BLOGI 75 7.12.2015
Satuin menemään naimisiin naisen kanssa, josta tuli Suomen Sotalapsiyhdistysten Keskusliiton puheenjohtaja. Vuonna 2010 tasavallan presidentti Tarja Halonen halusi kunnioittaa veteraanijärjestöjä laajalla rintamalla. Kutsu itsenäisyyspäivän juhlaan tuli meillekin. Vaimoni osti halvan keinokuituisen kankaan ja teetätti siitä iltapuvun. Käsilaukun hän teki itse samasta kankaasta. Sen sisällä oli vahvistuksena näkkileipäpakkauksen kartonkia.
Itsenäisyyspäivän iltana kellon lyötyä seitsemän ja linnan suuren salin ovien paukahtaessa auki astuimme sisään meille määrätyssä paikassa jonossa heti Mannerheim-ristin ainoan ritarin ja muutaman sotaveteraanin jälkeen. Valonheittimien ja kristallikruunujen sekä jääkärinmarssin sävelten kirkkaus iskeytyi vastaamme yhtä aikaa satumaisena ja todellisena. Silmiäni räpytellen yritin pitää kumaraisen selkäni mahdollisimman ryhdikkäänä ja pääni ylväästi pystyssä. Vaimoni sekä hänen smaragdinvihreä yksinkertainen iltapukunsa helmikoristeisine käsilaukkuineen säkenöivät.
Kättely kumarruksineen sujui nopeasti ja ikään kuin unessa. Vaimoni jälkeen mutisin oman nimeni presidenttiparin toivottaessa minulle hyvää itsenäisyyspäivää. Marssiessamme eteenpäin pitkin punaista mattoa kadettirivistön edessä kuului nopeasti toistuvaa terävää rapsahtelua ikään kuin valtava parvi kottaraisia olisi lehahtanut lentoon. Ehdin juuri huomata kadettien taakse rakennetulla porraskorokkeella ahdetun valokuvaajien divisioonan, kun jo saavuimme seuraavaan saliin.
Kulkumme pitkin punaista mattoa jatkui ruokasalin tarjoilijarintaman ohi kapeisiin loputtomilta tuntuviin käytäviin, joilla sillä hetkellä vielä lisää työttömiä tarjoilijoita oli kunniakujassa opastamassa reittiämme. Meidät VIP-vieraat ohjattiin linnan pieniin nurkkahuoneisiin, joiden seiniä koristivat suurikokoiset presidenttien puolisoiden muotokuvat. Alli Paasikiven, Sylvi Kekkosen, Tellervo Koiviston, Eeva Ahtisaaren ja tietysti Pentti Arajärven tunnisti helposti. Muiden nimiä arvuuttelimme yhdessä sotaveteraanien kanssa. Istuimme antiikkisissa 3 – 6 hengen pöytäryhmissä vain huoneen päässä kuuluisasta Keltaisesta salista, jossa presidentit seuruineen kättelyjen jälkeen nauttivat kahvinsa. Kutakin kolmea pientä huonetta palveli useampi tarjoilija ja seinustalla meitä vartioi pari naiskadettia.
Sotalapset linnan kabinetissä.
Seurassamme samassa pöydässä istui toisen sotalapsipariskunnan lisäksi Ulkoministeriön virkamies airueen sinivalkoinen nauha frakin yli vedettynä. Kun valitin hänelle, ettemme päässeet näkemään kättelyä parvelta, hän kohteliaasti valisti, että muut vieraat on sullottu hiostavaan tungokseen eri huoneisiin seisomaan, kun taas me täällä saamme istua viileässä rauhassa väljästi.
Silloin vasta tajusin erikoisasemamme yli 1800:n kutsutun joukossa. Kättelyn vielä jatkuessa istuimme ainoina kahdenkymmenen valitun kanssa mukavasti erikoisosastossamme, josta kymmeniä kertojakin vastaanotolla käyneet vain saattoivat uneksivat. Huoneessamme oli isokokoinen tv-vastaanotin, josta seurasimme tapahtumia ja yhdessä veteraanien kanssa kommentoimme vieraita ja heidän asujaan. Välillä tv-kuvaajat kävivät huoneessamme ikuistamassa tarjoilutapahtumia.
Sotalapsi-patsaan paljastustilaisuus Haaparannassa huhtikuussa 2005. Paikalla olivat molempien maiden päämiehet. Vasemmalla patsaan suunnittelija arkkitehti ja sotalapsi Anna Ruusuvuori yhdessä Ruotsin kuninkaan kanssa.
Aika kului nopeasti erilaisia pienehköjä, mutta monilukuisia makupaloja nauttiessa ja miellyttävän seurustelun merkeissä. Kuuluisaa salaisen reseptin boolia emme vaimon kanssa sitä ottaneet. Tyydyimme linnan Leijona-kivennäisveteen. Äkkiä havahduimme siihen, että lähes kaksi tuntia oli kulunut ja vaimolle ilmoitettuun ensimmäiseen tv-haastatteluun oli enää aikaa vajaat varttitunti. Olimme huolestuneita siitä miten tungoksessa löytäisimme Atriumin yläkertaan, missä haastattelujen oli määrä tapahtua. Airueemme luovutti käyttöömme toisen huoneen naiskadeteista, joka edellämme miekan kanssa lähti raivaamaan tietä väkijoukon halki.
Rakas lukija, jos olet jaksanut seurata kertomusta tähän asti, niin nyt minun on varoitettava sinua vakavasti, sillä vielä pahempaa tekstiä on tulossa. En voi uskottavasti jatkaa tarinaani ilman, että sorrun name-dropping -tyyliin, joka on aina muistelmissa minua ällöttänyt. Valitan suuresti.
Astuessamme ulos viileästä ja väljästä kabinetistamme edessämme oli meluisa kuuluisuuksien kuuma paljous. Kaikesta näki, että salaista boolia oli jo nautittu useampikin julkinen lasi. Kadetti miekan kanssa oli todella tarpeen. Mutta suureksi pettymyksekseni miekkaa ei käytetty. Kohtelias upseerin alku kulki edellämme välillä kärsivällisesti odottaen, että tilaa vapautuisi ja välillä rauhallisesti pyytäen tietä, niin että jo aloin epäillä, että emme ajoissa ehtisi perille. Kun Ben Zyskowics kysyi miksi pitää antaa tietä, vastasi kadetti ystävällisesti, että olemme menossa haastatteluun. Kansanedustaja rauhoittui lopullisesti, kun ohi mennessäni taputin häntä olkapäälle ja sanoin: – Hyvää työtä Benkku!
Tällä tavoin selviydyimme ajoissa monien huoneiden läpi Atriumiin yläkertaan, missä haastattelut tapahtuivat. Samaan aikaan haastattelutasanteella olivat Jorma Ollila ja Birgitta Ulfsson. Punaisen lampun sytyttyä FST:n suora lähetys siirtyi vaimoni haastatteluun. Seisoin vieressä linssiluteena ainakin läsnä olevan näköisenä idioottimaisesti virnistellen.
Seuraavaksi oli vuorossa myös etukäteen sovittu haastattelu MTV:n Peter Nymanin kanssa. Katsoessamme seuraavana päivänä koostetta juhlista luulimme jo että vaimoni haastattelu oli jätetty pois, koska ohjelma vaikutti loppuvan. Suureksi yllätykseksemme vaimoni ilmestyi kuvaan lopputekstien jälkeen Suomen lipun liehuessa taustalla ja kertoi komeaksi lopuksi mitä Suomi hänelle merkitsee: – Tämä on isänmaani – rakastan sitä!
Konsta Jylhän häävalssin sävelien kantautuessa korviimme siirryimme Atriumin ylätasanteelta todella matalasta ja kapeasta oviaukosta suuren salin parvelle. Näimme juuri kun presidenttipari aloitti valssinsa ja pyörähti hetken vieraiden reunustaman pienen aukion keskellä yksinään. Heitä seurasi kadettien ykköstanssija presidentin tyttären kanssa. Aukio umpeutui hetkessä ja suuri sali täyttyi tanssijoista. Kiiruhdimme alakerran parketille tanssijoiden joukkoon.
Tungos oli valtava. Oli vain keinuttava muiden mukana ja heidän tahdissaan. Kuitenkin oli mahdollista purjehtia luovien väentungoksessa lähelle julkkiksia. Tanssin tiimellyksessä tönimme myös säteilevää presidenttiparia ja he vastavuoroisesti myös meitä. Presidentti suvaitsi silloin tällöin heittää pienen huulen ympärillä oleville tuttavilleen.
Yritin viedä vaimoni tv-kameroiden läheisyyteen siinä onnistuenkin, minkä saimme todeta nauhoitetusta lähetyksestä seuraavana päivänä. Kuitenkaan en onnistunut saamaan suudelmiamme kuvaruutuun vaikka yritin useasti. Sen sijaan onnistuimme humppaamaan Jorma Uotisen ja Pirkko Saision iloisen seurueen viereen ja seuraamaan lähietäisyydellä tanssia tähtien kanssa.
Kuumuus oli valtava ja muutaman tanssin jälkeen olin aivan hiessä. Siirryimme nyt tutkimaan linnan muita tiloja. Ruokasalissa oli valtava tungos. Oli lähes mahdotonta liikkua ja jos onnistui saamaan naposteltava lautaselleen oli vaikeata pitää sitä suorassa. Kansanedustajat Seppo Kääriäinen, Ilkka Kanerva ja Erkki Tuomioja sekä ministeri Paavo Väyrynen olivat iloisessa vauhdissa ja kävin yhtä aikaa kusella Eero Heinäluoman kanssa. Ministeri Jan Vapaavuorta taputin olalle ja kiitin johdonmukaisesta ja sinnikkäästä työstä. Väsynyt ministeri mustine silmänalustoineen kuunteli kiltisti ja kiitti palautteesta.
Hullu arkkitehti avec.
Kierroksemme jatkui ja huomasimme olevamme Keltaisessa salissa. Pyöreän pöydän ääressä kansanedustaja Sirpa Asko-Seljavaara miehensä kanssa vinkkasi meitä istumaan, mutta sitä olimme jo tehneet tarpeeksi ja halusimme nyt vain kävellä tiloihin tutustuen. Pöydän toisessa päässä seisoi jonkun toisen miehen kanssa luokkatoverini, Sanoma-konsernin hallituksen puheenjohtaja vuorineuvos Jaakko Rauramo, joka yllättyi nähdessään minut täällä. Tapaamisemme sattui sopivasti, sillä olimme juuri etsineet henkilöä, joka voisi ottaa vaimosta ja minusta valokuvan. Jaska suostui kuvaajaksi ja asetti meidät keltaisen seinän eteen kristallikruunun alle. Hän polvistui eteemme kuvausasentoon viittoillen kädellään meitä siirtymään milloin parikymmentä senttiä vasemmalle tai oikealle.
Näky oli vähintäänkin erikoinen. Suomen eräs vaikutusvaltaisemmista johtajista oli polvillaan frakissa meidän tavallisten kansalaisten edessä. Ehdin juuri ajatella, että tämä ainutlaatuinen tilanne pitäisi saada ikuistetuksi, kun Rauramon seurassa ollut kookas mies salamannopeasti otti kuvan kännykällään. Tilanteen lauettua kysyin mieheltä oliko hän Helsingin Sanomien valokuvaaja. – Hän on Mikael Pentikäinen, Hesarin päätoimittaja, valisti Jaska minua. En häkeltynyt mokastani vaan kysyin voisiko Mika toimittaa kuvan minulle. – Se käy heti, sanoi päätoimittaja ja pyysi sähköpostiosoitettani ja saman tien lähetti kuvan älypuhelimellaan.
Foto Mikael Pentikäinen
Kyllästyttyämme kiertelemään huoneissa ja katselemaan Munsterhjelmin, Edelfeltin ja von Wrightin maalauksia siirryimme jälleen parketille, jossa nyt oli väljempää median poistuttua paikalta. Tanssin pyörteissä meillä oli iloinen ja lämmin kohtaaminen arkkiatri Risto Pelkosen ja hänen vaimonsa kanssa. Risto on vaimoni kollega ja vanha työtoveri. Tanssilattialla pyöri myös kolme rullatuolitanssijaa. Ajattelin pitäisikö heidän kanssa mennä tanssiin. Toinen mieleen syöpyvä näky oli kaksi vanhaa mustalaisnaista, jotka hienoissa leningeissään istuivat yksinään pienellä penkillä orkesterin vieressä. Vaimoni meni puhuttelemaan heitä ja kehui heidän asujaan. Kaartin soittokunta oli nyt pienentynyt tanssiorkesteriksi saksofoniryhmineen ja laulusolisteineen. Samalla musiikin melu oli nyt noussut sille tasolle, että meidän täytyi korvia pidellen poistua salista.
Jatkoimme kiertokävelyämme huoneista toiseen, joita tuntui olevan loputon määrä tässä sokkeloisessa linnassa. Kirjastohuoneessa ravintola-alan opiskelijat tarjoilivat iltapalaa siroista grilleistä. Tarkastelin linnan kirjakokoelmaa. Kirjat olivat aakkosjärjestyksessä tekijöittäin tai otsikon mukaan. Äkkiä huoneen läpi harppoi pitkin askelin happaman ja yksinäisen näköinen entinen pääministeri Matti Vanhanen, mikä oli varsin surullinen näky. Tuli mieleen sanonta ”kaveria ei jätetä” ja mitä sitten kävikään. Matilla ei näyttänyt täällä olevan yhtään kaveria.
Eteläesplanadin puoleisessa pienessä huoneessa pöydällä seisoo pronssinen miniatyyri sotalapsi-patsaasta.
Tunnistin eurokansanedustaja Mitro Revon myhäilevän olemuksen. Koputin häntä olalle ja kerroin terveisiä Siikajärveltä, jossa oli viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni ihanat kesät ja tunsin samoja henkilöitä kuin Repo, jolla myös oli oma huvila saman järven rannalla. Mitro ilahtui näistä terveisistä ja juttelimme pienen hetken leppoisasti.
Yleensäkin linnan juhlissa tunnelma oli leppoisa ja saattoi kenelle tahansa sanoa melkein mitä tahansa. Kuten esimerkiksi ulkoministeri Alexander Stubbille, joka Atriumin pimeässä nurkassa oli puhelinkeskustelussa ilmeisesti jonkun tärkeän eu-vaikuttajan kanssa. Olihan koko Suomen hallitus täällä paikalla ja varautunut kokoontumaan salaiseen huoneeseen mikäli Portugalin tilanne äkkiä riistäytyisi käsistä. Vieressä presidenttien rintakuvapatsaiden rivistössä oli Urho Kekkonen, joka kädet nyrkissä katsoi tuimasti Stubbin suuntaan. – Se upp, storebror övervakar, heitin Alexille, joka vastasi vähän vaivautuneesti mutta silti ystävällisesti kuuluisalla pepsodent-hymyllään. Luulenpa kuitenkin, että tämä lattea rimanalitus osaltani ei suinkaan ollut illan matalinta tasoa.
Valmistajan leima linnan Keltaisen salin parketissa.
Kun kello oli puoli kaksitoista aloimme väsyä ja suuntasimme kulkumme alakerran naulakoille. Vaimon saappaita ei löytynyt ja meidän oli odotettava mitä jäisi jäljelle. Istuimme pehmeille nahkasohville. Ulkona jatkui kova lumipyry ja vaikka takseja tuli virtanaan näytti taksijono vain kasvavan. Paljastui, että vieressäni istuva mieshenkilö oli vasemmistoliiton kansanedustaja Erkki Virtanen Kuopiosta. Kävin hänen kanssaan mielenkiintoisen keskustelun eduskuntatalon lisärakennuksen toimivuudesta. Vastapäätä sohvalla istuva runsaasti boolia nauttinut herrasmies puuttui keskusteluumme ja luuli minua Eero Paloheimoksi. Ei ollut ensimmäinen kerta kun meidät sekoitetaan. Valistin miestä, ettei Eero voinut itse saapua paikalle ja joutui lähettämään kaksoisolentonsa.
Lopulta vaimon saappaat löytyivät ja siirryimme taksijonon päähän. Takanamme oli vain eurokansanedustaja Timo Soini vaimoineen. Kysyin Timolta joko 20 on mennyt rikki. Timo vastasi, että meille riittää 15 prosentin kannatus. Tämä oli aikaa ennen jytkyä. Soinin vaimo oli pitkään aivan hiljaa, mutta sitten paljastui että hänkin oli lääkäri ja vaimoni entinen oppilas. Siten tulimme heti melkein perhetutuiksi. Saimme viimein taksin ja olimme kotona kello yhden jälkeen. Lumisade oli juuri lakannut ja kaikkialla vallitsi maagisen kaunis valkeus – olihan Helsinki sillä hetkellä Suomen lumisin paikkakunta.
Seuraavana päivänä katselimme läpi Yle Areenasta juhlan tv-lähetykset. Olimme esillä momin tavoin ja jopa lähikuvissa kaikilla kolmella kanavalla. Saamamme huomio yllätti meidät ja tunsimme itsemme vaivautuneeksi julkisuuden valokeilan runsaudessa. Kaiken kaikkiaan meistä pidettiin linnassa erinomaista huolta. Oli kiintoisaa olla paikalla ja kokea kaikki tämä. Mutta toista kertaa emme kuitenkaan halua mennä juhliin ja tuskin meitä kutsutaankaan enää.
Hullu arkkitehti
MIETE 75 OLEN OPPINUT ELÄMÄSTÄ SEN ETTÄ AINA KANNATTAA OSALLISTUA JOS KUTSUTAAN OLIPA KYSEESSÄ ISOT TAI PIENET BILEET
Hullu arkkitehti 