BLOGI 65
28.9.2015

– Perhana, manaili Kalle, kun sai kuulla kieltolain kumoamisesta.

Vanhana pienviljelijänä ja kalastajana hän tiesi, että sekä taivaallinen että maallinen esivalta ovat oikukkaita. Välillä ne antavat sataa mannaa ja välillä tulee heinäsirkkoja ja käärmeitä. Tosin maallinen esivalta ei yleensä jakanut mannaa. Tässä suhteessa viimeiset neljä vuotta olivat olleet poikkeuksellisia. Eikä Kalle ollut unohtanut viikoittain kiittää vaikkei käynytkään kirkossa.

– Kiitos rakas esivalta kieltolaista. Jatkukoon se vielä pitkään.

Taivaallisen ja maallisen esivallan välillä on se ero, että maallista esivaltaa voi petkuttaa, mutta taivaallista ei. Kalle oli mestari petkuttamaan. Kun poliisit huhupuheiden perusteella tulivat häneen taloonsa viinaa etsimään, oli hänellä valmis suunnitelma. Puhepuolen sai hoitaa hänen vaimonsa Meela, joka tunnetusti oli taas mestari tässä hommassa. Itse hän istuisi äänettömänä pirtin penkillä näytelmää seuraten.

– Päivää taloon.

– Kas itse Inspektööri, päivää päivää. Peremmälle. Saakos olla kahvia?

– Ei tässä kahville ole tultu. Salakuljetettuja viinoja tultiin takavarikoimaan.

– No sitten väärään taloon tulitte. Ei täällä viinaksia ole.

– Vai ei. Onkos täällä kellaria?

– Tottahan toki meillä kellari on. Mutta siellä on vain hilloja.

– Saakos niitä hilloja kuitenkin mennä katsomaan.

– Totta kai. Tätä kautta herra Inspektööri.

Tutkivat poliisit kellarin tarkasti, mutta eivät mitään viinoja löydä koska ne ovat piilokellarissa salaoven takana, jonka edessä on iso hylly täynnä hillopurkkeja. Lähtevät pois tyhjin toimin.

– Mihinkäs sitä nyt sellaisella kiireellä. Saako olla hilloa mukaan kotiväelle? Laitetaanko vadelmaa vai omenahilloa?

Seuraavan kerran oli esivaltaa kiittäminen kun sodan jälkeen annettiin avustuksia laivojen rakentamiseen. Kalle tarttui taas tilaisuuteen aivan laillisesti tällä kertaa. Päätti rakentaa laivan. Malliksi saatiin vanhan jaalan kaarilankku. Sen mukaan alettiin jaalaa nikkaroimaan kotipihan rannalla yhtä aikaa kevään edistymisen kanssa.

Kaarilankkujen käyristämiseen valmistettiin pitkä putkilaatikko, jonka pohja oli peltiä. Laatikko täytettiin puoliksi vedellä ja tuli pantiin alle. Höylätyt kaarilankut työnnettiin laatikon läpi, jossa ne kuumassa höyryssä pehmenivät. Neljä miestä sitten juoksujalkaa kiikutti lankun kymmenen metrin päähän venetyömaalle, ettei se olisi ennenaikaisesti jäähtynyt. Sitten lankku nopeasti taivutettiin oikeaan muotoon ja naulattiin kiinni.

Näin vähitellen valmistui vene loppukesään mennessä, jolloin tapahtui juhlallinen vesillelasku. Koko kylän väki oli paikalla. Laivan kastamiseen Kallella oli vielä jäljellä salakuljetettua pirtua. Sitä käytettiin sekä talkooväkeen että laivaan. Perinteellisin menoin kolautti Kallen ja Meelin mökin kesäasukkaiden teini-ikäinen tytär Margareta pullon aluksen kylkeen, joka kasteessa sai nimen Lyra. Hitaasti ja arvokkaasti alkoi jaala vieriä valtavien mäntytukkien päällä kohti rantaa. Kymmen metrin päässä rannasta tuli äkkipysähdys.

– Mäntysuopaa paljon ja äkkiä, huusi Kalle.

Meeli lähti kiireesti hakemaan Mäntysuopaa saunasta. Lähitalojen eukot toivat lisää kotoaan. Kalle nouti viimeisetkin viinat salakellarista. Tähän asti pirtua oli riittänyt omaan käyttöön. Nyt voideltiin tukit paksulti mäntysuovalla ja talkooväki viinalla. Eipä aikaakaan kun kahdenkymmenen miehen vetämänä Lyra solahti rantaveteen liukkaita tukkeja myöten kaikkien hurratessa.

Näin alkoi kaksimastoisen jaalan kunniakas taival. Neljännes vuosisataa se seilasi kuljettaen aluksi puutavaraa ja halkoja aina Tukholmaan asti ja loppuvuosina hiekkaa Helsingin rakentamisen tarpeisiin. Kun kaupungin kasvu vain kiihtyi rakennutti Kalle isomman aluksen raudasta. Se maalattiin tulipunaiseksi ja sai nimen Greta ja on vienyt hiekkaa pääkaupungin ahneeseen kitaan jo neljänkymmenen vuoden ajan kapteeninaan Kallen vävypoika.

Lyra myytiin Karibian merelle, jossa se sai raakaprikin ja näytteli menestyksellisesti pääosaa orjalaivana maineikkaassa televisiosarjassa Roots maailman kaikkien tv-ruutujen merillä. Meilläkin sarja oli hyvin suosittu ja gambialaisen Kunta Kinten tarinaa seurattiin innokkaasti. Sipoossa rakennetun Lyran seilaus tulee jatkumaan uusintoina vuosikausien ajan aavelaivana paljon sen jälkeenkin kun rautalaiva Greta on jo romutettu Bangladeshissa. Ja kaikki on ainoastaan kieltolain ansiota. Sillä ilman salakuljetettua viinavarastoa Lyraa ei ehkä koskaan olisi saatu kiskotuksi mereen saakka.

MIETE 65
PARASTA ENNEN
OVAT
SUOMEN VUODENAJAT
NYT

Hullun arkkitehdin ihmeelliset kesäseikkailut jatkuvat
OSA 4
BLOGI 64
21.9.2015

Kotka, meri ja laituri

Edellisessä blogissani kerroin kuinka tapasin kirjailija Olavi Moilasen. Tämä poiki kutsun hänen 70-vuotispäivilleen heinäkuussa. Synttäreillä tutustuin moniin kotkalaisiin taiteilijoihin kuten taidemaalari Olavi Heinoon. Hän pyysi minua käymään ateljeesalongissaan, missä töiden paljous yllätti minut. Heinon omien teosten lisäksi hänellä oli ateljeessaan mittava kokoelma kotkalaisten taiteilijoiden töitä ja meriaiheista grafiikkaa. Tämä artikkeli syntyi keskustelujemme pohjalta. Samalla se on retrospektiivinen näyttely taiteilijan laajasta tuotannosta. Antaa kuvien ja taiteilijan runojen puhua. Runot ovat Heinon kirjasta PISTE MERESSÄ, MERISINFONIA (esikoiskokoelma 2014).

Sisinpäni janosi enemmän
kuin elämä antoi
pakotti näkemään merien taakse, toivomaan,
että seuraava satama antaisi vastauksen
aina minuun jäi tyhjä kohta
seitsemästä totuudesta

Suuri seikkailija näkee näkymättömän
avaa rannat
syvät ja tutkimattomat

Kaupunki väreilee
tehtaan tuoksu yltää lähisaariin

Laivat tulevat menneisyydestä ja unista
Lakaiskaa aika hereille
Laivat tulevat
Maa jää kuolleille
Meille jää matka toistemme luo

Ovi raollaan
ikkuna auki lokin kirkaisulle
hämärät nurkat
ahvenia lasikulhossa
voipaperilla sitruuna ja tilliä

Mutta onni on syvä varjo vedessä
kun tyrsky kuohuaa
ja huuhtoo rakkauden
väkevää tuoksua mereen

Minun hiljaisuuteni, sinun sanasi
minun laiturini, sinun meresi
minun purjeeni, sinun tuulesi

Tänään kivi on musta
rannalla matkalaukkumeri
ja kaikki lähdöt peruttu

Meri vetäytyy
sanomaton
hiertää koloa sydämeen

Löydän mutkien kautta
suoran polun merenrantaan
yksinäisyyteen lyhyt matka

merelle lähdetään hitaasti
ja hitaasti sieltä palataan
kun käännyn
se läikkyy ja kuohuu minussa pitkään

Meri on hiljainen tie pois itsestä
se huuhtoo sielua
tyynnyttää hetken
olen meren merkitsemä
ja kaipaan

Katson sinua
edestä, takaa, sivulta
aina sinusta merenvalo
minua kohti

Vähän on aikaa
pitkiä matkoja varten
isokin matkalaukku aina liian pieni
toiveita kantamaan

laiva vasta kiinnittynyt laituriin
merimies jo avaamassa kairon ovea
horjuu kapakkaan mennessään
sieltä tullessa horisontti kihara
kuin laivatytön hiukset

merimiehillä on sinivihreät silmät
kuin unien ankeriailla
aina he seilaavat poispäin
kohti muistojen hämärää
sinne missä elämä alkoi
mihin se joskus päättyy

Olavi Heino on työteliäs ja säntillinen taidemaalari. Hän työskentelee ateljeessaan joka päivä sunnuntaita lukuunottamatta kahdeksan tuntia – kello kymmenestä kuuteen. Töitä ja ideoita riittää. Hän maalannut useita isokokoisia teoksia julkisiin sisätiloihin, tehnyt paljon muotokuvia ja muitakin tilaustöitä. Parhaillaan hänellä on näyttely yhdessä Kuutti Lavosen kanssa Imatran taidemuseossa 10.10. asti. Olavin isäkin, Eino Heino, oli taiteilija. Tässä lopuksi muutamia hänen töitään:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Miete 64
LAITOIN NAVIGAATTORIIN
OSOITTEEKSI HELVETTI
SE NÄYTTI MONTA REITTIÄ

LAITOIN OSOITTEEKSI TAIVAS
SE SANOI ETTÄ
OLEN JO PERILLÄ

Hullun arkkitehdin ihmeelliset kesäseikkailut jatkuvat
Osa 3
BLOGI 63
14.9.2015

Autuus ja Harmonia

Saaren erakkoelämän vastapainoksi hoivaan kesän sosiaalisia tarpeitani konserttivierailujen lisäksi käymällä pari kolme kertaa viikossa uimahallissa. Vaikka minulla on saaressa hullunhieno sauna ( blogi 49), en yksin ollessani lämmitä sitä. Mieluummin kylven muiden ihmisten kanssa. Aina syntyy mielenkiintoisia keskusteluja. Parhaiten silloin kun on saunassa vain kahdestaan. Hyviä keskustelun avauspuheenvuoroja on useita kuten:

Päivää!
No tänään on tilaa!
Taitaa tulla hieno päivä!

Ei ole vaikeaa. Usein löytyy jokin yhteinen asia tai kontakti, jonka jälkeen voidaan todeta, että maailma on pieni. Kuten silloin kun laudenaapurini osoittautui asuneen naapuritalossa Munkkiniemessä. Kotiemme ikkunat olivat vastakkain kahdeksan metrin päässä toisistaan. Stadissa en ollut koskaan nähnyt häntä. Täällä Kotkan lauteilla tavattiin. Jos väkeä on saunassa enemmän, voi kysyä suoraan mikä on päivän teema tänään. Juttua riittää aina. Näistä tarinoista saisi montakin novellia. Tänään on vuorossa yksi.

Kerran huomiotani altaassa kiinnitti arviolta ikäiseni laihahko parrakas pitkätukkainen mies, jolla oli lihaksikas sopusuhtainen vartalo ja shamaanin katse. Pukuhoneessa huomasin, että tämä kaverin pukukoppi oli minun koppini vieressä.

– No naapuriksi jouduttiin, totesin.

Syntyi keskustelu, jossa aika pian puhuttiin unista. Kerroin, että olen merkinnyt muistiin 1300 untani. Tämä tyyppi puolestaan kertoi harrastaneensa unien tulkintaa ja tutkineen sitä kauan. Netissä hänellä on unientulkintapaveluakin kotisivuillaan osoitteessa http://www.unientulkinta.fi.  Totesimme sielunveljeyden ja kaveri kutsui minut luokseen.

Kulttuurikodin (unitaidekodin) seinät olivat täynnä vaimon Anneli Moilasen maalauksia ja keramiikkatöitä. Yhteensä kolmisen sataa työtä oli esillä ja nurkissa oli vielä pinoittain taulukasoja. Tuntui kotoisalta kun sama tilanne on minunkin asunnossani (koti taideluomana). Meni kauan aikaa kun katsoin läpi kaikki taulut taiteilijan opastuksella. Tässä pieni katsaus Annelin tuotantoon, olkaa hyvä!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Edellinen kuva osoittaa, että Annelilla on kokonaisvaltainen taidekäsitys ja pyrkimys saada tila hallintaan. Oheisen mosaiikkilattian lisäksi on olemassa muitakin. Yhteen liittyy tarina, joka kertoo taiteilijan etsivästä työskentelytavasta. Anneli kertoo:

– Näin unessa, että maalasin abstraktin taulun jonka nimeksi annoin tila. Herättyäni ajattelin, että sana ”tila” oli minulle viesti. Illalla televisiosta tuli tilasuunnittelusta ohjelma. Siinä opetettiin tekemään mosaiikkitöitä. Tämä on siis minun uusi juttuni, tuumin. Menin kaakeliliikkeeseen, josta sain laatikollisen nurkasta rikkonaisia kaakeleita ilmaiseksi. Juuri sitä väriä mitä unessa olin maalauksessani nähnyt. Meni kolme kuukautta, kun rikoin ne vasaralla pieniksi paloiksi, jotka verkkoverhon päälle liimattiin mosaiikkimatoksi, joka sitten kiinnitettiin latiavaluun ja saumattiin. Hieno tuli.

Kotinäyttely jatkuu:

Liityn ihmettelijöihin koskien Annelin teosten suurta lukumäärää. Niitä on tuhansia ja lisää tulee koko ajan. Lisäksi taiteilijan tuotantoon kuuluu maalattuja kiviä ja maalattuja kivisormuksia. Erityisesti pidän Annelin surrealistisista töistä. Hänen teoksiinsa voi tutustua syyskuun loppuun saakka Kotkan liikekeskuksen Pasaatin näyttelytiloissa. Annelilla on ollut näyttely myös Helsingissä.

Olavi Moilanen on isännän nimi. Hän on yksi niitä harvoja suomalaisia, jotka ovat opiskelleet Harvardin yliopistossa ja vielä parhaaseen hippiaikaan. Kirjahyllyjä oli paljon. Havaitsin, että olimme lukeneet saman aihepiirin kirjallisuutta ja paljon samoja kirjoja.

Keskustelussa kävi ilmi, että olimme tulleet suurin piirtein samanlaisiin johtopäätöksiin elämästäkin. Tämä käsitys vahvistui, kun aloin lukea hänen kirjoittamiaan kirjoja. Näitä on kymmenkunta väitöskirja mukaanlukien. Monet on toimitettu omakustanteena. Vaimo on tehnyt kuvituksen useaan kirjaan. Kirjoja lukiessa tuntui kotoisalta. Aivan kuin pätevän oppaan kanssa olisin liikkunut oman sisäisen talokuvani vintillä ja kellareissa huoneissa, joihin en tarkemmin ollut aikaisemmin tutustunut. Olavin teoksia voi tilata hänen kotisivuiltaan.

Ehkä hänen pääteoksensa on viisisataasivuinen TOTUUS ON UNISSA, SADUISSA JA TARINOISSA. Kymmeniä satuja tulkitaan kreikkalaisen jumaltaruston arkkityyppien analyysin pohjalta. Kirjallisuusluettelo on neljä sivua ja lähdeviitteitä yli 200. Sieltä löytyy mm. Freud, Jung, Bettelheim, Casteneda, R.D.Laiong, De Mello, Alice Miller sekä paljon viittauksia suomalaisiin alan tutkijoihin. Tiivistä kirjaa olen lukenut pienissä erissä. Siinä on niin paljon viisasta asiaa pureskeltavaksi ettei sitä voi ahmia kerralla. Olavi on tehnyt suurtyön. Ihmettelen, ettei hänenkään nimeään esiinny julkisuudessa ja ettei hänen teoksiaan tunneta. Kirjailija kertoo ettei edes ole tarjonnut niitä suurille kustantajille tai markkinoinut muutenkaan teoksiaan erityisesti.

Olavi osoittautui aikaansaavaksi ja monipuoliseksi kulttuurihenkilöksi ja ennenkaikkea pitkäjänteiseksi. Hän on rakentanut itse omakätisesti osin kierrätysmateriaalista hirsisen kurssikeskusken Tenojoen Lappiin ja pitänyt siellä kursseja henkisistä elämäntaidoista ja itsensä kehittämisestä. Pitkäjäntisin projekti on purjevene, joka on ollut tekeillä jo 30 vuotta. Yhdeksän metrinen runko on valmis pressun alla. Runkokaaret on tehty vanerista ja päällystetty puu”päreillä”, jotka on liimattu toistensa päälle useampana kerroksena. Olavi on itse sahannut käsisirkkelillä 2-3 milliä paksut ”päreliuskat” kahden tuuman lankusta. Liima on kulunut kymmeniä litroja ja samoin lakkaa. Sisällä on seisontakorkeus. Apumoottori on jo asennettu ja mastot ovat asennusta vailla. Sisätöitä riittänee vielä täksi talveksi. Ensi kesänä jo opetellaan purjehdusta ja kenties myöhemmin matkataan Välimerelle asti. Niin – huomasitte kai, että vaimon töissä useassa esiintyy purjevene.

Kävimme oman vaimonikin kanssa katsomassa venetyömaata, jossa Olavii työskentelee aina sään salliessa. Mestarilla oli työtä tehdessä pienet korvakuulokkeet. Kysyin mitä musiikki hän kuuntelee. Olavi kertoi kuuntelevansa englanninkielisiä tieteellisä esitelmiä. Veneen nimeä ei ollut vielä keksitty. Ehdotin nimeksi AUTUUS ja HARMONIA, jotka maalattaisiin erikseen kummallekin puolelle. Eihän missään ole kielletty venellä olevan kaksi eri nimeä eri puolilla. Lantin eri puolet, joita meillä ihmisilläkin on. Olavihan käsittelee monessa teoksessaan Eroksen ja Psyykkeen mytoligista tarinaa. Lopulta nämä rakastavaiset (ihmisen eri olemuspuolet) monien vaikeuksien ja seikkailujen jälkeen saivat toisensa ja kaksi lasta, joille annettiin juuri ne nimet, joita ehdotin veneen nimeksi.

Poistuessamme vaimoni kanssa venetyömaalta tämä sanoi: Sehän on melkein yhtä ”hullu” kuin sinä. Ylpeänä nyökkäsin.

MIETE 63

MAAILMASSA VALLITSEE IHANTEELLINEN TASAPAINO
RIKKAILLA ON  TÄSMÄLLEEN YHTÄ PALJON RAHAA
MIKÄ PUUTTU KÖYHILTÄ
ALIRAVITTUJA ON TÄSMÄLLEN YHTÄ PALJON
KUIN YLIPAINOISIA

MINUNKIN MIELENI ON TASAPAINOSSA
TOIVOA ON YHTÄ PALJON
KUIN TOIVOTTOMUUTA
JA USKOA YHTÄ PALJON
KUIN USKOTTOMUUTTA

Hullun arkkitehdin eläimelliset kesäseikkailut jatkuvat
osa 2
Blogi 62
7.9.2015

Rakastan syksyn satumetsää ja marjoja. Niinpä lähdin taas samoamaan tuttua aarnimetsää. Tällä kertaa aikaisempien reviirieni ulkopuolelle.  Mussalon isossa saaressa riittää syväsataman, golfkentän, lomakylän ja asuntoalueiden lisäksi koskematonta luontoa. Saarihan on kolme kertaa Lauttasaaren kokoinen. Äidin varoituksista piittaamatta poikkesin luontopolulta metsän peittoon. Löytyi valon ja varjon leikkiä, ikimetsän sammalhurmaa, kymmeniä vihreän sävyjä,  ryteikköjä ja aurinkoisia lämpäreitä. Ja löytyihän niitä marjojakin; isoja mustikoita, mättäitä punaisenaan puolukoista ja karpaloitakin.

Aika kului ja huomasin olevani eksyksissä. Tulin pienelle hiekkatielle oudolla alueella. Lähdin seuraamaan tietä ja kohta edessä meren rannalla oli omituinen satutalo. Kaksikerroksinen tumma kookas hirsihuvila, joka ei edustanut mitän suomalaista tyyliä. Olinko tullut ulkomaille? Olisin kysynyt tietä ihmisten ilmoille, mutta huvila näytti autiolta. Jatkoin kävelyä tietä pitkin siihen suuntaan missä oletin sivistyneen maailman olevan. Kaikkialla täällä salaperäisessä hyljätyn tuntuisessa maailmassa oli kylttejä

YKSITYISTIE
käyttö sallittu vain osakkaille

Vaatimaton hiekkatie jatkui synkän metsän keskellä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Takaa kuului moottorin ääntä. Pieni valkoinen auto lähestyi. Seisahduin keskelle tietä ja nostin toisen käteni pystyyn. Auto pysähtyi kiltisti. Kuljettaja oli vanhan puoleinen nasihenkilö. Sanoin olevani eksyksissä ja etsiväni tietä Santalahteen.

– Edessäpäin se on. Sopii hypätä kyytiin.

Minua vanhempi nainen kertoi asuvansa yksin suuressa talossa meren rannalla.

– Mieheni sanoi minulle aina, että muuta sitten heti kuolemani jälkeen pois täältä helkkarin kuusesta. Siitä on vuosia. En ole muuttanut. Viihdyn siellä koirani kanssa.

Silloin tunnistin naisen. Hän oli paikallisen suuren rakennusliikkeen johtajan puoliso. Hänen miehensä oli rakennuttanut valtavan kaksikerroksien tiilitalon umpikujan päähän meren rannalle. Itse asiassa olin käynytkin siellä vaimoni kanssa kauan sitten. Perhe oli appivanhempieni tuttavia. Meillä riitti keskusteltavaa ja automatka meni joutuisasti. Nainen pyysi minua joskus tulemaan käymään.

* * *

Parin päivän kuluttua menin taas kaupungin sinfoniaorkesterin konserttiin – kolmannen kerra tänä syksynä. Hyvissä ajoin jo tuntia ennen saavuin paikalle – tarkoituksella. Yksi saaressa vietyn elämän vastapainoksi halusin tarkkailla ihmisvilinää. Mutta mitään vilinää ei vielä ollut. Olin ainoa. Ravintola oli avattu ja tein väliaikatilauksen ja asetuin kantapöytääni. Hetken kuluttua saapui ikäiseni pariskunta, tilasi viinilasit ja istuutui viereiseen pöytään. Tunnistin heidät. He olivat istuneet samassa pöydässä aemminkin.

Kotvan kuluttua pariskunnan elegantti rouva kääntyi puoleeni.

–Te olette uusi täällä kaupungissa.

Miten hurmaavaa. Tämä on juuri sitä pikkukaupungin lumoa, jota rakastan. Tämmöistä ei koskaan tapahdu Helsingissä. Kerroin vähän itsestäni. Rouva pyysi minua heidän pöytäänsä. Pyysin pariskuntaa puolestaan kertomaan omasta elämästään. Seurasi tunnin mittainen antoisa kekustelu. Mies osoittautui olevan vaimoni luokkatoveri. Nainen taas oli Sunilan tehtaan teknisen johtajan tytär ja oli asunut lapsuudessaan Alvar Aallon piirtämässä talossa. Hänellä oli yhtä ja toista sanottavaa maestron arkkitehtuurista.

– Keittiössä ei mahtunut ruokailemaan. Ruokasali oli kaukana keittiöstä. Mutta ne huoneistot remontoitiin myöhemmin käytännöllisiksi. Samoin vuotava tasakatto. Tehtaan johtajan asunto oli vielä suurempi kuin meidän – yli 300 neliötä. Vaikka alunperin akateemikko suunnitteli sen kooksi yli 700 neliötä.

Hämmästyksekseni sain kuulla, että tehdas toimii edelleen ja tekee sulfaattiselluloosaa hyvällä katteella.

– Mutta ajat ovat muuttuneet. Ennen se oli kaupunki kaupungissa. 1500 työntekijää. Siellä oli oma koulu, lääkäri, kauppa ja kaikkea muutakin mitä pikukaupungissa kuuluu olla. Nyt työntekijöitä on tuskin 150.

Mies kertoi olleensa huolinta-alalla.

– Kerro siitä rapujutusta, yllytti daami.

– No se tahtui silloin kun tein bilatelaarista kauppaa Neuvostoliiton kanssa. Kerran minulle tarjottiin laitevientien maksuksi 90 tonnia rapuja. Otin tarjouksen vastaan ja sain ravut myydyksi Ruotsiin. Ne piti keittää ensin ja sitten pakastaa. Kotkan mylly oli vastikään lopettanut ja siellä oli leipomosali tyhjillään. Vuokrasin sen ja ravut keitettiin 400 litran kattilassa. Eläimet tuotiin kymmenillä rekoilla. Jokaisen kuorman tarkasti eläinlääkäri. Se tapahtui isolla pöydällä, johon ravut asetettiin. Jos ne elvytyksestä huolimatta eivät liikkuneet oli diagnoosina exitus letalis. Kuolleet saksiniekat heitettiin kompostiin ja elävät keitettiin. Keittäjiä oli paljon, kun ravut piti yksitellen upottaa kattilaan. Normaalikokoisia rapuja menee kiloon parikymmentä kappaletta, joten yhteensä niitä oli noin kaksi miljoonaa. Tilliä tuli Ruotsista yksi suuri kontillinen. Sitä sitten siroteltiin rapujen päälle, jotka pakastettiin Loviisassa. Kotkassa ei ollut pakastamoa.

Jäin pohtimaan kummalla rapuryhmällä oli ollut parempi kuolema. Niillä jotka tukehtuivat rekan kontteihin tai niillä, jotka heitettiin kiehuvaan veteen. Etsimättä tuli mieleen nykyinen pakolaisongelma. Hälytyskellot alkoivat soida.  Havahduin siihen, että soitettiin merkkiä konsertin alkamisen johdosta. Yllätyksekseni havaitsin, että sisääntuloaula ympärilläni oli tupaten täynnä ihmisiä ja puheensorinaa. Oli aika mennä konserttiin.

Ai niin – keskustelun aikana paljastui, että pariskunan mies asui juuri siinä oudossa hirsitalossa, jonka pihaan olin eksynyt pari päivää sitten.

– Se on tuotu Karpaateilta. Hirret on lehtikuusta.

Ei ihme, että olin luullut olevani sadussa tai ulkomailla. Ja sadussa olinkin sillä elämä on yhtä satua.

* * *

Joitakin aikoja myöhemmin sain kutsun tulla käymään ”Karpaattitalossa”. Kaksikerroksinen jyrkkä aumakattoinen suuri hirsirakennus oli hyvin vaikuttava myös läheltä. Sen rakentamisessa oli mukana kuusi puolalaista ammattimiestä puolen vuoden ajan. Lehtikuusihirret olivat todella mahtavia ja niiden välissä oli taidokkaasti solmittua oksakudosta. Käsittelemättömät sisätilat hohtivat kuin uusina vielä 20 vuoden jälkeenkin. Etsimättä tuli mieleen Halosenniemi ja  Akselin Gallen-Kallelan Ruoveden ateljee. Tässä oli jotain samaa henkeä. Piha meren rannalla mäntypuistossa terasseineen oli maineikkaan Kotkan kaupunginpuutarhurin Heikki Laaksosen käsialaa. Sama mies, joka on suunnitellut monasti palkitun Sapokan vesipuiston. Isäntä mainitsi, että näitä puolalaistaloja on Suomessa vain kaksi muuta. Sääli että alkuperäinen paanukatto oli jouduttu hiljattain korvaamaan mustalla pellillä. Mutta oli kokonaisuus silti tällaisenaankin ”siisti”. Ja oli elämys käydä siellä. Wau!

MIETE 62

TOIVOIN
ETTÄ JOTAIN TAPAHTUISI
EI TAPAHTUNUT MITÄÄN

TOIVOIN
ETTÄ MITÄÄN EI TAPAHTUISI
TAPAHTUI JOTAIN

EN TOIVONUT MITÄÄN
TAPAHTUI PALJON

Kesä jatkuu ja blogitarinat.
Alkaa uusi sarja: 
Hullun arkkitehdin ihmeelliset kesäseikkailut
osa 1
BLOGI 61
1.9.2015

Päätin mennä kesätansseihin. Nuorena olin ujo ja estynyt enkä uskaltanut hakea tyttöjä teinihipoissa, joissa olin vain seissyt orkesterin vieressä. Katsellen ihaillen ja kateellisena muusikoiden soittoa ja muiden luontevaa tanssia. Tunsin itseni erilaiseksi. Noista ajoista on lähes 60 vuotta enkä sen jälkeen ole käynyt tansseissa. Oikeastaan en pidä tanssimisesta. Mutta olisihan se sentään ollut helppo keino päästä puhumaan ja kosketuksiin naisten kanssa.

Niin – tuo puhuminen – sekin olisi ollut ongelma. Mitä sanoa? Näin jälkeen päin on helppoa sanoa miten olisi pitänyt puhua. Totta sydämestä! Se on ainoa tapa millä luodaan ihmissuhteita. Olisi pitänyt sanoa: Olen traumaattinen lapsuuden kokemusteni takia ja pelkään meneväni rikki naisen läheisyydessä, jota niin kovasti kaipaan ihailla ja koskettaa. Pelkään, että arvaamaton pullon henki tulee ulos, jos sinetöity korkki avataan.

Myöhemmin olen oppinut ymmärtämään etten suinkaan ollut erilainen kuin muut. Maailman taideperintö osoittaa, että olen hyvässä seurassa. Moi Goethe, moi Wagner! Sielunveljiä ollaan. Otetaan vaikka esimerkiksi Richardin Ring-sarjan ooppera Siegfried, jonka isätön ja äiditön sankari ei koskaan ole kokenut pelkoa. Vasta herättäessään Brunhilden liekkimeren keskeltä hän tuntee suunnatonta kauhua palavassa rakkaudessa naiseen, jota ensin luulee äidikseen. Tässä pelon ihanassa tuskassa kieriskellään sitten oopperassa 15 minuuttia ennen kuin rakastetut saavat toisensa.

Ihmiset tulevat vuosi toisensa jälkeen jo yli sadan vuoden ajan Bayreuthin oopperajuhlille ja jaksavat katsoa koko tämän nelituntisen saippuaspektaakkelin vain saadakseen kokea autuaallisen loppuhuipennuksen ja samaistua sankarin trauman laukeamiseen omien patoutuneiden tunteiden vellotessa kyynelinä piilotajunnan alkumerestä. Karskinkin tyypin silmät vähintään hieman kostuvat salaa. Taide koskettaa, mikä juuri on sen tarkoituskin. Ja elämä – sehän ei ole mitään muuta kuin taidetta.

Mutta ooppera kaikessa komeudessaan on sittenkin vain kalpea projektio todellisesta elämästä. Näitä miettiessäni halusin kokea onko pelko vielä jäljellä ja pystynkö olemaan sankaritenori oman elämäni näyttämöllä tanssiaisissa. No pahaksi onneksi laulutaitoni ovat heikot, mutta musiikki kiinnostaa. Olen itsekseni opetellut soittamaan kitaraa ja vähän muitakin instrumentteja. Olen harrastanut Bachin kappaleiden meditatiivista veivaamista jo tuon lähes 60 vuotta. Mutta kitaraa ei pidä ottaa mukaan tanssiaisiin, jossa jo on orkesteri. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää resitatiivinen esitys sanallisesti. Ehkä näistä mietteistä jo saa ainekset libretoksi. Ja onhan puheessakin aina oma melodiansa varsinkin, jos se aitona tulee sydämestä.

Matkalla tanssipaikalle pohdin ikuisesti kiinnostavaa naisen mysteeriä. Olen tullut siihen tulokseen, että liikkuva seisova asento ei ole naisen kauneuden kannalta paras mahdollinen. Ehkä juuri siksi en pidä tanssimisesta. Se on naisen mahdollisuuksien tuhlaamista. Naisen kauneus on parhaimmillaan kasvotusten tai makuuasennossa. Näin se vain menee. Mitähän ilta tuo tullessaan. Sitä ei voi koskaan tietää etukäteen. Odotukset ovat suuret.

Tanssiaiset ovat keskellä kesää vanhassa suuressa merenrantapaviljongissa. Pestyine kesähousuineni saavun hyvissä ajoin näyttämölle. Isossa salissa on jo jonkun verran ihmisiä. Istahdan tyhjään pöytään, josta hyvin voi tarkkailla tilannetta. Ihmisillä on juomalasit edessään. Toiset nauttivat illallista. Hiljainen odottava sorina täyttää salongin. Orkesteri ei vielä ole estradilla. Sitten tajuan, että sankarillakin pitää olla juomaa lasissa. Se varmaan parantaa imagoa tai ainakin kuuluu asiaan. Tarjoilijat purjehtivat edestakaisin salissa vieden ruokaa ja juomaa asiakkaille. Vaivoin saan pysäytetyksi yhden ja pyydän saada tilata juomaa.

– Pitää hakea baarista, huikkaa pitkään mustaan kolttuun pukeutunut tarjoilijatar ohimennen.

Siis sinne käy nyt sankarimme tie. Tungosta tiskillä ei ollut. Olen ainoa asiakas.

– Saako värillisen juoman, joka näyttää alkoholilta. Ei appelsiinimehua eikä jäitä.

Päädytään sokeroituun karpalomehuun. Näyttää lasissa komealta. Juomaa pohdittaessa on baaritiskille saapunut iloisesti hymyilevä sirkeäsilmäinen nuorehko nainen, joka valppaasti seuraa tilannetta. Vaistomaisesti tämän naisen läsnäolo säväyttää. Tämä tunne tulee jostain syvältä. Sitä ei voi selittää. Asia vaan on niin, että jotkut ihmiset jo olemuksellaan koskettavat.

Siirryn juomineni omaan pöytääni ja vasta tullut daami valitsee oman yksinäisen pöydän takanani. Tekisi mieli tuppautua tutustumaan. Mutta sopiiko se jos tämä vaikka aikoo ruokailla. Muutaman kerran empien vilkaisin olkani takaa kohdettani. Hetken kuluttua nainen kävelee ohitse lasinsa kanssa.

-Pitää vaihtaa pöytää, kun se olikin varattu.

Nainen siirtyy suurempaan pöytään, mistä näen tämän hyvin. Ikänsä puolesta daami voisi olla tyttäreni. Yhtäkkiä voitan empimiseni ja ilman vähintäkään pelkoa sisäisen vaistoni yllyttämänä siirryn ruokalistaa silmäilevän naisen luo.

– Saanko tulla pitämään seuraa. Ai mutta sinähän aiot ruokailla. Silloin minä varmasti häiritsen.

– Ole hyvä. Tervetuloa. Et häiritse ollenkaan.

Alkaa tunnin mittainen keskustelu. Daami kertoo olevansa paikallisen kaupungin sinfoniaorkesterin toimitusjohtaja ja viulisti. Puolin ja toisin antoisaa rupateltavaa musiikista riittää. Aika menee siivillä. Käy ilmi, että nainen odottaa seuraa jostakin pariskunnasta.

– Silloin minun on parasta poistua.

– Et häiritse olleenkaan ja voit kohta tutustua tähän pariskuntaan.

Orkesteri on alkanut soittaa. Ei liian kovaa niin että voi hyvin keskustella. Pieni kolmihenkinen kokoonpano, jossa on hanuristi ja huilisti, joka myös osoittautuu laulavaksi baritoniksi. Lisäksi on naislaulaja. Ilmenee, että seuralaiseni miesystävä on orkesterin hanuristi. Ehkä siksi daami onkin tilannut annoksen nimeltä ”Hanuristin lohta”. Okei, perille meni! Nyt tiedän missä mennään.

Odotettu pariskunta saapuu. Nousen seisomaan.

– Nyt minun varmaan lienee parasta poistua, kun teillä oli tapaaminen sovittu.

Poistumiseni evätään painokkaasti ja keskustelu jatkuu uusin maustein. Minua nuoremman pariskunnan mies, Heikki, osoittautuu maailman suurimman apinataidekokoelman haltijaksi. Kodin seinät pääkaupungissa ovat täynnä apinoiden maalauksia. Osa on signeerattu peukalon painalluksella. Maalaukset on hankittu kiertämällä maailman eläintarhoissa ja viemällä johtajan suostumuksella apinoille paperia ja maalia. Ja tulosta syntyy näiltä luontaisilta taiteilijoilta spontaanisesti. Kokoelman tunnetuin työ on Tarzan-elokuvan kuuluisan Sheeta-simpanssin maalaama taulu.

Fantasitista! Mikä suuri oivallus kerätä apinataidetta. Siinä samalla saa nykytaidekin ismeineen oivan näpäytyksen. Ei ole enää epäilystäkään mistä ihmiset polveutuvat. Olen varma siitä, että kun apinan ja modernistin abstrakti työ asetetaan rinnakkain ei voi erottaa kumpi on ihmisen tekemä. Eikä varsinkaan voi sanoa kumpi on parempi.

Pariskunnan nainen taas osoittautuu olevan sivuharrastukseltaan meedio. Wau mitä pöytäseuraa! Daami kertoo koskettavan tarinan siitä miten pariskunta päätyi ostamaan naisen syntymäkaupungista Kotkasta tämän lapsuudenperheen entisen asunnon, jota mielijohteesta oli menty katsomaan. Ostopäätös epäröitti vaikka sisäinen ääni näytti peukaloa ylöspäin. Meedio pyytää apua ylhäältä. Kohta tämän jälkeen erään eläintarhan johtaja antaa pariskunnalle lahjaksi keisarikotkan sulan. Meedio tunnistaa tämän vihjeeksi, että asunto tulee ostaa. Näin tapahtui ja pariskunta on tyytyväinen. Kertoessaan tämän tarinan meedio liikuttuu niin, että silmiin tulee kyyneleitä.

– Sattumaa ei ole, toteaa Heikki.

Kaikki nyökkäävät. Itsekin liikuttuu tässä erikoisessa henkisessä seurassa ja päästän librettoni valloilleen.

– On upea elämys olla kahden säteilevän loistavasilmäisen daamin seurassa. Naisen kauneus elävissä kasvoissa on monin verroin loistavampaa kuin kaikkien maailman taidemuseoiden muotokuvat yhteensä.

Hymyilevä hanuristi tulee tauolla keskustelemaan seurueeni kanssa. En ihmettele yhtään, että hänet on taannoin valittu kaupungin positiivisimmaksi henkilöksi. Myös yhtyeen huilisti käväisee. Hän puolestaan on kaupungin asemakaava-arkkitehti. Tästäkin toisesta lempiaiheestani riittää keskusteltavaa.

Kesäilta ja meri loistavat purppuraisessa sinerryksessä paviljongin suurten ikkunoiden läpi kun viimeinen tanssikappale soi. Seurue hyvästelee ja kaikki yhdestä suusta kiittelevät miellyttävästä illasta.

Ai niin – se tanssiminen. Siihen ei jäänyt aikaa. Ei tullut mieleenkään.

* * *

Kun sinfoniaorkesterin syyskausi alkoi, sain toimitusjohtajadaamilta VIP-kutsuvieras-lipun ensimmäiseen konserttiin. Ja mitä olikaan ohjelmistossa. Tanssimusiikkia! Kokonainen ilta argentiinalaisia tangoja Eliel Saarisen suunnittelemassa upeassa juhlasalissa. WAU!

Miete 61
yhtenä päivänä
mul oli karmee kokemus
mä olin tulla viisaaks
mut onneks se meni ohi
ja mä palasin jälleen
normaaliin hulluuteeni
huh huh
läheltä piti