Kaksi miljoonaa rapua

Hullun arkkitehdin eläimelliset kesäseikkailut jatkuvat
osa 2
Blogi 62
7.9.2015

Rakastan syksyn satumetsää ja marjoja. Niinpä lähdin taas samoamaan tuttua aarnimetsää. Tällä kertaa aikaisempien reviirieni ulkopuolelle.  Mussalon isossa saaressa riittää syväsataman, golfkentän, lomakylän ja asuntoalueiden lisäksi koskematonta luontoa. Saarihan on kolme kertaa Lauttasaaren kokoinen. Äidin varoituksista piittaamatta poikkesin luontopolulta metsän peittoon. Löytyi valon ja varjon leikkiä, ikimetsän sammalhurmaa, kymmeniä vihreän sävyjä,  ryteikköjä ja aurinkoisia lämpäreitä. Ja löytyihän niitä marjojakin; isoja mustikoita, mättäitä punaisenaan puolukoista ja karpaloitakin.

Aika kului ja huomasin olevani eksyksissä. Tulin pienelle hiekkatielle oudolla alueella. Lähdin seuraamaan tietä ja kohta edessä meren rannalla oli omituinen satutalo. Kaksikerroksinen tumma kookas hirsihuvila, joka ei edustanut mitän suomalaista tyyliä. Olinko tullut ulkomaille? Olisin kysynyt tietä ihmisten ilmoille, mutta huvila näytti autiolta. Jatkoin kävelyä tietä pitkin siihen suuntaan missä oletin sivistyneen maailman olevan. Kaikkialla täällä salaperäisessä hyljätyn tuntuisessa maailmassa oli kylttejä

YKSITYISTIE
käyttö sallittu vain osakkaille

Vaatimaton hiekkatie jatkui synkän metsän keskellä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Takaa kuului moottorin ääntä. Pieni valkoinen auto lähestyi. Seisahduin keskelle tietä ja nostin toisen käteni pystyyn. Auto pysähtyi kiltisti. Kuljettaja oli vanhan puoleinen nasihenkilö. Sanoin olevani eksyksissä ja etsiväni tietä Santalahteen.

– Edessäpäin se on. Sopii hypätä kyytiin.

Minua vanhempi nainen kertoi asuvansa yksin suuressa talossa meren rannalla.

– Mieheni sanoi minulle aina, että muuta sitten heti kuolemani jälkeen pois täältä helkkarin kuusesta. Siitä on vuosia. En ole muuttanut. Viihdyn siellä koirani kanssa.

Silloin tunnistin naisen. Hän oli paikallisen suuren rakennusliikkeen johtajan puoliso. Hänen miehensä oli rakennuttanut valtavan kaksikerroksien tiilitalon umpikujan päähän meren rannalle. Itse asiassa olin käynytkin siellä vaimoni kanssa kauan sitten. Perhe oli appivanhempieni tuttavia. Meillä riitti keskusteltavaa ja automatka meni joutuisasti. Nainen pyysi minua joskus tulemaan käymään.

* * *

Parin päivän kuluttua menin taas kaupungin sinfoniaorkesterin konserttiin – kolmannen kerra tänä syksynä. Hyvissä ajoin jo tuntia ennen saavuin paikalle – tarkoituksella. Yksi saaressa vietyn elämän vastapainoksi halusin tarkkailla ihmisvilinää. Mutta mitään vilinää ei vielä ollut. Olin ainoa. Ravintola oli avattu ja tein väliaikatilauksen ja asetuin kantapöytääni. Hetken kuluttua saapui ikäiseni pariskunta, tilasi viinilasit ja istuutui viereiseen pöytään. Tunnistin heidät. He olivat istuneet samassa pöydässä aemminkin.

Kotvan kuluttua pariskunnan elegantti rouva kääntyi puoleeni.

–Te olette uusi täällä kaupungissa.

Miten hurmaavaa. Tämä on juuri sitä pikkukaupungin lumoa, jota rakastan. Tämmöistä ei koskaan tapahdu Helsingissä. Kerroin vähän itsestäni. Rouva pyysi minua heidän pöytäänsä. Pyysin pariskuntaa puolestaan kertomaan omasta elämästään. Seurasi tunnin mittainen antoisa kekustelu. Mies osoittautui olevan vaimoni luokkatoveri. Nainen taas oli Sunilan tehtaan teknisen johtajan tytär ja oli asunut lapsuudessaan Alvar Aallon piirtämässä talossa. Hänellä oli yhtä ja toista sanottavaa maestron arkkitehtuurista.

– Keittiössä ei mahtunut ruokailemaan. Ruokasali oli kaukana keittiöstä. Mutta ne huoneistot remontoitiin myöhemmin käytännöllisiksi. Samoin vuotava tasakatto. Tehtaan johtajan asunto oli vielä suurempi kuin meidän – yli 300 neliötä. Vaikka alunperin akateemikko suunnitteli sen kooksi yli 700 neliötä.

Hämmästyksekseni sain kuulla, että tehdas toimii edelleen ja tekee sulfaattiselluloosaa hyvällä katteella.

– Mutta ajat ovat muuttuneet. Ennen se oli kaupunki kaupungissa. 1500 työntekijää. Siellä oli oma koulu, lääkäri, kauppa ja kaikkea muutakin mitä pikukaupungissa kuuluu olla. Nyt työntekijöitä on tuskin 150.

Mies kertoi olleensa huolinta-alalla.

– Kerro siitä rapujutusta, yllytti daami.

– No se tahtui silloin kun tein bilatelaarista kauppaa Neuvostoliiton kanssa. Kerran minulle tarjottiin laitevientien maksuksi 90 tonnia rapuja. Otin tarjouksen vastaan ja sain ravut myydyksi Ruotsiin. Ne piti keittää ensin ja sitten pakastaa. Kotkan mylly oli vastikään lopettanut ja siellä oli leipomosali tyhjillään. Vuokrasin sen ja ravut keitettiin 400 litran kattilassa. Eläimet tuotiin kymmenillä rekoilla. Jokaisen kuorman tarkasti eläinlääkäri. Se tapahtui isolla pöydällä, johon ravut asetettiin. Jos ne elvytyksestä huolimatta eivät liikkuneet oli diagnoosina exitus letalis. Kuolleet saksiniekat heitettiin kompostiin ja elävät keitettiin. Keittäjiä oli paljon, kun ravut piti yksitellen upottaa kattilaan. Normaalikokoisia rapuja menee kiloon parikymmentä kappaletta, joten yhteensä niitä oli noin kaksi miljoonaa. Tilliä tuli Ruotsista yksi suuri kontillinen. Sitä sitten siroteltiin rapujen päälle, jotka pakastettiin Loviisassa. Kotkassa ei ollut pakastamoa.

Jäin pohtimaan kummalla rapuryhmällä oli ollut parempi kuolema. Niillä jotka tukehtuivat rekan kontteihin tai niillä, jotka heitettiin kiehuvaan veteen. Etsimättä tuli mieleen nykyinen pakolaisongelma. Hälytyskellot alkoivat soida.  Havahduin siihen, että soitettiin merkkiä konsertin alkamisen johdosta. Yllätyksekseni havaitsin, että sisääntuloaula ympärilläni oli tupaten täynnä ihmisiä ja puheensorinaa. Oli aika mennä konserttiin.

Ai niin – keskustelun aikana paljastui, että pariskunan mies asui juuri siinä oudossa hirsitalossa, jonka pihaan olin eksynyt pari päivää sitten.

– Se on tuotu Karpaateilta. Hirret on lehtikuusta.

Ei ihme, että olin luullut olevani sadussa tai ulkomailla. Ja sadussa olinkin sillä elämä on yhtä satua.

* * *

Joitakin aikoja myöhemmin sain kutsun tulla käymään ”Karpaattitalossa”. Kaksikerroksinen jyrkkä aumakattoinen suuri hirsirakennus oli hyvin vaikuttava myös läheltä. Sen rakentamisessa oli mukana kuusi puolalaista ammattimiestä puolen vuoden ajan. Lehtikuusihirret olivat todella mahtavia ja niiden välissä oli taidokkaasti solmittua oksakudosta. Käsittelemättömät sisätilat hohtivat kuin uusina vielä 20 vuoden jälkeenkin. Etsimättä tuli mieleen Halosenniemi ja  Akselin Gallen-Kallelan Ruoveden ateljee. Tässä oli jotain samaa henkeä. Piha meren rannalla mäntypuistossa terasseineen oli maineikkaan Kotkan kaupunginpuutarhurin Heikki Laaksosen käsialaa. Sama mies, joka on suunnitellut monasti palkitun Sapokan vesipuiston. Isäntä mainitsi, että näitä puolalaistaloja on Suomessa vain kaksi muuta. Sääli että alkuperäinen paanukatto oli jouduttu hiljattain korvaamaan mustalla pellillä. Mutta oli kokonaisuus silti tällaisenaankin ”siisti”. Ja oli elämys käydä siellä. Wau!

myrsky

Hullu arkkitehti

MIETE 62

TOIVOIN
ETTÄ JOTAIN TAPAHTUISI
EI TAPAHTUNUT MITÄÄN

TOIVOIN
ETTÄ MITÄÄN EI TAPAHTUISI
TAPAHTUI JOTAIN

EN TOIVONUT MITÄÄN
TAPAHTUI PALJON

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s