BLOGI 95
19.4.2016

Viimeinen jakso neliosaisesta Ark-sarjasta

Esplanadin eteläpuolella oleva aukio Uudenmaan esikaupungissa esiintyy ensimmäisen kerran Albert Ehrenströmin asemakaavassa vuodelta 1812. Rakkaalla lapsella oli jo alussa monta nimeä. Nya Torget, Förstads Torget, Handelstorget ja Stora Torget. Kun Engelin suunnittelema Uudenmaan kaartin kasarmi valmistui 1822, vakiintui vähitellen nimi Kasarmitori. Kaupunginosakin sai nimekseen Kaartinkaupunki.

Sen sijaan naapurina olevan harvinaisen rikkaasti koristellun uusrenessanssitalon purkua kritisoitiin. Debattikuva Hesarissa jälkikäteen:

Kun viikkokausia jatkuneet täsmäpommitukset Kasarmintorilla alkoivat helmikuussa 2016, sai ensimmäisien täysosuman juuri edellä parjattu rakennusviraston lisärakennus. Siitäs sait! Joka toiselle kuoppaa kaivaa – se itse siihen lankeaa!

Mitäs siihen tulee tilalle?

Tattadaa!:

Ei mitään uutta auringon alla 3500 vuoden aikana:

Uudisrakennus on omassa lajissaan taidokas suunnitelma. Mutta onko se paras mahdollinen ratkaisu tähän ympäristöön ja tuleeko siitä iloiseksi? Ja tarvitaanko Helsingissä ylipäänsä lisää toimistotaloja, kun pääkaupunkiseudulla on ennestään tyhjänä 1,2 neliökilometria toimistotilaa? Ystäväni Timo Vormala on sitä mieltä, että talon julkisivuista olisi voinut järjestää suunnittelukilpailun. Itse olen sitä mieltä, että tälle paikalle olisi sopinut asuintaloja kuten historiallisesti torin ympärillä aina on ollut. Asunnot elävöittäisivät keskustaa ja kauppahallia.

Sitäpaitsi Expo-hallin paikalle voisi rakentaa kolme eri arkkitehtien suunnittelemaa  6-7-kerroksista kapearunkoista asuintaloa niin että kolmijako torin ympärillä korostuisi. Torin puolella siinä vosi olla kivoja kivijalkakahviloita ja ravintoloita ulkoterasseineen. Arkkitehtikilpailun paikka. Korkeammat talot tässä häiritsevät katunäkymää kasarmin suuntaan vähemmän kuin Expo-halli koska torille jää 10 metriä enemmän tilaa. Parkkipaikathan jo ovat valmiina torin alla.

Ehdotettu uuden toimistorakennuksen klassistyylinen symmetrinen kompositio kilpailee Engelin kasarmin kanssa ja syö tämän dominanttiasemaa. Entä jos talon julkisivu olisi älyseinä, johon voidaan heijastaa muuttuvia julkisivuja. Erilaisia fasadeja voitaisiin kokeilla livenä ja kansanäänestyksellä aina muutaman vuoden välein valita eniten suosittu kulloisenkin muodin mukaan. Entä jos….?

MIETE 92
KASARMITORI ON
VÄHÄN SYRJÄINEN PAIKKA
HELSINGISSÄ
HARVA SINNE EKSYY
SE PITÄISI SAADA
JOS EI MAAILMANKARTALLE
NIIN AINAKIN TURISTIKARTALLE
- - -

Ensi viikolla alkaa uusi moniosainen Unisarjakuva– sarja

BLOGI 94
11.4.2016

Ark-sarjan kolmas osa

Talon julkisivu on monimutkaisen prosessin tulos. Arkkitehtitiimi konsultoi rakennuttajaa, käyttäjiä, rakennesuunnittelijaa, asemakaavoittajaa ja rakennusvalvonnan asianomaista valmistelijaa minkä jälkeen suunnitelmaa käsitellään kaupunkikuvaneuvottelukunnassa ja rakennuslautakunnassa. Lopputulos on useimmiten vallitsevan muodin mukaista. Arkkitehtuuri on sidottu muotivirtauksiin kuten muutkin taiteet. Mutta ei ole ainoastaan yhtä oikeaa muotia. Valtavirtauksien lisäksi on monia muita. Ja uutta muotia syntyy koko ajan.

Julkisivun väitetään olevan Kale Leppäsen käsialaa. Sitä on kritisoitu valtavirrasta poikkeavaksi aaltomaiseksi rypistykseksi. Olihan Kale vuosikausia Alvarilla töissä ja osallistui mm. Vuoksenniskan kirkon ja Finlandia-talon suunnitteluun. Kulmassa olevaa lyhtyaihetta on moitittu hukatuksi mahdollisuudeksi, koska siinä on näköalakahviloiden sijasta vain valtava porrashuone. Hyvä kuitenkin, että siihen tuli se lasilyhty lasipalatsin naapuriin.

Julkisivun kaikki mainosvalot ovat käyneet läpi tiukan lupaprosessin ja saneet asianmukaiset luvat. Sen sijaan väliaikainen mainoslakana seinässä ei tarvitse kummoistakaan lupaa. Ensi viikolla tässä on jo uudet lakanat. Julkisisivu elää.

Rakennuksia peruskorjataan aina jossain. Korjauksen ajaksi julkisivut voivat olla peitettynä parinkin vuoden ajan.

If you can´t beat them – join them. Miksi potkia tutkainta vastaan. Miksi eivät tulevaisuuden julkisivut voisi olla älyseiniä, joihin voi heijastaa mitä fasadia tai kuvia tahansa ja alati vaihtaa kuvaa tarpeen tullen? Helppoa ja halpaa. Ei tarvitse funtsia sitä vaikeaa julkkaria etukäteen. Ja mikä parasta: eräs arkkitehdin pahimmista painajaisista väistyy lopullisesti. Ei tarvitse enää koko loppuikää katua, että tuli piirrettyä vääränlainen julkisivu. Muutoksen tuulet puhaltavat jo ilmassa.

 Elämme mielenkiintoisia aikoja ystävä hyvä kuten Aku Ankan papukaijalla oli tapana sanoa.

Ark-sarjan viimeinen osa Kasarmitori – Quo vadis ilmestyy 19.4.

MIETE 91
MINUSTA ON KUVA
OLEN SIIS OLEMASSA

BLOGI 93
4.4.2016

ARK-sarjan toinen osa

Rakennustaiteen – kuten kaikkien taiteiden – tehtävä on tuoda iloa ja auttaa ihmiskuntaa kehittymään henkisesti. Taide koskettaa. Ihastuttaa, hämmästyttää, hätkähdyttää ja vihastuttaa. Parhaimmillaan tuottaa ilon kyyneleitä ja huonoimmillaan on mitäänsanomatonta. Toisinaan kävelen rakkaassa Helsingissä umpimähkään löytämässä koskettavia katunäkymiä. Tervetuloa mukaan retkelle julkisivujen, katutilojen ja tunteiden maailmaan.

 

Mää ole kauhian hämmästyny! Yleiskaavaehdotus vannoo kantakaupungin nimeen. Kuitenkin valtakunnan pääkallonpaikalla kaikkien palvelujen, metron, junien sekä bussien kauko- ja lähiliikenteen, raitiovaunujen ja baanojen solmupisteessä keskuspuiston vieressä on lässähtänyt minilähiö-pannukakku, jossa on vain kourallinen asukkaita! Radalta katsottuna siinä on monta valkoista finlandiataloa vierekkäin rivissä. Alvarin Finlandia-talo menettää dominattiasemansa.

Täällähän sitä kantakaupunkia pitäisi olla eikä meritäytöillä ympäri rantoja eikä periferiassa. Mutta ei 8-kerroksisia umpikortteleita. Radan viereen olisi sopinut tasapaksuuden kontrastina erikorkuisten ohuiden asuintornien veistoksellinen sommitelma. 15 -25 kerrosta.  3000 asukasta. Autoton alue. Ei häiritse eikä varjosta ketään. Olisi saatu eloa keskustaan ja Stockmannkin olisi voinut säilyttää tasonsa. Mutta nyt kaikki on menetetty. Finish Finlandie. Surullista.

Pitää vähän rauhoittua keskuspuistossa. Sinne nopeasti.

Minut pysähdyttää vielä toinen uudisrakennus, joka on sovitettu vanhaan ympäristöön. Ehkä Helsingin tutkituin kahdeksan metrin pituinen julkisivu, josta tekivät luonnoksia maestrot Crisse, Edu ja Timo – yhdessä ja erikseen viikkokausia. Monien vaiheiden jälkeen päädyttiin tähän:

 

Tulen myös nostalgisesti iloiseksi kävellessäni Hämeentiellä Väinö Tannerin kentän vieressä.

Samaan aikaan toisaalla:

Näkinpuisto oli myös lasitettujen parvekkeiden edelläkävijä. ”Professori” Timo Vormala oli yhtenä kehittämässä tätä suomalaista innovaatiota, josta tuli merkittävä lisäkeaihe julkisivuihin. Aihe muuntuu moneksi.

 

 

Tämänkertainen ympyränmuotoinen kävelylenkki päätyy Lähinaapurustoon. Onko rakennustaiteen ympyrä myös sulkeutunut?

 

Ark-sarja jatkuu:

11.4. Julkisivun uudet seikkailut

19.4. Kasarmitori- Quo vadis ?

MIETE 90
TOISINAAN LIIKUTUN ELOKUVISSA KYYNELIIN
TÄTÄ TAPAHTUU HARVOIN KATSELLESSA ARKKITEHTUURIA
KUTEN ESIMERKIKSI MUUTAMAN KERRAN
KIRKON SISÄTILOISSA

BLOGI 92
28.3.2016

Ensimmäinen osa neliosaista ARK-sarjasta

Olipa kerran – kauan kauan sitten –  komea prinssi nimeltä Pillar ja kaunis prinsessa nimeltä Triangle.

 

 

 

 

 

 

 

He saivat toisensa ja koko valtakunnan. Liitosta syntyi tytär. Ristiäisiin kutsuttiin  kummiksi hyvä haltiatar Harmony. Hänelle tarjottiin kultaisesta lautasesta ihania hedelmiä. Kummi siunasi lapsen.

– Olkoon nimesi Classic. Kummilahjaksi saat kauneuden ja harmonian. Varjele niitä että kauan eläisit ja menestyisit maan päällä.

Tattadaa!

Tyttärestä varttui kaiken rakennustaiteen äiti. Hänen dynastiansa hallitsi lähes 2500 vuotta. Kunnes syntyi lisää lapsia. Kolmoispojat. Kummiksi kutsuttiin viisas haltia Function. Hänelle tarjottiin näkkileipää teräslautaselta. Kummi siunasi lapset.

– Olkoot nimenne Box 1, Box 2 ja Box 3. Laatikossa ja laatikoilla teidän pitää leikkimän. Mutta ei värillisillä. Ja laatikoita saa myös liikkuttaa. Eikä saa tapella. Kaikki kolme tulevat hallitsemaan maailmaa.

Tattadaa!

 

Jotakin nahinaa siinä kuitenkin näiden kolmoispoikien välille tuli kunnes pian taas syntyi uusi lapsi. Kummiksi kutsuttiin iloinen haltiatar Laissez-Faire. Hänelle tarjottiin mansikkakermavaahtokakkua muovilautaselta. Kummi siunasi lapsen.

–  Olkoon nimesi PostModern. Saa tehdä mitä vaan ja missa vaan. Ei mitään rajaa. Kaikkia maailman värejä ja muotoja saa käyttää. Kaikki voi olla toisinpäin kuin ennen. Repikää siitä! Niin ja lapsi saa itse päättä sukupuolestaan kun aikuistuu.

Tattadaa!

 

Eipä aikaakan kun salaperäinen haltia Image tuli rakennustaiteen vanhempian puheille.

– Teille on syntynyt uusi lapsi. Miksei minua ole kutsuttu ristiäisiin?

– Ei ole totta. Ei mitää uutta lasta ole syntynyt.

– Onpa hyvinkin ja totta on. Minulla on tässä tabletissa kuvia. Jos on kuva niin on olemassa. Katsokaa itse!

– Onpas ihmeellisiä kuvia ja erilaisia.

– Joo, se muuttaa muotoaan koko ajan. Mutta teidän lapsi se on. Tulin kummiksi kumminkin.

– Mutta mitäs voimme tarjota kun lautaset on loppu eikä ole mitään leivottu.

– Ei haittaa. Toin oman kertakäyttölautasen mukaan. Siinä on koristeena kakun kuva. Ahm, ahm! Ja nyt siunauspuhe.

– Muuta muotoasi ja sukupuoltasi koko ajan ja ilmesty paikalle kun haluat. Olkoon nimesi Virtual. Akrakadabra!

Tattadaa!

Ja niin rakennustaiteen lapset levittäytyivät ympäri maapalloa. Mutta elivätkö he onnellisina ja kunka kauan. Sitä voi kukin itse pohtia. Sen pituinen se.

MIETE 89
ARKKITEHTUURIN UUSI KEHITYS
HÄKELLYTTÄÄ JA HÄMMÄSTYTTÄÄ
MISSÄ MENNÄÄN JA MINNE
OPPINUTKIN ON YMMÄLLÄÄN
EHKÄ SATU AUTTAA YMMÄRTÄMÄÄN
SADUISSA ON TOTUUKSIA
JA TOTUUKSISSA ON SATUJA
- - -

ARK-sarjan muut osat ilmestyvät seuraavasti:

2. Katunäkymät hoi!                     4.4.

3. Julkisivun uudet seikkailut     11.4.

4. Kasarmitori – Quo vadis?       19.4.

BLOGI 91
21.3.2016

Hiljattain sain kuulla  viisi hyvää elämänohjetta onnelliseen elämään vanhuksille:

KUULU MONEEN YHTEISÖÖN
TANSSI JA KÄVELE
NAUTI SIITÄ  TERVEYDESTÄ MIKÄ ON JÄLJELLÄ
TURVALLINEN TALOUS ON HYVÄ – NIUKKAKIN
ON HYVÄ OLLA AINAKIN KUUSI ARKUNKANTAJAA

 

Tähän ikään ehtineenä pohtii näitä. Erityisesti arkunkantajat kolahti minuun. ”Kolahti” on oikea sana sillä huonot arkunkantajat voivat kolahduttaa arkkua kuten saamme lukea viimeaikaisista uutisista Tukholmasta ja Joensuusta.

KÄNNISET ARKUNKANTAJAT PUDOTTIVAT ARKUN KAHDESTI
ENSIN KIRKOSSA JA SITTEN HAUDALLA 
ARKKU PUTOSI HAUTAAN VÄÄRINPÄIN KUKKIEN PÄÄLLE 
ARKUNKANTAJAT KATOSIVAT PAIKALTA
ARKKU SAATIIN OIKEIN PÄIN TRAKTORIN AVULLA

ja:

KAKSI ARKUNKANTAJAA PUTOSI HAUTAAN 
TOINEN JALAT EDELLÄ JA TONEN PÄÄ EDELLÄ

Loistavia esimerkkejä arkunkantamisen taiteesta. Se on luottamustehtävä varsinkin kun elämänohjeessa sillä tarkoitetaan ystävyyssuhdetta, jossa jo elämän aikana kannetaan toisen suruja ja murheita pahoissakin paikoissa. Toisen murheenarkkua ei saa käsittelemättä ja kuuntelematta pudottaa lattialle eikä ennenaikaisesti haudata varsinkaan väärinpäin eikä lähteä lätkimään silloin kun ystävää tarvitaan. Kun kaverit jättävät joudutaan turvautumaan turhan järeisiin epäinhimillisiin toimenpiteisiin. Ystävää tarvitaan tukemaan murheellista seisomalla jalat maassa eikä itse putoamalla suin päin samaan hautaan kertomalla omia murheitaan.

Toisinaan ei vainajalla ole riittävästi tai ollenkaan arkunkantajia. Tätä varten seurakunnat Suomessa kouluttavat vapaaehtoisia. Niitä tarvittaisiin monelle yksinäiselle elämässäkin. Onneksi esimerkiksi Suomen Punainen Risti kouluttaa ihmisiä vapaaehtoiseen ystäväpalveluun.

Mutta ei tarvitse olla supermies ansaitakseen arkunkantajat. Tietysti supermiehetkin voivat kantaa arkkua.

Mutta ei tarvitse välttämättä olla mies jaksaakseen kantaa arkkua. Myös naiset voivat olla arkunkantajia.

Monikulttuurinen maailma osoittaa, ettei arkunkantaminen välttämättä ole niin haudanvakava juttu.  Se voi sujua kuin tanssi ja olla iloinen asia kaikille osapuolille kuten seuraavat videot osoittavat (nuolella vasemmassa yläkulmassa takaisin blogiin).

http://sports.yahoo.com/video/professional-pallbearers-dance-casket-201622600.html

Sopii taputtaa ja nauraa! Arkunkantaminenhan on kevyttä ja hauskaa hommaa, kun sen oikein oivaltaa!

Oma arkkuni ei kuoltuani tule olemaan painava sillä tuhkani pannaan kierrätyspahviseen uurnaan. Senhän kantaa yksi ihminen vasemmalla kädelläkin. Tai sitten kuusi arkunkantajaani klovnin asuissa voisivat jaotella tuhkani kuuteen pahvipalloon ja jonglööreerata niillä sirkustemppuja. Onhan minulla ainakin niin monta sivupersoonaakin. Arkunkantamisessa ei ole mitään rajoja. Kuten ei elämässäkään. Mutta sitä ennen minussa on paljon kannettavaa. Siksi yritän laihduttaa sekä ruumiillista että henkistä painolastiani.

Tässä iässä ympäriltä katoaa arkunkantajia tiuhaan tahtiin omaan hautaansa. Huomaan murehtivani sitä että olen ollut monelle  huono itsekin tässä tehtävässä. Liian myöhään. Tästä oppii että ystäviään kannattaa vaalia ja samalla kehittää omaa arkunkantotaitoaan. Ystäviä ei koskaan ole liikaa. Jokainen vastaantulija voi olla potentiaalinen arkunkantaja ja päin vastoin. Voin itse olla monen arkunkantaja. Tanssiva arkunkantaja. Saanko luvan.

MIETE 88
YRITIN OLLA
MAHDOLLISIMMAN
VÄHÄPÄTÖINEN 
JA NÄKYMÄTÄN
SIINÄKIN EPÄONNISTUIN

Iloista pääsiäistä!

Ensi viikolla alkaa uusi neliosainen Arkkitehtuuri-sarja:

ARK 1. Satu rakennustaiteesta

BLOGI 90
14.3.2016

Jatkokertomuksen viimeinen osa

Kekkoslovakiassa on tapana, että arkkitehdit sijoitetaan armeijassa piirtäjiksi. Piirtäjiä tarvitaan moneen tehtävään. Piirtämään uusia rajoja, nuolia kartoille joukkojen liikkeistä, varuskunnan yleissuunnitelmaa, talousrakennuksia sekä onnittelu- ja surunvalittelukortteja upseerien tarpeisiin. Varsinkin viimemainittuja. Tätä varten piirtäjäksi komennettu A sai oman työhuoneen komppaniassa ja ainoan avaimen siihen.  Huone oli vääpelin huoneen vieressä. Siellä kunnon piirtäjä A suoritti omaa tehtäväänsä sillä aikaa kun muut leikkivät sotaleikkejä.

Toisinaan vääpeli huusi seinän takaa  A:ta tulemaan luokseen ja kuulustelemaan ruotsinkielen alkeiskurssin sanoja. Vääpeli halusi kouluttautua todelliseksi upseeriksi. Myös pataljoonan komentaja majuri V tarvitsi piirtäjän palveluksia. A määrättiin järjestämään majurin mapit tämän työhuoneessa ja tekstaamaan näihin otsikot. Jotta voi kirjoittaa oikeat otsikot, täytyy vähän kurkata mitä mapeissa on. A istui komentajan tuoliille, laittoi jalkansa komentajan pöydälle ja alkoi tutkia kansioiota. Pari paksua mappia sisälsi tutkimusaineiston varusmiesaikana kuolleista sotilaista. Yleisin kuolinsyy oli suicidium stranqularis. Erityisen koskettavia olivat sotilaiden viimeiset kirjeet omaisilleen. Sota ja siihen valmistautuminen on vaarallista hommaa.

Keskitalvella kunnon piirtäjä A täytti 27 vuotta ja Kekkoslovakiassa oli presidentinvaalit. Tasavallan lippujen liehuessa sotilaat marssivat pyhävaatteissa äänestämään Kekkosta kolmannelle kaudelle. Kiitospuheessaan uudellen valittu presidentti totesi ettei enää asetu ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa 1974. Hän oli lupaustensa mukainen mies. Hänen ei tarvinnut asettua ehdokkaaksi, koska hänet valittiin poikkeuslailla vuonna 1973 presidentiksi neljäksi vuodeksi. Vuoden 1978 vaaleissa hän oli jälleen ehdokkaana ja valittiin ylivoimaisesti viidennelle kaudelle.  Sellainen on demokratia Kekkoslovakiassa.

Sydäntalvi meni ja päivät alkoivat valjeta. Kekkoslovakian armeijassa  on tapana, että puolet varusmiehistä on viikonloppuisin lomalla. Varuskuntaan jääneet yrittävät kuluttaa aikaa mikä milläkin tavoin. Eräänä aurinkoisena lauantai-aamupäivänä piirtäjä A loikoili punkassaan pyhävaatteissaan ja luki romaania. Äkkiä yhteiskaiuttimesta kuului käsky:

– Huomio kaikki! Käytävälle tuvan eteen riviin järjesty. Varustus työvaatteet, sanko ja siivousvälineet. Aikaa kaksi minuuttia.

Kunnon piirtäjä A teki työtä käskettyä. Hän huomasi seisovansa yksinään 16 hengen tuvan edustalla. Muiden tupien edessäkin oli vain muutamia miehiä. Odottaessaan arvattavissa olevaa lisäkomentoa kuului kaiuttimesta uusi käsky:

– Piirtäjä A, pukekaa pyhävaatteet ja tulkaa välittömästi päivystäjän luo.

Kunnon piirtäjä A teki taas työtä käskettyä ja ajatteli oliko tämä uudenlainen maahan-ylös-harjoitus. Päivystäjän kopin edessä odotti poliisiauto ja päivystäjä.

– Osaatteko saksaa?

– Kyllä osaan, herra päivystäjä.

– Hyvä! Menkää tulkiksi näille poliiseille heidän autonsa kyytiin. Siellä on saksalainen rekka kaatunut ojaan.

Onnettomuuspaikka ei ollut kaukana. Säiliöauto makasi ojassa kyljellään. Sen vieressä oli pällistelijöitä ja ilmeinen auton kuljettajakaksikko. Selvisi, että kuljetus oli matkalla Kaukaan tehtaille Lappeenrantaan. Oli soitettava sinne, mutta missä puhelin. Yksi pällistelijöistä ilmoitti, että hänen kotoaan voi soittaa. Käveltiin läheiseen taloon. Piirtäjä A sai käsiinsä puhelinluettelon. Siinä oli Kaukaan kohdalla pitkä rivi nimiä. A valitsi umpimähkään yhden.

– Haloo, Salonen.

– Täällä piirtäjä A Korian varuskunnasta.

– Jaa, ai A. Onko isänne se kuuluisa neljännesmaileri?

– Kyllä. Anteeksi, että häiritsen näin lauantaiaamupäivällä.

– Ei se mitään. Isänne oli hieno juoksija. Tunsinkin hänet.

– Täällä on saksalainen liimarekka ajanut ojaan matkalla teidän tehtaille.

– Joo, tiedän, että sellainen kuljetus on tulossa. Saanko puhua kuljettajan kanssa.

Käytännön asioiden tultua selvitetyksi alkoivat kuljettajien kuulustelut onnettomuuspöytäkirjaa varten poliisiasemalla A:n ollessa jälleen tulkkina. Muodollisuuksien tultu hoidetuksi otti toinen kuljettajista viinapullon taskustaan ja ojensi sen poliiseille. Hämillään poliisit levittelivät käsiään ikäänkuin selittäen, että tällainen ei sovi työaikana ja työpaikalla. Kuljettaja asetti poistuessaan viinapullon kuulusteluhuoneen kaapin päälle. Kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä eikä tässä viimeisessä operaatiossa tulkkia tarvittu. Palatessaan kasarmeille iltapäivällä piirtäjä A huomasi, että käytävän lattiat hohtivat puhtauttaan.

Kevät eteni. A:n varusmiesaika läheni loppuaan. Lomakiintiö oli jo kulutettu. Eräänä kauniina kevätpäivänä vääpeli ilmoitti, että järjestetään parisuunnistuskilpailu. Palkintona kuntoisuusloma. Parit muodostettiin. Kartat ja kompassit jaettiin. Kilpailu alkoi. A tutki karttaa. Yksi rasti oli erittäin kaukana ja muut eri suunnalla yhdessä nipussa. A esitti suunnitelman.

– Emme voita juoksussa. On taktikoitava. Sinä otat kartan ja kompassin ja haet nämä viisi rastia. Minä opettelen kartan ulkoa ja haen tämän yhden kaukaisen rastin. Kasarmin porteilla tavataan.

Päästäkseen opiskelemaan arkkitehtuuria täytyy olla hyvä näkömuisti. Nyt siitä oli hyötyä. Kunnon piirtäjä A löysi kaukaisen rastin helposti. Mutta siitä maaliin oli vielä matkaa useita kilometreja. Onneksi loppumatka oli maantietä pitkin. A juoksi niin että jalkarätit saappaissa hölskyivät. Ikä ja matka alkoivat painaa. Nuori varusmiespari juoksi ohi. A luovutti ja alkoi kävellä rauhallisesti. Aurinko paistoi lämpimästi. Ihana päivä. Ojanpientareella kukki leskenlehtiä. A keräsi yhden ja laittoi työpukunsa napinläpeen.

Äkkiä tiellä lähestyi musta limusiini hitaasti ajaen. A:n kohdalla auto pysähtyi ja kuljettaja veivasi sivuikkunan auki.

– Sopiiko kyyti?

A  hyppäsi  etupenkille.

– Minne ajetaan, kysyi kuljettaja.

– No ajetaan vaikka kasarmin portille.

Kuljettaja esittäytyi. Hän oli se pällistelijä saksalaisrekan onnettomuuspaikalla, jonka kotoa A oli soittanut puhelun.  Onnettomuus oli suuri tapaus kylällä ja A oli sen yhteydessä tullut tietämättään pieneksi kuuluisuudeksi. Ja kuuluisuudelle kelpasi ja sopi limusiini-kyyti. Varuskunnan portilla odotti suunnistuspari. Voitto tuli. Kunnon piirtäjä A sai kuntoisuusloman. Mikä ei ole kiellettyä – on sallittua. Varsinkin sodassa.

Mutta kaikki hauska loppuu aikanaan. Samoin armeija. Kunnon piirtäjä A sai sotilaspassiin merkinnän: Sopiva tehtävä sodan aikana – pioneeri. Vaikkei hän armeijassaolon aikana kertakaan edes nähnyt räjähdysaineita saati että olisi käyttänyt niitä. Mutta ehkä sodassa tarvitaankin pioneereja laittamaan kukkia pyssyjen piippuihin.  Ja tulkkeja. Varsinkin naapurimaiden kielten tulkkeja. Olihan A opiskellut korkeakoulussa myös venäjää.

* * * * *

Jatkokertomus päättyy tähän. Varmemmaksi vakuudeksi kuva sotilaspassista.

MIETE 87
ON TURHA MIETTIÄ
ONKO SATTUMAA VAI EI
ASIAT VAAN TAPAHTUVAT

BLOGI 89
7.3.2016

Jatkokertomuksen toinen osa

Kun Kekkoslovakian armeijan alokkaat ovat saaneet alkeiskoulutuksen heidät vihitään sotamiehiksi ja pioneereiksi. Tämä tapahtuu kirkossa, jossa sotilasvala vannotaan. Taistelupari A & H sai myös vihkimyksen.

Itsenäisyyspäivä lähestyi. Vääpeli komensi komppaniansa marssiharjoituksiin paraatia varten kasarmin ympäri. Kaikki marssivat – paitsi kunnon pioneeri A. Hänet oli komennettu nypläämään perinteen mukaista havuseppelettä sisätiloihin. Kekkoslovakiassa kuvitellaan, että arkkitehdit osaavat mitä vaan. Ehkä upseerit ovat lukeneet historiaa. Engelkin rakensi kokonaisen kaupungin itse ja Hitler oli koko toisen maailmansodan arkkitehti yksinään.

Seppeleen teko ei ole vaikeaa. Kerätään havut, leikellän ne sopiviin mittoihin ja langalla sidotaan ne vanerisen muotin päälle. Työ kävi kuin leikki. Koko armeijassaolo on yhtä leikkiä, ajatteli kunnon pioneeri A. Avoimesta ikkunasta kuului marssivan sotilasosaston laulua. Seppeleensitojalle tuli mieleen kansakoulun yhteislaulutunnit. Hän sulki ikkunan.

Kekkosslovakiassa seppeleensitojat laskevat myös seppeleen. Itsenäisyypäivän aamuna oli 26 astetta pakkasta. Pataljoona marssi hengitys höyryten Pioneeriaukiolle. Kunnon pioneeri kantoi seppelettä, joka jäätyi teräviksi puikoiksi. Kun seremonia oli edennyt kulminaatiopisteeseen, tönäisi vääpeli pioneeri A:ta ja kuiskasi tälle jotain. Kuiskaus hukkui pakkaseen, mutta A ymmärsi, että oli aika laskea seppele ja lähti hitaasti ja arvokkaasti astelemaan kohti muistomerkkiä.

Matka oli melko pitkä ja A ehti sinä aikana useeen otteseen mielessään kertaamaan sanat, jotka hänen tuli lausua. Hän sopersi jotain epäselvää, laski seppeleen, kumarsi ja palasi takaisin hitaasti ja arvokkaasti. Paluumatkalla hän huomasi, että höyrypilvi pataljoonan päällä oli entisestään sakeentunut.

Kun hän pääsi takaisin vääpelin viereen, tämä kääntyi hänen puoleensa eikä enää kuiskannut:

– Miksi helvetissä sinä kävelit niin hitaasti? Etkö kuullut, kun minä käskin marssia nopeasti. Mehän jäädymme tässä helvetin pakkasessa.

Silloin A ymmärsi, että hän upseerien joukossa oli saanut ystävän.

Itsenäisyyspäivän menu pioneeriruokalassa oli asianmukainen. Lounaaksi oli Karjalanpaistia, päiväkahvilla Viipurin rinkeliä ja päivälliseksi Karjalan piirakkaa. Viesti meni perille.

Pakkaset jatkuivat ja oli aika lähteä perinteiselle polkupyörämarssille Pahkajärven talvileirille. Marssipäivän aamuna oli yli 20 astetta pakkasta. Vääpeli käski pukea kaikki vaatteet päälle ja laittaa lisäksi sanomalehtiä housuihin lämmikkeeksi. Kekkoslovakian armeijan miesvahvuus haluttiin tulevaisuudessakin turvata.

Pioneeri A:n ryhmässä oli kahdeksan miestä. Marssia edeltävänä päivänä yksi sairastui kuumeeseen. Seuraavana yönä toinen putosi yläsängystä ja valitti päänsärkyä. Nämä jäivät sairastuvalle. Marssi alkoi – ei sota kahta miestä kaipaa. Matka oli pitkä. Pitkä oli myös marssijoiden jono. Komeaa nähtävää ja osoitus modernin armeijan äänettömästä etemisestä kohti tuntematonta päämäärää. Mutta ei se aivan äänetöntä ollut. A kuuli hengityksensä puuskutuksen ylämäissä. Huuru jäätyi silmälaseihin. Alamäissäkin piti polkea puolisokeana, kun pyörän laakerirasva hyytyi. Ja mäkiä matkalla oli paljon. Jono piteni ja välit marssijoiden välillä.

Pioneeri A päätti luovuttaa ja siirtyi tien viereen, mistä letkan perässä tuleva ambulanssi poimi hänet. Hämmästyksekseen A huomasi, että ambulanssin viidestä ”potilaasta”  neljä oli A:n ryhmästä. Nämä olivat jättäytyneet jälkeen jo alkumatkasta A:n takana tämän huomaamatta. Pioneeri A tajusi, että hänet oli sijoitettu hyvin edistykselliseen ryhmään, jolla oli strategisia sodankäyntitaitoja.

Muutaman päivän talvileirillä yövyttiin kovassa pakkasessa puolijoukkueteltoissa. Kaminaa piti lämmittää koko yön. Kaminavahdit vuorottelivat tunnin vuoroissa. Taistelupari A & H otti mielellään ylimääräisiä vuoroja. Leiri oli mieliinpainuva kokemus. Enempiä yksityiskohtia ei sotasalaisuussyistä voi paljastaa.

Joulu lähestyi. Puolet komppaniasta pääsi lomalle. Taistelupari A & H sai erikoistehtävän koristella kasarmin pitkä sisäkäytävä. He saivat määrärahan ja luvan lähteä ostoksille Kouvolaan. He ostivat rullan 90 sentin skissipaperia sekä punaista ja vihreää kreppipaperia. Skissipaperi laskotettiin käytävän kattoon aaltomaisiksi poimuiksi. Kreppipaperista punottiin neilikoita rautalangan ympärille. Koko komppanian kanssa yhteistyössä tehdyt kukat laitettiin käytävän kaikkien kiväärien piippuihin. Käytävän päässä olevan ison ikkunan eteen rakennettiin puukapuloista epäsymmetrinen konstruktivistinen kynttiläteline, joka aattona sytytettiin palamaan. Sananmukaisesti, sillä loppuillasta koko häkötys alkoi palaa. Onneksi pataljoonan komentaja majuri V oli sitä ennen ehtinyt tehdä yllätyskäynnin ja koristelusta vaikuttuneena antanut taisteluparille erityiskiitoksen.

Kohta tämän jälkeen taistelupari hajotettiin. Kekkoslovakian armeijassa tunnetaan myös Cesarin filosofia. Divide et impera. Pioneeri H lähti aliupseerikouluun. Kunnon pioneeri A siirrettiin ns. puujalkakomppaniaan, jossa oli B-luokan sotilaita, joille ei katsottu tarpeelliseksi antaa syvällisempää sotilaskoulutusta. Sen sijaan pioneeri A määrättiin antamaan syvällisempää koulutusta upseerien tyttärille ja vaimoille iltaisin. Hän opetti heille matematiikkaa, ruotsia ja englantia. Nämä olivat kodikkaita hetkiä upseerien kodeissa. Siinä vierähti aika mukavasti myös kaikenlaista jutellessa teepöydän ääressä varsinkin upseerien yksinäisten nuorten vaimojen seurassa ja näiden leipomia kakkuja maistellessa.

Kun  kunnon pioneeri A palasi yöllä kasarmille, oli hänen sänkynsä päälle viritetty naruun sidotuista vesitäytteisistä kondomeista tehty pioneeriansa. Kunnon pioneerina A osasi purkaa ansat ennen kuin ne ehtivät laueta. Kaiken tämän johdosta toveruussuhteet puujalkakomppaniassa vain syvenivät.

MIETE 86
SAIN VIHDOIN AIKAISEKSI
TÄYDELLISEN TEKSTIN
MITEN KAUNISTA
EN LAKKAA IHAILEMASTA
JOKAINEN SANA PAIKALLAAN
EI YHTÄÄN VIRHETTÄ

SITTEN TEIN TESTIIN TAHALLAAN YHDEN VIRHEEN
KUTEN SUURET MESTARIT AIKOINAAN
LÄHETIN KIRJOITUKSEN LUKIJOILLENI
SAATEKIRJEELLÄ
ETSI VIRHEELLINEN SANA

SAIN SATOJA VASTAUKSIA
JOKAISESSA NIISSÄ
OLI VIRHEEKSI MERKITTY ERI SANA
AINOA SANA JOTA KUKAAN EI OLLUT
HAVAINNUT VIRHEEKSI
OLI SE TAHALLANI TEKEMÄ VIRHE

Jatkokertomuksen viimeinen osa ensi viikolla: Kunnon piirtäjä A:n seikkailut Kekkoslovakian armeijassa.

BLOGI 88
29.2.2016

A astui  armeijaan syksyllä Kekkosen toisen kauden lopulla. A niinkuin armeija. A niinkuin alokas. Alokas A. Kekkoslovakiassa on tapana, että alokkaille suoritetaan näkötarkastus kolmantena päivänä. Kun nimi alkaa A:lla olet ensimmäinen. Vääpeli komensi joukkueensa opetusluokan perälle ja asettui itse eteen.

– Alokas A! Ottakaa silmälasit pois! Mikä on ensimmäinen kirjain tässä taulussa?

Alokas A näki sumuverhon keskeltä vääpelin oikean käden kohoavan jonkinlaiseen Hitler-tervehdykseen.

– Missä taulussa, herra vääpeli?

Joskus tyynen ja rauhallisen kesäpäivän tunnelma voi äkkiä muuttua myrskyksi kuin salamaniskusta. Nyt tapahtui päinvastaista – pieni hälinä muuttui äkisti käsinkosketeltavaksi hiljaisuuden muuriksi luokan etuosan ja takaosan väliin. Raskasta muuria uhmasi ainoastaan äskenmainittu vääpelin käsi, joka ensin hitaasti vaipui alas ja sitten hitaasti nousi koukussa ylös kaikkien silmien kohdistuessa siihen. Sitten kaikki näkivät – ihmeellistä myös alokas A – kuinka vääpelin etusormi koukistui ja teki kaksi nyökkäystä kuin piirtäen ilmaan lainausmerkin.

Marssiessaan hiljaisuuden muurin läpi vääpelin luo tämän käskyä noudattaen A ehti kummastella sitä, että kaikkia käskyjä armeijassa ei annettukaan huutamalla. Luokan edessä vääpeli kumartui A:n puoleen ja kuiskasi hiljaisella äänellä niin ettei kukaan kuullut:

– Jos sukunne maine vaatii, voimme otta teidät aliupseerikouluun, mutta muuten teidän ei tarvitse tulla.

Jos A:lla olisi ollut sotilaslakki, olisi hän tehnyt kunniaa vastatessaan, mutta ohjesäännön mukaan se oli sisällä kielletty. Hän tyytyi ainoastaan asettamaan kantapäänsä äänettömästi yhteen ja kuiskasi vääpelille hiljaisella äänellä:

– Sukuni maine ei vaadi, herra vääpeli!

Asia oli loppuun käsitelty. Kekkoslovakian armeijan esimiehet ja sotilaat osaavat yhteistyössä yllättävissä kiperissä tilanteissa reagoida luovalla tavalla ja ehkäistä uhkaavan konfliktin rauhanomaisesti ja tehokkaasti.  Ei tarvitse välttämättä huutaa. Hiljaa hyvää tulee. Ehkä juuri siksi maan armeija on tullut tunnetuksi YK:n rauhanturvatehtävissä.

Alokas A oli yli 26 vuotta vanha ja melkein valmis arkkitehti. A:n ryhmässä oli myös toinen saman ikäinen melkein valmis arkkitehti – alokas H. He olivat kahdeksan vuotta vanhempia kuin muut komppanian miehet, joista suurin osa – kuten vääpelikin – oli vain kansakoulun käyneitä. Arkkitehteihin suhtauduttiin kunnioituksella vaikka he yrittivät olla aivan tavallisia alokkaita useimmiten siinä kuitenkin onnistumatta.

Heti aluksi A:sta ja H:sta tehtiin taistelupari. He esiintyivät yhdessä rintamamuodostuksessa toistaan tukien milloin rinnakkain, milloin peräkkäin ja milloin päällekkäin aina tarpeen mukaan ja jakoivat saman sängyn. Toinen nukkui yläpetillä ja toinen alapetillä. Kun vääpeli käskynjaossa mainitsi jomman kumman nimen syntyi rivissä aina pientä hilpeää naurua.

Kekkoslovakiassa on tapana, että arkkitehtiopiskelijat sijoitetaan pioneerijoukkoihin. Ehkä siksi, että he koulutuksen saaneena osaavat sijoittaa räjähdyspanoksen rakennukseen oikeaan paikkaan niin että se varmasti sortuu. Mikä menee ylös – tulee jälleen alas. Sotilaskoulutuksessa tämä näkyy siinä, että alokkaita komennetaan toistuvasti maahan ja ylös. Näin sotilaat oppivat tehokkaasti tuntemaan isänmaan sylin.

Isänmaan syli on lokakuussa nimesä mukaisesti lokaa, lokaa ja lokaa. Sen keskeltä täytyy oppia ampumaan. Komppanian käytävällä oli kaikkien kiväärit rivissä seinällä omilla paikoillaan. Alokas A ihmetteli sitä, että tässä modernissa maassa kiväärit olivat ensimmäisen maailmansodan aikaisia.  Ehkä niitä siksi kouluttavan aliupseerin mielestä täytyikin puhdistaa usein. A yritti puhdistaa huolella, mutta hänen vaivannäkönsä ei koskaan kelvannut kouluttajalle.

– Katso piipun läpi valoa vasten. Etkö näe, että siellä on likaa.

Mutta alokas A ei nähnyt sitäkään eikä koskaan oppinut ymmärtämään eroa likaisen ja puhtaan aseen välillä.

Ampumaharjoituksissa taistelupari kunnostautui omalla tavallaan. Alokas H:kin oli oppinut olemaan näkemättä tauluja.

Yhtä vaikeaa kuin ampuminen ja aseen alituinen putsaaminen oli alokas A:lle myös vaatepinkan teko punkan eteen iltaisin.

A ei enää armeijasta päästyään tee vaatteistaan pinkkaa iltaisin ennen nukkumaan menoa. Hän heittää vaatteet ympäriinsä hujan hajan, josta ne aina aamulla ovat löytyneet samoin kuin tavarat sotkuiselta työpöydältä ja sen alta. Iltaisin armeijassa, jos oli aikaa, levitti alokas H esiin dilomityönsä materiaalin tuvan pöydälle ja alkoi työskennellä. Ennen nukkumaan menoa hän teki papereistaan siistin pinkan ja laittoi sen lukittavaan kaappiinsa. Myöhemmin hänestä tuli rakennustaiteen historian professori. Alakuvassa taistelupari tauolla harjoituksen välissä. Alokas H näyttää miettivän diploomityönsä loppulausetta.

MIETE 85
TEIN PAHAN MOKAN
YRITIN KORJATA SITÄ
SE EI OIKEIN ONNISTUNUT
SIKSI SITÄ KORJAUSTA PITI VIELÄ KORJATA
TÄLLÄ TIELLÄ OLEN EDELLEENKIN
KORJAAMASSA KORJAAMISEN KORJAUKSIA
MUTTA VUOSIEN JÄLKEEN
EN ENÄÄ MUISTA
MIKÄ SE ALKUPERÄINEN MOKA OLI

Sarja jatkuu. Viikon kuluttua: Kunnon pioneeri A:n seikkailut Kekkoslovakian armeijassa.

 

BLOGI 87
22.2.2016

On saman niminen kirja kuin tämä blogi. Tapahtui näin. Toissa sunnuntaina aamupäivällä. Teki mieli kävellä. Kadut olivat loskaisia, märkiä ja liukkaita. Ainoa paikka Helsingissä missä voi kävellä kuivin jaloin liukastumatta on Aleksanterinkatu ja Esplanadi. Katukivetyksen alla on lämmitys. Sinne! Ihastelimme vaimoni kanssa Senaatintoria. Täältä haen aina innoitusta. Oli vain yksi turistibussi. Tällä kertaa ei japanilaisia. Kauppatori oli suljettu. Ei kojuja. Eilen oli 27. Ei ollut tarvetta mennä kaupungintalon vessaan tällä kertaa. Ala-aulassa minua inhottaa joka kerta, kun Engelin hieno kaupunginhotellin tanssisali on pilattu mataloittamalla ja lisäämällä välikerros. Voi Aarno minkä teit! Kuljimme Akateemisen ohi. Mielijohteesta menin sisään ja ostin kirjan, jota lehdessä oli kehuttu. Saman niminen kuin tämä blogi.

Otin esiin Helsinki-kahvikuppini tilbehööreineen. Lepopäivän ratoksi. Lähdin lukemaan suurin odotuksin. Kaksi asiaa kirjassa oli eri kuin olin ajatellut. Ei mitään Engelin akvarelleja. Ei mitään kuvia. Ei engelin alkuperäisiä kirjeitä. Sen sijaan kirjailijan fiktiivinen arkkitehdin yöpäiväkirja. Silkkipensselillä maalattu. Kevyin ilmavin vedoin. Tosipahtumiin perustuva. Hurmaannuin tekstiin. Nautittavaa moniulotteista luettavaa. Siksi tämä blogi. Kirjan kehumiseksi. Seuraa pieniä otteita kirjasta. Olen lisännyt Viikilän tekstin höysteeksi aikalaisakvarelleja. Tästä se alkaa.

Onko arkkitehtia, joka kieltäytyisi kokonaisen kaupungin rakentamisesta, vaikka se nousisikin näin pimeään, kylmään ja syrjäiseen paikkaan.

Olen ostanut sata kyynärää karkeaa suomalaista verkaa, jonka aion myydä Tallinaan heti jäiden lähdettyä. Moninaiset ovat tavat, joilla arkkitehti saa näinä päivinä hankkia elantonsa. Jos maalaisin silhuetteja, eläisin huolettoman elämän.

Koko Suomi on yksi ainoa kalliojärkäle. Rakenna siitä kaupunki. Sellainen sydän. Sellainen maa. Sellainen kaupunki.

Toin heidän nähtäväkseen akvarellin, jonka oli saanut valmiiksi aamulla. Charlotte ehdotti, että voisimme myydä akvarellin kuitataksemme velkoja.

Schinkelin teatterilla Berliinissä on kaksi rakennusmestaria, neljä työnvalvojaa ja mitä taitavinta rakennusmestaria. Melkein naurattaa, kun ajattelen, että minä täällä yksikseni rakennan kokonaisen kaupungin.

Ehrenström oli nerokas huomioidessaan asemakaavassaan Helsingin tuulisen luonteen, ei vastustanut sitä vaan käytävöi tuulen syvälle kaupunkiin.  Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armolla tarvitsematta kohdata toista ihmistä.

Arkkitehti haistaa laudankappaletta ja siitä alkaa hänen kuvitelmansa purkaminen.

Ensin on ajatus. Jos se on kyllin vahva, se jo itsessään kannattelee kattoa. Oppi kannattelee kirkkoa. Helsinki on eräänlainen uskomus. Aleksanterin. Kaupunki, sitten kun se todella tulee kaupungiksi, on tämän uskomuksen muisto.

Tormäsin tänään merimieheen, joka suri sitä, että suurin osa Helsingin kalliosta ja puustosta on rakennusten tieltä tuhottu. Sanoin hänelle, että mitän ei ole viety pois., kaikki on ennallaan, kivestä ja puusta on tehty rakennuksia ja yhäkin ne ovat kiveä ja puuta.

Tämä on kirkonrakentajan ensimmäinen oppi. Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta.

Tällaisen painajaisen sain nyt osakseni. Kirkon edustalle piirtämäni päävartiosto aiotaan keisarilisella käskyllä purkaa ja tehdä tilalle leveät marmoriportaat. Ne aikovat sittenkin puuttua kirkkoni rakentamiseen. Ja millä tavalla? Portaiden ja torin liittäminen toisiinsa on minulle ajatuksena vaikea.

Vaikka kaikki rakennukset kalkitaan täällä keltaisiksi, kirkon pitää olla valkoinen! Sellainen valkoinen, että se melkien katoaa lumisateeseen. Tai on häviämäisillään sumuun. Ja sitten on näkyvinään sumun seasta.

Olen nyt intendenttikonttorin johtaja. Käsiemme lävitse kulkee sarjana maakuntakirkkoja, jotka muutamme klassismin sääntöjen mukaisiksi. Kirkkojen lisäksi intendenttikonttori sirottelee suuriruhtinaskuntaan kouluja, sairaaloita, vankiloita, pappiloita, kartanoita, raatihuoneita, lääninhallituksia, tullikamareita ja majakoita. Ne ovat lehtiä suuresta puusta, keisarin puusta, josta tuuli vie hyvää makua ja sivistystä syvälle metsien sekaan.

Toisinaan ajattelen, ja tällöin olen jo nykahtamaisillani, miten ihmeellinen toimeksiantaja tällä kaupungilla onkaan: rakkaus. Sen jälkeen ihmettelen, mistä moinen sattui mieleeni. Ehkäpä siksi, että olen vapaa rakentamaan sen niin kuin haluan. Moniko kaupunki lopultakaan on syntynyt tällaisesta vapaudesta? Moniko muu maailman asia?

             * * * * *

TÄHÄN PÄÄTTYVÄT LAINAUKSET VIIKILÄN KIRJASTA

Jos haluaa eläytyä lisää vanhaan Helsinkiin Engelin aikoihin voi lukea Kaari Utrion kirjoista esimerkiksi Paperiprinssin. Kaari on suuri suosikkini historiallisten romaanien kirjoittajana.

Lopuksi haluan paljastaa, että minulla on ollut erikoinen suhde Engeliin jo 40 vuoden ajan. Joka joulu vien hänen haudalleen Hietaniemen vanhalla alueella lyhtykynttilän. Toistaiseksi olen ollut ainoa, mutta viime jouluna oli joku toinenkin tuonut lyhdyn.

Vainajien nimet on kaiverrettu kaunokirjoituksella yli 150 vuotta vanhaan hautamuistomerkkiin. Vaikka teksti on iso, on vaikea lukea nimiä patinoitujen kivipaasien päällä. Kiinnitin huomiota siihen, että intendentin, vaimolla on komea titteli ”Intendentsskan”, ”suomeksi” intendentinna (vrt. tohtorinna, tuomarinna ja professorinna). Ajat muuttuvat. Vaimoni on professori, mutta saan silti tyytyä tähän vanhaan omaan statukseeni:

MIETE 85
DELETOIN KAIKKI TYHMÄT AJATUKSENI ROSKAKORIIN
MUTTA SITTEN EN USKALTANUT
TYHJENTÄÄ ROSKAKORIA KUN PELKÄSIN ETTÄ
KAIKKI TIEDOSTOT AIVOISTANI
MENETETÄÄN LOPULLISESTI

P.S.
C.L.ENGEL ESIINTYY MYÖS OHIMENNEN EDELLISESSÄ BLOGISSANI
TOIVIOMATKA 4 - PETRA JORDANIA

BLOGI 86
15.2.2016
MATKAKERTOMUS JATKUU

Rennon päivän jälkeen Eilatissa oli vuorossa taas pitkä bussimatka. Tällä kertaa Jordanian puolelle vanhaan Petran kaupunkiin. Varhain aamulla pari bussillista turisteja ovat ainot rajanylittäjät Israelin ja Jordanian rajalla, jossa kummallakin puolella on vaatimattomat matalat tarkastusparakit. Eilat ja Aqaba Punaisen meren pohjukassa ovat ikivanhaa monien valtakuntien hallitsemaa satama-aluetta, joita nyt erottaa keinotekoinen raja. Muodollisuksista huolimatta ylitämme rajakannaksen helposti kuivin jaloin kuten Mooses 3000 vuotta sitten jolloin Punainen meri väistyi. Ylityspaikkaa ei täällä mainosteta eikä ”Moses was here” -kylttejä näy.

Aqabaa ovat sen 6000-vuotisen historian aikana hallinnet foinikealaiset, assyrialaiset, babylonialaiset, kreikkalaiset, roomalaiset, nabatialaiset, bysantilaiset, ristiretkeläiset, mamelukit ja englantilaiset. Strateginen paikka. Täällä on Mooseksen jälkeen käynyt monien maiden julkkiksia. Täällä Arabian Lawrence avasi tien englantilaisille Palestiinaan 1917. Täällä presidentti George W. Bush sai kunniaa vuonna 2003 saattaessaan palestiinalaisten pääministerin Mahmud Abbasin ja Israelin pääministerin Ariel Sharonin allekirjoittamaan Agaban sopimuksen (ns. tiekartta).

Aqaba on läntisin Arabian niemimaan kaupunki ja Jordanian ainoa satama ja biitsi. Siitä on viime vuosina kehittynyt turistirysä kansainväliseen tyyliin. Asukasluku on kasvanut räjähdysmäisesti 1960-luvun jälkeen ja on nyt 140 000.

Aqabasta löytyy sekä perinteistä turistirantaa että vastavalmistuneita loistohotellialueita Eilatin malliin keinotekoisine kanavineen ja vesialtaineen.

Tämän ihanuuden keskellä löytyy sveitsiläinen Mövenpick-hotellikortteli.

Apua! Tämähän on Mövenpickin mansikkasorbeeta. Nyt täällä näköjään hallitsevat sveitsiläiset. Missä maassa olemme! Äkkiä tien päälle ja takaisin autiomaahan seuraamaan Mooseksen ja Israelin kansan jalanjälkiä matkalla luvattuun maahan.

Ja autiomaata riittää pikatien ympärillä satoja kilometreja pohjoiseen. Niin pitkälle emme aja vain ainoastaan satakunta kilometria Petraan. Taakse jää kaksoiskaupunki Punaisen meren pohjukassa. Matkalla ulos Aqabasta näkyi usein katujen ja teiden varsilla suositun kuningashuoneen miespuolisten edustajien suurikokoisia kuvia. Kuningas Hussein on yhä pop ja hänen poikansa nykyinen kuningas Abdullah II.

Jordanian sanotaan olevan maltillinen islamilainen valtio. Tämän todistaa se, että äskettäin kuninkaan katujulisteen polttanut nuorukainen sai vain kaksi vuotta vankeutta.

Moderni Petra on sekin jyrkässä vuoristorinteessä ja täynnä pikku hotelleja, joita näytti nousevan lisää sinne tänne kapean pääkadun varrelle.  Täällä on joka toinen auto Opel-merkkinen, kun taas Eilatissa olivat enemmistönä japanilaiset ja korealaiset autot. Hyvä selitys Eilatin autokannalle on, että on edullista tuoda autot Punaisen Meren kautta suoraan Aasiasta. Mutta mikä on selitys Petran autokantaan? Mikä yhdistää saksalaisia ja jordanialaisia? Toinen seikka johon kiinnitän huomiota on, että kaikki talot ovat keskeneräsiä. Ylimmän tasakattokerroksen päällä törröttää betonirautoja – luultavasti ikuisesti. Kun talo ei ole valmis, ei tarvitse maksaa veroa.

Yli kilometrin kävelymatka rinnettä alas Petran vanhaan kaupunkiin ja sen kalliotemppelit olivat juuri niin vaikuttavia kuin olin aavistanutkin. Kaupunkiin johtava luonnon Siq-sola on kapea ja paikoin kolmekymmentä metriä korkea kummallakin puolella.

Kuvittelin mielessäni kamelien ja hevosten hirnahduksia, kauppiaitten huutoja ja kielten sekamelskaa, kun karavaanit aikoinaan tungeksivat ahtaassa solassa toisiaan tönien matkalla tarunomaiseen keidaskaupunkiin. Saapuminen Petraan on yhtä vaikuttava kuin ahdas sola. Voin kuvitella unohduksiin jääneen kaupungin uudelleen löytäneen tutkimusmatkailijan Johann Ludwig Burchardtin mykistystä allaolevan näyn edessä. Tämä sveitsiläinen Ruuneperi oli pukeutunut muslimiksi ja sai luvan mennä kaupunkiin uhramaan Aaronin vuorelle, jonne Mooseksen veli on perimätiedon mukaan haudattu.

Hetkinen! Olenko nähnyt tämän talon aikaisemminkin. Joo – seuraava vertailu samassa mittakaavassa paljastaa asian:

 

 

 

 

 

 

 

 

Hämmästyttävää miten rakennustaiteen ihanteet eri puolilla maailmaa pysyivät samanlaisina yli 2000 vuotta kreikkalaisajoista asti. Sama trendi jatkuu – nyt kansainvälinen tyyli pilvenpiirtäjineen on samanlaisia kaikkialla maailmassa. Toivottavasti ei seuraavat 2000 vuotta.

Itse kaupunki solan ja Aarrekammion jälkeen oli pienoinen pettymys. Nabatialaisten aikanaan perustama yli tuhat vuotta kukoistanut kauppapaikka on vähitellen tuhoutunut maanjäristyksissä, tulvissa ja arabialaisten valloituksissa. Ympäröivät vuoret ja vanhat kaupungin muurit ovat osittain sortuneet niin että kaupunki on suuri rauniokasa, jonne pääsee nykyään jopa autolla toista kautta.

 

Roomalaiset valloittivat Petran 106 AD ja vuonna 423 siitä tuli bysantilainen kristillinen keskus kirkkoineen pariksi sadaksi vuodeksi siihen asti kun muhamettilaiset valloittivat kaupungin. Puutarhakaupungissa oli parhaillaan 20 000 – 30 000 asukasta. Vettä johdettiin terrakottakanavia pitkin kaupunkiin 40 miljoonaa kuutiota päivässä. Erään teorian mukaan Mooses pisti sauvallaan reiän tällaiseen vesijohtoon taikoessaan vettä kalliosta. Vieressä Gustave Doren näkemys neljännen Mooseksen kirjan tapahtumista (20:8).

Kaupungin rappion ja vesihuoltojärjestelmän sortumisen jälkeen sen kallioluolia ovat vuosisatoja asuttaneet beduiinit, joilla vieläkin on kuninkaan luvalla yksinoikeus turismiin alueella. Vasta vuonna 1984 beduiinit siirrettiin kalliokoloistaan Husseinin rakennuttamiin kerrostaloihin ja paikasta tuli maailmanperinnekohde. Heimoilla on tarkat säännöt ja nokkimisjärjestys turistirihkaman ja rekvisiitan myynnissä. Parhaat myyntipaikat menevät miehille. Oli surkeaa nähdä vanhoja yksinäisiä naisia istumassa myyntikojujensa edessä kuumassa auringonpaahteessa mustissa kokokaavuissaan. En nähnyt kenenkään ostavan heiltä mitään. Nuoret miehet sen sijaan trendivaatteissaan loikoilivat mukavasti hyvillä paikoilla varjossa keskenään rupatellen ja älypuhelimiaan näpläillen.

Alhaalla laaksossa on sallittua tarjota kamelikyytiä, mutta ei hevoskyytiä. Asia on päinvastoin vaivalloisella solamatkalla. Pitkän tinkimisen jälkeen kokeilimme kumpaakin. Olimme varmaan upea näky. Vaimoni pitkässä hameessaan ja minä valkoisessa parrassa korkealla dromedaarien yhden kyttyrän päällä keinumassa kummallakin aurinkolasit ja valkea lierihattu päässä. Pienen ratsastusretken aikana saimme vastaantulevilta turisteilta ihastuneita kommentteja ja kättentaputuksia. Tunsin olevani Arabian Lawrence ja vaimoni oli vähintään prinsessa. Meillä ei ollut edes kilpailijoita.

Takaisin matkasimme hevosrattailla. Nuori kuljettajamme alkoi lyödä hevosia ja pakottaa niitä juoksemaan. Vaivoin saimme hänet ymmärtämään, että kiljahduksemme eivät johtuneet riemusta vaan pelosta. Loppumatka mentiin sitten mukavasti körötellen mukulaisella kivikäytävällä. Keskusteluissa ilmeni, että noin parikymppisen ajurimme isä oli 35-vuotias ja hänellä oli kaksi vaimoa. Lapsia oli tähän mennessä 11 ajurin lisäksi. Näillä kiskurihinnoilla beduiinit elättävät suuriakin perheitä. Tarjolla oli myös autokyyti hyvästä hinnasta laakson toisesta päästä ylös uuteen kaupunkiin.

Viimeiset kaksi päivää Petran jälkeen vietimme Eilatissa leppoisasti rannoilla delfiinejä, vedenalaisia koralliriuttoja ja lauantai-illan huumaa katsellen. Kaikki illat täällä ovat samanlaisia riippumatta siitä minkä uskontokunnan mukainen pyhäpäivä on käsillä. Jäi mieleen viimeinen aamupäivä hiekkarannalla. Viereisellä lepotuolilla oli lihavahko mies, jolla oli kuulokkeet korvissa. Hän elehti musiikin tahdissa ja välillä huutamalla ja viittomalla tilasi lisää juomaa läheisestä rantakahvilasta. Hän loikoili suuren päivänvarjon alla, jossa oli myös muita lepotuoleja ilmeisesti kaikki hänen vuokraamiaan.

Pian ilmestyi paikalle solakka nuorehko hyvin vaalea mies. Paksukainen nimitteli tätä toverikseen ja tarjosi lepotuolin sekä juotavaa. Keskustelua yritettiin käydä englanniksi. Vanhempi mies osoittautui ranskalaiseksi. Hänen englanninkielen taitonsa ei ollut kehuttava. Nuorempi oli venäläinen, joka puhui lisäksi hyvin italiaa ja englantia. Kaikkia mainittuja kieliä käytettiin keskusteluissa. Venäläinen joutui ainakin kymmenen kertaa kertaa sanomaan ranskalaiselle ainoan viestinsä ennen kuin tämä ymmärsi vai ymmärsikö sittenkään: I am in business here. I work always for four days and then have always four days holiday. Yhdessä asiassa kaverukset ymmärsivät toisiaan täydellisesti. He olivat mitä parhaimmat ystävykset. Varmuuden vuoksi tämä toistettiin moneen kertaan monella eri kielellä. Jossain vaiheessa ranskalaismiehen seuraan vapaalle divaanille liittyi upea solakka kaunotar bikineissään. Tämä on kansainvälistä rantaelämää.

Sitten oli edessä paluumatka. Ovdan lentokentällä saimme kiitoradan päässä yllättäen odottaa parikymmentä minuuttia ennen kuin tuli lupa lähteä. Syykin selvisi pian. Piti odottaa, että tärkeä sotilaskuljetuskone laskeutui ensin. Vahvistui käsitys, että olimme olleet turvallisissa käsissä koko viikon. Hotellimme oli ollut juuri meille sopiva ja siisti. Tästä pitivät huolen mustaihoiset siivoojat. Joka aamu uima-allasalue ole vesipesty ja ikkunoita sekä lattioita kiillotettiin joka päivä.

Jäin pohdiskelemaan naapurimaita Israelia ja Jordaniaa. Kummassakin on saman verran asukkaita kuin Ruotsissa.  Israel on pinta-alaltaan neljäsosa Jordaniasta. Kummastakin maasta on suurin osa vuoristoista autiomaata. Suomeen mahtuu kolmen Jordanian lisäksi kolme Israelia. Olemme todellinen suurvaltio, jossa autiomaana ovat metsät ja järvet. Mutta Suomeen mahtuu myös kolmen Israelin ja Jordanian väestö – 54 miljoonaa maahanmuuttajaa, jolloin väkilukumme olisi 60 miljoonaa. Eli sama kuin Italiassa saman kokoisessa maassa. Onko tämä tulevaisuutemme kuva monikulttuurisessa maailmassa?

Tähtikirkas ja täysikuinen yömatka ikkunapaikalla sujui näitä miettien ja tarkkaillen Vähän-Aasian ja Euroopan kaupunkien valaistuja infrastruktuureja ja amebamaisia kiemuroita. Toiveajattelin Suomea, jossa öisin loistasivat tähtisikerminä valaistut elävät kylät ja pikkukaupungit Helsinkiin ahtaamisen sijasta.

Toiviomatka oli tehty. Minulle se oli ”once in a lifetime trip”. Matkoja saattaa vielä tulla, mutta ei ehkä enää näihin maisemiin eikä rantalomakohteisiin.

MIETE 83
VÄLILLÄ ELÄMÄ ON ODOTTAMISTA
ETTÄ JOTAIN KIVAA TAPAHTUISI
KUN NAUTTII ODOTTAMISESTA
ON SE KIVA JO TAPAHTUNUT