Huvila meren saarella 15

BLOGI 59
22.9.2015

Pieni johdatus veneilyyn

Kun päivät alkavat pidentyä ja peipposet laulaa, alkavat veneilijän sukat pyöriä jalassa ja päässä visertää. Hän tutkailee kaikista mahdollisista paikoista haikeasti merta. Ovatkohan jäät lähteneet? Pääseeköhän jo saareen? Minkälainen on keli? Luonto se on joka vetää tikanpojan puuhun ja veneilijän märkään elementtiinsä.

Kuulun niihin, joilla vene on talvisäilössä hallissa eikä se kaipaa kevätlaittoa. Huomatkaa, että vältin käyttämästä sanontaa ”niihin onnellisiin” tässä yhteydessä. Onhan nimittäin niin, että veneen kunnostus on monille sitä parasta veneilypuuhaa kevätauringon lämmössä ja jäiden lähtöä odotellessa varsinkin jos on mukavaa puuhaseuraa ja hyvät eväät.

Siis vain soitto hallille ja tavanomainen kysymys – ovatko jäät jo sieltä lähteneet. Varmistus tuli ja pyysin laskemaan paatin veteen ylihuomiseksi. Aurinko paistoi ja sää oli mitä mainioin kun saavuin venerantaan. Jäitä ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Sitten vaan kamppeet veneeseen ja menoksi.

Mieli oli korkealla ja maisemat upeita. Posottelin hyvää vauhtia kapealla ja karikkoisella sisäväylällä. Veneen kokka pujotteli lukuisten vihreiden ja punaisten viittojen välistä. Tuttua väylää reunustivat ylivuotiset kultaiset ruovikkokedot, joita hopeiset kyhmyjoutsenet kauneuspilkuttivat. Meri ja veneilijä kimmelsivät parhainta hymyään.

Äkkiä eteen aukeni valkoinen leveä rintama. Jäätä! Olin tulossa Äyspäänselälle ja sen edessä tukkeena molotti valtava kenttä ahtautunutta ajojäätä. Sinänsä erittäin kaunis näky kaiken kimmellyksen keskellä. Mutta tuliko nyt stoppi? Lähempi tarkasteli osoitti että jäälauttojen välissä oli kapeita railoja. Ei muuta kun hitaalla nopeudella ja moottori yläasennossa matelemalla läpi. Siksakkia tehden ja jäitä välillä vähän tönien se onnistui kuin onnistuikin alumiiniveneellä oivallisesti vaikka aikaa siinä kului.

Mietin mittasuhteita. Buster-veneeni koko jäälauttojen rinnalla oli suunnilleen sama kuin uppoamattomaksi arvellun Titanicin  suhde salakavalaan jäävuoreen. Siksi en ottanut mitään riskejä. Merikin oli yhtä tyyni kuin valtamerihöyryn kohtalonyönä. Tosin aurinko paistoi täällä täydessä loistossaan tähtien sijasta.

 * * *

Kun runsaat viisi kuukautta saaressa oli vietetty ja paikat laitettu talvikuntoon oli aika lähteä veneen kanssa talviteloille. Juuri kun olin irtautunut saaresta kaikkine tavaroineni puhkesi ukkosmyrsky ja raekuuro monen viikon poutasäiden jälkeen. Päätin silti jatkaa matkaa. Pitihän ehtiä perille ennen kuin tulee vielä pimeämpää. Ja sitä paitsi ilmahan saattoi tästä edelleen heiketä ja tuuli nousta vielä myrskyisämmäksi. Ja olihan minulla kunnon sadevarustus.

Edessä aukeni Äyspäänselkä – matkani ensimmäinen etappi. Avoveneessä vastatuulessa rakeet löivät naamaan kipeää tehden niin että vasen käsi oli laitettava eteen. Veneen tuulilasi ja silmälasit olivat likomärät heikentäen jo ennestään kaihin pahasti huonontamaa näköäni. Alkoi jo vähän hirvittää, kun huomasin etten näe paljon mitään. Minun oli jatkettava matkaa puolittain seisten, että näkisin tuulilasin yli edes jotain.

Tiesin että edessä olisi heti kohta väyläni poikki menevä paksulla teräsvaijerilla rantaan kiinnitetty suuri nuotta. Kiersin sen varmuuden vuoksi hyvin kaukaa, koska mitään nuottamerkkejä tai lippuja en nähnyt. Onneksi sentään selän toisella puolella olevien tuttujen saarien ääriviivat erottuivat jotenkuten. Ajoin melko reippaasti pienellä plaanilla veden roiskuessa kaikkialla. Ehkä selviäisin kuitenkin tästä etapista. Mutta miten mahtaa käydä ahtaalla karikkoisella sisäväylällä. Siellä vihreät ja punaiset viitat odottavat tuhkatiheässä kuin pujottelurinteessä ja minä en näe niitä kuin vasta muutaman metrin päästä.

Äkkiä eteen ilmestyi musta suuri möhkäle. Se näytti isolta kiveltä. Eihän tuossa ennen ole ollut kiveä! Toki kokemuksesta tiesin, että kivet saattoivat liikkua. Ainakin tältä minusta oli tuntunut, kun saaremme rantavesillä soutaessa törmäsin usein vedenalaisiin kiviin, joita en muistanut ennen olleen juuri tuossa paikassa. Mutta että näinkin valtavat kivet liikkuvat oli minulle uutta.

Kivi osoittautui edellä hitaasti ajavaksi meriläismalliseksi moottoriveneeksi. Olin siis ainakin oikealla kurssilla. Mutta mikä parasta – vene oli varmasti matkalle samalle sisäväylälle kuin minä. Ei muuta kuin vauhti vielä hiljemmäksi ja seuraamaan tätä johdatusta. Niin ajoimme hissukseen peräkanaa pitkän väyläviidakon läpi. Koko ajan satoi kuin aisaa ja viitat vilisivät ohitseni tiheään tahtiin. Pääsin kuin pääsinkin onnellisesti telakalle, jonne tullessa sadekin sopivasti lakkasi. Kaikki varusteeni valuivat vettä. Olin helpottunut ja kiitin mielessäni siunauksellista johdattajaani. Olen ajanut tämän matkan aikaisemmin moneen kertaan, mutta koskaan aikaisemmin en ole nähnyt venettä edessäni. Eikä mitään muita veneitä näkynyt tällä kertaa matkan aikana muuallakaan.

Tuli todistettua vanha viisaus, että vesi on erittäin oikukas elementti kaikissa olomuodoissaan. Sen hallintaan ei riitä pieni johdatus vaan tarvitaan kaikkein suurin mahdollinen.

* * *

Jatkokertomus ”Huvila meren saarella” päättyy tähän

KirkkonummiB

Hullu arkkitehti

 MIETE 59
JOKAINEN VASTAANTULEVA IHMINEN
ON SUURENMOINEN TAIDETEOS
KATSELE SITÄ
KUUNTELE SITÄ
KOSKETA SITÄ
LEIKI SEN KANSSA
LUMOUDU SIITÄ

One thought on “Huvila meren saarella 15

  1. Olisin halunnut nähdä veneen ,jolla menette vesitse saareen. Muistaakseni ei ole ollut kuvaa. aiemminkaan. Kiitos värikkäistä selostuksista. Hyvää kesää kaikille saareen. Terv. maija ja arto Virkkunen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s