni tässä blogissa osoittaa.

Kantakaupungin tunnusmerkki on hyvä maanpäällinen joukkoliikenne ja lyhyet pysäkkivälit. Metron tultua Lauttasaaren 15 eri bussilinjasta keskustaan jää vain yksi ja yli 500 päivittäistä bussivuoroa supistuu muutamaan kymmeneen Erottajalle. Kamppiin mentäessä useimmille saarelaisille tulee vaihto metroon tai ylipitkä kävelymatka metroasemalle. Raitsikkaa ei tule. Metro ei voi korvata paikallisliikennettä. Lauttasaari muuttu lähiöksi. Se siitä kantakaupungista.

Toistettakoon lopuksi vanha viisaus: Kaupunkisuunnittelu on vaikea taiteen laji.

MIETE 81
TÄYTÄN TÄNÄÄN 75
TÄMÄ BLOGI ON JUHLAPUHEENI
MAHDOLLISILLE ONNITTELIJOILLE
SANON SAMAA KUIN ISÄNIKIN AIKOINAAN:
"EI TARTTE"
MINULLA ON JO ONNEA
OLLUT RIITTÄVÄSTI
JA ONNETTOMUUTTAKIN
NIIN ETTÄ NE OVAT NYT
TASAPAINOSSA
JOTA EI PITÄISI HORJUTTAA

* * * * *

Akisnet on tarkastanut tämän blogin. Se ei ole rasistinen eikä sisällä vihapuhetta ja soveltuu lasten luettavaksi.

BLOGI 80
5.1.2016

Avioliittoni myötä olen päässyt myös Ruotsin linnan juhliin. Nimittäin Uppsalan linnassa pidettäviin Kunliga Vetenskapsocieteten vuosijuhliin useammankin kerran.

Vaimoni on ollut kutsuttuna ulkomaalaisena jäsenenä seurassa jo vuosikymmeniä. Yleensä olemme lähes ainoat suomalaiset, jotka osallistuvat näihin festivaaleihin. Tapaamme asua juhlien ajan vaimoni professorikollegan kotona keskellä vanhaa kaupunkia kujalla nimeltä Åsgränd – sama katu jolla  Pekka Töpöhäntä, Monni sekä Pilli ja Pulla asuivat. Gösta Knutsson on kirjoittanut 13-osaisen suositun lastenkirjan Uppsalan maisemiin.

Kirjasarja on suuri klassikko Ruotsissa ja vastaa Danten DIVINA COMEDIAA Firencessä sekä Cervantesin DON QUICHOTEA Espanjassa. Kirjojen hahmot edustavat aikansa henkilöitä, joita salanimen turvin pilkataan. Kirja ilmestyi sodan aikana 1942. Ilkeän Monnin ( ruotsiksi Måns) esikuvana väitetään olevan Hitler tai Mussolini tai UPPSALA NYA TIDNINGEN arvostelija Måns Dalsjö, joka kritisoi lehdessä Knutssonin radioesiintymisiä. Monnin typerät ääliöapurit taas olisivat kilpailevan osakunnan johtohahmot, joista toinen aina toisti sen mitä toinen jo oli sanonut. Toisesta näistä ääliöistä tuli sittemmin Ruotsin yleisradion pääjohtaja sekä myöhemmin Ruotsin YK-suurlähettiläs. Urhea Pekka Töpöhäntä on tietenkin kirjailija itse.

Juhlavuoden 2008 tapahtumista olen kirjoittanut pienen novellin:

Leikittelevä Kohtalo, joka ihmistä heittelee milloin minnekin erilaisiin seikkailuihin, oli tällä kertaa antanut kutsututtaa minut Ruotsin kuninkaallisen tiedeseuran kolmesataavuotisjuhliin. Juhlaillallisten istumajärjestyksen nähdessänikin huomasin heti, että Hän taas pilaili kustannuksellani. Minut oli asetettu istumaan Valtakunnansaliin toiseksi arvottomimpaan pöytään sen arvottomimpaan paikkaan oven suuhun käytävän puolella pöydän päähän siten, että vieressäni oli vain yksi daami, kun muilla oli kaksi daamia. Viimeisessä pöydässä takanani aivan oven edessä istuivat totiset ja kireät turvamiehet. Meitä vieraita Uppsalan linnan valtiosalissa oli 360 ja mahdottoman pitkiä pöytiä kymmenen.

Koko olemukseni ahmi hartaasti ja kunnioittavasti korkean salin atmosfääriä. Se etu istumapaikastani oli, että saatoin yhdellä katseella nähdä koko mahtavan näyttämön, jolla moni historiankirjoista tuttu kuninkaallinen draama oli esitetty. Pöytien lukuisten kyntteliköiden maaginen sädekehä valaisi juhlapukuiset vieraat jättäen paksujen muuriseinien suuret jo ennestäänkin tummat kultakehysteiset kuninkaiden tutut muotokuvat menneisyyden hämärän varjoon. Kuitenkin nämä varjot olivat elävästi salissa läsnä ja sulkiessani silmäni vei juhlavieraiden iloinen puheensorina minut vuosisatojen taakse Vaasa-kuninkaiden aikakaudelle.

Juhlamarsalkan sauvan terävä tärähdys kiviseen lattiaan ja Gunilla-kellon pienoismallin kumea kilahdus herättivät minut jälleen nykyaikaan. Salissa kävi kohahdus. Kaikki nousivat seisomaan. Silloin vasta tajusin miten edullinen minulle määrätty paikka oli. Ainoana salissa saatoin nähdä holviaukosta linnakäytävään ja sen mitä odotettavissa oli. Liekehtivän punaiseen juhla-asuun puettu kruununprinsessa seuralaisineen aloitti merkin saatuaan juhlallisen esiinmarssin.

Silloin ymmärsin, että minulla silti vasemmalla puolellani hetkeksi olisi daami ja että hän tulisi kapeassa käytävässä kulkemaan aivan editseni. Päätin suorittaa mitä syvimmän hovikumarruksen. Aikomukseni jäi vain nyökkäykseksi sillä niin lähellä minua prinsessa kulki, että syvä kumarrus olisi saattanut valtoimenaan harittavat harmaat hiukseni koskettamaan hänen korkeutensa avointa poviaukkoa, mikä ei ehkä olisi ollut aivan etiketin mukaista.

Ylväästi ja ryhdikkäästi kruununprinsessa astui editseni nyökäten säteilevästi vasemmalle ja oikealle. Hänen päivettyneiden kasvojensa kuninkaallista hymyä reunustivat tummat pitkät hiukset, joiden päälle oli asetettu hopeinen jalokivin koristettu tiara. Olin pelkkää ilmaa hänen edessään, mutta hän oli minulle itse hiuksin kosketeltava kauneus, jonka edessä Mona-Lisakin oli vain varjokuva. Molemmin siroin käsin hän piteli aistikkaasti pitkän Venetsian silkistä tehdyn hameensa reunoja niin että helmat eivät laahanneet kulunutta, monista veritahroista pyyhittyä kivilattiaa. Näin hän purjehti editseni kuin vaahdosta syntynyt Afrodite häviten näkyvistäni jälleen meren aaltoihin salin keskiosaan. Ajattelin jo etten enää koskaan tulisi häntä näkemään. Mutta niin ei ollut määrätty.

Kun kaksikymmentäneljä valkotakkista tarjoilijaa oli yhtäaikaisin seremonialisin menoin tuonut nautittavaksemme monia herkullisia ruokia ja kun monta maljaa oli kohotettu ja yhtä monta puhetta oli pidetty, astui kruununprinsessa yllättäen esiin pitämään oman puheensa. Puhujakoroke oli aivan edessäni siten, että olin kaikista salissa olijoista sitä lähinnä. Daamini purjehti jälleen editseni ja omin avuin ketterästi ja samalla arvokkaasti kapusi korokkeelle. Hän asetti pienelle paperille kirjoitetun puheensa eteensä ja otti yhdellä valloittavalla katseella hallintaansa koko estradin. Pienen ikuisuuden ajan hän oli vaiti antaen viehätysvoimansa lämpimän aallon lainehtia edestakaisin alamaistensa ihmismeressä. Sitten hän avasi pukunsa sävyyn värjätyt huulensa ja vapautti kantavan kuninkaallisen äänensä valloilleen.

Lyhyen puheensa kohokohdat hän oli opetellut ulkoa siten, että hän saattoi lähes koko ajan katsoa suoraan yleisöönsä. Hän puhui selkeästi eri sanoja harkitusti painottaen eikä kiirehtinyt ja tuon tuostakin piti pieniä taukoja. Kaikesta näki että hän oli saanut erittäin hyvän puhujankoulutuksen. Hän nautti esiintymisestään ja puhui koko vartalollaan niin että sanat lähtivät liikkeelle ikään kuin kantapäistä – jotka tosin aivan edessäni olivat hameen peitossa – ja siirtyivät sitten ylös vartaloa avointen olkapäiden ja pitkän ilmeikkäiden jänteiden koristaman kaulan kautta kurkkuun ja kaikkien kuultavaksi. Tarkkailin häntä herkeämättä. Hänen koko nuori olemuksensa oli majesteettisen päättäväisyyden ja vastuustaan tietoisen kokeneen henkilön itsevarmuuden läpäisemää muttei itsekästä tai itsekeskeistä.

Pienet valonheittimet piirsivät kalkitulle noen harmaannuttamalle seinälle puhujakorokkeen taakse terävän eloisasti liikehtivän varjokuvan prinsessasta. Tai oikeastaan siinä oli lukuisa päällekkäisiä varjokuvia, joiden raja oli häilyvä. Oli ikään kuin kaikkien aikaisempien kuninkaallisten varjot olisivat säestäneet hänen esitystään. Ja näin epäilemättä myös oli. Puheensa päätteeksi kruununprinsessa kohotti lasinsa tiedeseuran syntymäpäiväjuhlien kunniaksi ja toisella kädellä huomaamattomasti otti talteen puhepaperinsa. Ollessaan jo poistumassa korokkeella hänen katseensa kiintyi korokkeen päälle kiinnitettyyn tekstiin, jota yleisö ei voinut nähdä. Veikeästi hymyillen hän uudestaan kääntyi alamaistensa puoleen ja luki huvittuneena, mutta tällä kertaa hyvin nopeasti:

– Tässä lukee, että kaikkia läsnäolijoita kehotetaan panemaan merkille vihreällä valolla merkityt uloskäynnit ja noudattamaan turvaohjeita, jotka erikseen kuulutetaan kovaäänisten kautta vaaran uhatessa – mutta tämä ei ehkä ollut tarkoitettu luettavakseni.

Tämän sanottuaan hän raikuvien suosionosoitusten saattamana poistui lavalta ja hävisi näkyvistäni lopullisesti.

Kahden päivän aikana olin juhlallisuuksissa kuullut lukuisa esitelmiä ja puheita. Epäilemättä näiden pitäjät olivat omien alojensa asiantuntijoita ja ansiokkaita tutkijoita ja tiedemiehiä. Valitettavasti on tunnustettava, että useimmat puheista olivat kuivia, tylsiä ja pitkästyttäviä ja ennen kaikkea aivan liian pitkiä. Käsitykseni siitä, että syvällisesti aiheeseensa perehtyneen professorin olemukseen erittäin harvoin yhdistyy lahjakas puhujapersoonallisuus, vahvisti entisestään. Oli selvää, että juhlapäivien puhujista prinsessa oli kaikista paras.

Silloin tajusin mitä peliä Kohtalo leikki kanssani. Olin sittenkin juhlasalissa saanut parhaimman paikan, jotta kävisi toteen mitä on kirjoitettu: Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi.

* * *

Ja mikä parasta – kuka tahansa voi järjestää bileet Uppsalan linnassa, sillä se on vapaasti vuokrattavissa

MIETE 80
KOHTALON KANSSA
ON LEIKKIMISTÄ