BLOGI 85
8.2.2016
Toiviomatka jatkuu:

Seuravana aamuna on jälleen aikainen herätys. Arvokas jäljellä oleva aika on käytettävä tehokkaasti. Jo ennen auringonnousua olemme matkalla autolla kohti Öljymäkeä, joka osoittautuu korkeaksi kukkulaksi vanhan kaupunkin itäpuolella.

Ajamme ylös kapeita jyrkkiä muurien reunustamia kiemuraisia kujia. Parasta rukoilla, sanoo isäntä. Kehotus on paikallaan koska vauhtimme on melkoinen ja näkyvyys eteenpäin olematon eikä ohituspaikkoja ole. Ilmeisesti tulemme kuulluksi sillä vastaan ei tule yhtään autoa.

Öljymäen ylärinteeltä avautuu satumainen näkymä auringon juuri noustessa kohti vanhan kaupungin kymmeniä hohtavia kupoleja. Loistavimpana hohtaa vanhin yhä käytössä oleva islamilainen temppeli, Dome of the Rock, hiljan kullattuine kupoleineen. Vaikka kupoli on valtava, on kultaukseen käytetty vain 57 kiloa kultaa, jolla kattolevyt päällystettiin elektrolyyttisesti. Lystin maksoi Jordanian kuningas Hussein, joka osin tästäkin syystä on maassaan hyvin suosittu.

Ystäväni osoittautuu parhaaksi asiantuntijaksi tällä paikalla. Öljymäen rinteen ja alapuolella olevan laakson yleissuunnitelma on toteutettu hänen piirustustensa mukaan. Asetelma on se, että toisella puolella on Öljymäki ja toisella puolella vanha kaupunki, Akropolis eli temppelivuori. Niiden välissä on syvä Kidronin laakso, jonka molempia rinteitä peittää Nekropolis, kuolleiden kaupunki, jossa on 75.000 hautaa.

Kaikista haudoista on näköyhteys vanhan muurin kultaiseen porttiin, joka on muurattu umpeen ja avataan vasta Messiaan ilmestyessä. Legendan mukaan ylösnousemus alkaa Öljymäeltä. Hautapaikat siellä ovat jo loppuneet aikoja sitten, mutta niitä voi vielä saada korkeasta hinnasta. Kollegani kertoo, että hänellekin tarjottiin hautapaikkaa rahapalkkion sijaan alueen suunnittelusta, mutta hän otti mieluiten rahat.

Jyrkän rinteen terassointi pienine amfiteattereineen on mielestäni onnistuneesti toteutettu. Se sopeutuu maisemaan eikä kilpaile vanhan kaupungin muurin kanssa. Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että paras arkkitehtuuri on näkymätöntä. Kaikki toimii hyvin eikä nykyiselle ja tuleville pääkäyttötarkoituksille ole esteitä. Amfiteattereiden akselit on sovitettu siten etteivät ne osu kohti mitään kirkkoa, koska mitään kirkkokuntaa täällä ei saa erikseen korostaa. Nämä istuinpenkit ovat kuulemma päivisin ahkerasti turistien käytössä kaupungin katseluun, sen esittelyyn ja pienimuotoisiin musiikki- ja lauluesityksiin. Koska olemme varhain liikkeellä ei muita turisteja vielä näy.

Kollegani on tarkasti tutustunut alueen historiaan, topologiaan ja uskonnollisiin käsityksiin. Uskonoppineiden kanssa käymissään keskusteluissa hän sinnikkäästi useiden viikkojen aikana kyselemällä sai lopulta selville miten ylösnousemus tapahtuu. Ensin nousevat ruumiit ja sitten heti sielut. Ruumiin dimensiot ovat tunnettuja. Sielujen dimensioksi ilmoitettiin 20 x 50 senttiä. Tämä näkyy nyt uusien terassimuurien aukkojen mitoituksessa, jotka ovat juuri sielunmentäviä. Mitään esteitä siis sielujenkaan ylösnousemukselle ei alueella ole. Kun katselen laajaa allani levittäytyvää nekropolia, havaitsen että sielujen koko lienee ollut tunnettua jo ammoisista ajoista, sillä makaavat vanhat hautapaadet ovat juuri vähän isompia kuin sielut. Jos sieluilla ei ole kolmatta dimensiota, mahtuu niitä näihin hautoihin odottamaan ylösnousua vino pino.

Paluumatkalla alas rinnettä piipahdimme Getsemanen puutarhaan. Se on pieni nelikulmainen muureilla rajattu alue, jonka keskellä on kävelypolkujen reunustaman puisto 800-vuotta vanhoine oliivipuineen. Saimme ihailla tätä viehättävää keidasta ilman turistipaljouksia. Arkkitehtimme on täällä niin tunnettu, että hän käden viittauksella sai kaikki portit aukeamaan.

Seuraavaksi katsahdamme kollegani suunnittelemaa juutalaisen historian tutkimuslaitosta. Tämä on puhtaasti tieteellinen instituutti ilman uskonnollista väritystä. Tämäkin rakennus osittain kaarevine muotoineen on paikallista kalkkikiveä ja jyrkässä rinteessä tietysti. Arkkitehti kertoo, että ideana oli muodostaa paikka, jossa yksinäiset tutkijat saatetaan kosketuksiin toistensa kanssa ja hedelmällisiin keskusteluihin rakennustaiteellisin keinoin.

Rakennuksen keskellä on korkea ja valoisa aula mahtavine portaineen. Aulan eri kerroksia reunustavat avoimet käytävät, joiden varrella tutkijoiden huoneet sijaitsevat. Pieniä intiimejä kohtauspaikkoja on sijoitettu sinne tänne sekä sisään, että ulkoterasseille, joilta on mahtavat näköalat ympäröiville kukkuloille.

Koska olemme varhain liikkeellä ei näy mitään tungosta talossa ja käytävillä. Ensimmäiset tutkijat ovat vasta tulossa työpaikalle. Talo on mielestäni kaikin puolin onnistunut ja ilmeisesti hyvin otettu vastaan päätellen siitä, että ala-aulassa töihin tuleva tutkijaprofessori tervehtii kädestä tunnettua arkkitehtia ja kiittää häntä onnistuneesta ratkaisusta.

Aika alkaa käydä vähiin, mutta ehdimme vielä pikaisesti käymään katsomassa kaivaustöitä kollegani suunnitteleman tulevan museon työmaalla vanhan kaupungin muurin edessä. Meidän on riennettävä kohtaamaan Aurinkomatkojen ryhmämme, jonka bussilla olemme liikkeellä. Kohtauspaikkana on juutalaisten holokaustmuseo Yad Vashem, monumentaalinen ja ehkä tarkoituksellisestikin ankea moderni rakennuskompleksi puutarhoineen. Monipuoliset tilat ja näyttelyt läpikäveltiin eikä mitään uutta historiallista tietoa ilmennyt.

Bussimatkalla takaisin Eilatiin aloin vertailla Jerusalemin ja Helsingin väestötiheyksiä. Jerusalemissa on 1500 asukasta/neliökm – Helsingissä 3000. Jerusalemin tiheimmin asuttua alue on vanha kaupunki 25 000 as/neliökm – Helsingissä Harjun kaupunginosa 31 000 as/neliökm. Kuka vielä sanoo, että Helsinki on harvaan asuttu verrattuna maailman suurkaupunkeihin. Kuriositeettina voidaan mainita Helsingin Hietaniemen hautausmaan ”asukastiheys” 750 000 as/neliökm!

Takaisinmatkalla Eilatiin pysähdymme Kuolleella merellä kelluntaa varten. Meille osoitettu hiekkaranta taustalla häämöttävine luksushotelleineen ja alkeellisine rantakahviloineen oli turistien ja räkämusiikin kyllästämä. Ilma pirun kuumaa ja vesi kirvelevän suolaista. Tämä alue on kuuluisa terveellisestä mudastaan, josta tehdään kalliita Ahava-tuotteita. Mitään näyttöä niiden terveellisestä vaikutuksesta ei ole, mutta voiteet käyvät kaupaksi kovalla hinnalla. Näin lihavahkon pariskunnan, joka kokonaan mudalla päällystettynä tepasteli hiekkarannalla. Kaiken kaikkiaan masentava paikka.

Toiviomatka jatkuu

Viikon kuluttua Petra

BLOGI 84
1.2.2016

Tämä artikkeli on jatkoa edelliselle blogille nro 83

Kuolleen meren hautavajoamalta bussimme kääntyy länteen ja lähtee kapuamaan autiomaan vuoristomaisemassa kohti Jerusalemia. Korkeusero maailman alimman pisteen ja vanhan kaupungin välillä on runsaat 1200 metriä ja se kasvaa lähes metrillä joka vuosi. Paikoitellen alkaa näkyä aivan tien vieressä palestiinalaisten surkeaa hökkeliasutusta ja paimentolaisia vuohineen. Jerikon kaupunki siintää oikealla keskellä Juudaan erämaan ylätasankoa. Entisessä paikassa, mutta yhtä muuttuneena kuin muukin historiallinen ympäristö.

Jerusalemia lähestyttäessä palestiinalaisten asutus tihentyy ja muuttuu uudenaikaisemmaksi. Kun saavumme kaupunkiin, minua yllättää sen monikukkulainen topografia jyrkkine laaksoineen. Täällähän on enemmän kukkuloita kuin Roomassa ja ne ovat paljon korkeimpia. Niiden rinteille on kuin ihmeen kaupalla saatu sovitettua teitä ja katuja. Kukkuloilla kohoaa palestiinalaisten moderneja korkeita rakennuksia, jotka kaikki ovat paikallista kalkkikiveä. Täällä viranomaisten vaatimukset ovat tiukat. Ei lasilaatikoita tai teräsrakennuksia. Rakennusten on sulauduttava vuoriston väriin.

Bussimatka Eilatista Jerusalemiin kestää kolmisen tuntia. Ensimmäinen kohde Pyhässä kaupungissa on Puutarhahauta pienen matkaa vanhan kaupungin ulkopuolella. Sen portilla istumme matalalle kivipaadelle odottamaan ja katuvilinää ihailemaan. Arkkitehtiystäväni saapuu sovitusti tuntia ennen puoltapäivää. Hänen hymynsä on sama kuin 50 vuotta sitten. Puutarhahauta on ihastuttava muurien ympäröimä terassoitu keidas värikkäine kukkaasetelmineen. Täynnä turisteja tietysti. Kiinnitän huomiota siihen, että useimmat ovat afrikkalaisia tai aasialaisia. Täällä ei taatusti törmää mustahattuisiin ortodoksijuutalaisiin.

Satapäinen ryhmä kenialaisia kristittyjä pyhiinvaeltajia sinisissä univormuissaan on asettunut puiden siimekseen pieneen amfiteatteriin laulamaan moniäänisesti svengaten:

HALLELUJA
THIS IS THE TOMB
OH WE ARE HERE
THIS IS THE TOMB
OH HOW BEAUTIFUL
THIS IS THE TOMB
ETCETERA...

Tämä  negrospirituaali sopii täydellisesti paikan tunnelmaan, jonka lempeä hartausaste tiivistyy käsin kosketeltavaksi tai ainakin korvinkuultavaksi. Istumme mekin hetken tarjolla olevilla penkeillä ja aistit valppaina imemme atmosfääriä.

Satumme Jeesuksen intiimille hautapihalle samanaikaisesti pienen turistiryhmän kanssa. Ryhmän opas selittää, että ahdas aukko muurissa johtaa hautaan, jossa on kaksi kammiota. Vakuttavana todisteena siitä, että juuri tämä on Jeesuksen hauta, opas pitää sitä, että hauta on tyhjä.

Seuraavaksi poikkeamme itävaltalaisen koulun sisäpuutarhaan lounastamaan gulassikeittoa. Jälkiruuaksi on Apfelstrudel mit Schlagoberst (omenatorttua vispikermakahvin kera). Pientä esimakua Jerusalemin kosmopoliittisuudesta. Ystäväni kertoo näyttävänsä vanhansa kaupungista suosikkipaikkansa. Huomaamme pian, että tämä tarkoittaa erityisesti kattoterasseja tai luolia syvällä maan alla. Ehkä tämä on tyypillistä juutalaisuutta. Valtion lentoyhtiön nimikin on El Al, mikä tarkoittaa Ylös Alas. Äärimmäisiä vastakohtia on tarjolla.

Ryhdymme kiipeämään vanhan rakennuksen portaita katolle. Matkalla meitä tervehtii – kukapa muukaan kuin – Frans Josef täydessä univormussaan koulun käytäväseinällä. Katolta avautuu allamme koko vanha kaupunki. Tarunomainen näky. Suoraan edessä on mahtava leijonaportti, josta sisään ja ulos käy virtanaan väkeä. Vuosisatojen ajan tämä portti on ollut kuhisevassa käytössä. Siristän silmiäni ja olen näkeväni häivähdyksen historian kirjoa. Nykyinen portti on kuulemma kahdeksan metriä ylempänä kuin vanha portti samalla paikalla. Näin kaupunki kasvaa – ylöspäin. Kaivettavaa riittää arkeologeille.

Kaikkialla on kattoterasseja ja kupoleja. Asuintalojen kattoterasseilla liehuu kodikkaasti pyykkejä pikku puutarhojen ja romukasojen keskellä. Isompia ja pienempiä satelliitiantenneja on sadoittain. Kaikkialla on mustia erikokoisia laatikoita kattoasumusten yllä. Oppaamme selittää, että ne ovat palestiinalaisten omia vesisäiliöitä. Täällä ei tyydytä israelilaisten kanavatarjontaan eikä luoteta vesihuoltojärjestelmään. Epäluottamus on molemminpuolinen. Eräällä katolla näen kaksi israelilaista sotilasta. Toinen on laittanut rynnäkkökiväärinsä kattokivetykselle ja tekee punnerruksia mahallaan kuumassa auringonpaisteessa. Toinen tarkkailee kiikarilla kaupunkia. Sotilaat eivät huomaa, että mekin tarkkailemme heitä. Silti en yhtään epäile, ettemme mekin olisi tarkkailun alla.

Neliökilometrin suuruinen kokonaan palestiinalaisalueella sijaitseva vanha kaupunki on jaettu neljään etniseen alueeseen. Alueen asukaslukua ei kukaan tiedä, mutta sen arvellaan olevan noin 25 000. Kaupungilla on seitsemän avointa porttia. Yksi on toistaiseksi muurattu umpeen – Kultainen portti, muurin itäsivulla Leijonaportin eteläpuolella. Se avataan vasta kun Messias ilmestyy. Koko Jerusalem on miljoonakaupunki raitovaunuineen. Juutalaisia on 70 % ja muslimeja 30 %. Kristittyjä kourallinen.

Dung-portin kautta kuljemme kohti itkumuuria. Edessämme on satojen metrien pituinen turistien jono, jossa on viisi ihmistä rinnakkain. Nämä jonottavat pääsyä temppeleihin Dome of the Rock ja Al Aqsa. Jono ei liiku. Jostain syystä moskeija onkin suljettu väliaikaisesti. Oppaamme kertoo, että tätä tapahtuu silloin tällöin. Kukaan ei tiedä syytä. Sivuutamme toiverikkaan jonon ohituskaistaa pitkin. Tarkkailen sen ihmisiä. Siinä on kaiken maailman kansaa. Ei kuitenkaan paikallisia arabeja. Heillä on ilmeisesti omat sisäänkäyntinsä moskeijapihalle, joka on ainoa suuri aukio vanhassa kaupungissa. Se on samalla ainoa puisto, sillä aukiota reunustavat puurivit.

Itkumuurin edessä on ”turvallisuusaukio”, joka temppelipihan jälkeen on vanhankaupungin suurin aukio. Korkea itkumuuri on osa temppelipihan länsimuuria. Sen edusta on jaettu kahteen osaan. Suurempi vasen puoli on miehille ja pienempi puoli oikealla naisille. Tämä on maan tapa. Käymälöidenkin sisäänkäynnin yläpuolella näkee usein kyltin, jossa lukee: Women are on the right side because women are always right.

Ortodoksijuutalaiset nyökyttelevät päätään hurmoksenomaisesti muurin edessä samanaikaisesti kun tutkivat pyhiä tekstejä. Toisilla on omat tuolinsa mukana. Muurin kivien välissä on rakoja, jotka ovat tungettu täyteen pieniä tiiviisti yhteen taitettuja paperilappuja. Salaisia toivomuksia. Vaimollakin oli mukanaan pieni lappu hänen mennessään oikeaan osastoon. Hän ei halunnut kertoa mitä siinä luki.

Oppaani mukana pääsen miesten ulko-osaston jatkeena vasemmalla olevaan synagoogaan ja luolastoon. Luolan katto on korkealla. Luola on aikaisemmin johtanut jonnekin, mutta nyt sen takaseinä on muurattu umpeen. Pimeyttä valaisevat kynttilät. Täällä näkyy vain ortodoksijuutalaisia. Hartaus ja päännyökyttely ovat jos mahdollista vielä reippaampaa tasoa kuin ulkona.

Seuraavaksi sukellamme Leijonaportista arabien kaupunginosaan. Portin nielu on ahdas eikä siinä ihmeekseni ole mitään aseellista tarkkailupistettä. Tämä on ymmärrettävää. Onhan kaupunki pyhä monelle uskontokunnalle ja on jakautunut etnisesti neljään osaan. Armenialainen, islamilainen, kristitty ja juutalainen. Kaikki oikeauskoisia tietenkin. Täällä on eri uskontokuntien tultava toimeen keskenään. Vanhan kaupungin esimerkki osoittaa, että se on mahdollista.

Leijonaportin nielu sylkee meidät kapeille basaarikujille. Aika pysäyttää minutkin. Ihastuneena ahmin ajatonta tungostunnelmaa. Opas johdattaa meidät yhä syvemmälle salaperäisen kaupungin sokkeloihin. Tekee mieli käyttää nimitystä pedon kita, mutta se ei ehkä ole soveliasta tässä paikassa. Vanhassa kaupungissa ei ole autoja. Niitä ei mahtuisikaan kapeille kujille. Sen sijaan näkyy jokunen skootteri ja pienenpieni ketterä traktori peräkärryineen, jolla kuljetetaan tavaroita.

Kujat kapenevat ja jyrkkenevät. Auringonvaloa ei enää juuri näy. Myymälät molemmin puolin ovat vain ehkä pari-kolme metriä kapeita ja jatkuvat pitkälle sisälle rakennusten houkutteleviin syövereihin. Kaikki arabien portit ovat apposen auki tungoksentäyteisillä rihkama- ja namuosastoilla, mutta arvokkaita muinaismuistoja ja koruja myyvien liikkeiden ovet ovat visusti suljetut. Lasiovien takana aistikkaan ja hiljaisen myymälän perällä istuu myyjä rauhallisesti odottaen asiakasta, joka ennemmin tai myöhemmin tulee. Täällä on jaksettu odottaa messiastakin tuhansia vuosia ja odotetaan edelleen.

Matka jatkuu maistellessani pientä palaa halvaa. Saavumme intiimille aukiolle, jossa ihmeekseni kasvaa pieni puukin – ainoa vanhassa kaupungissa näkemäni. Aukion laidalla menemme sisään kreikkalaiskatoliseen kirkkoon, joka on rakennettu Jeesuksen haudan ympärille. Urbaanin legendan mukaan keisari Konstantinuksen puoliso Helena halusi välttämättä, että heilläkin oikeauskoisilla olisi oma Jeesuksen hauta ja päätti, että sen paikka on tämä. Täällä ei totisesti pihtailla Jeesuksen kanssa. Sen tyypin hautoja on siroteltu ympäri kaupunkia eri paikkoihin. Golgatoitakin on useampia ja joka toisen kujanteenkin nimi näytti olevan Via Dolorosa.

Kirkon sisällä on pimeää ja sokkeloista kuin luolassa. Tai ehkä se oli kirkon alla oleva luola. En enää muista, paikat menevät sekaisin. Joka tapauksessa Jeesuksen hautakammio on pompöösi tabernaakkeli keskellä isoa pimeää hallia, jonka täyttää messumainen mumina. Vähitellen erotan ihmisiä seisomassa hartaan näköisinä seinustoilla.  Pitkä jono kiemurtelee kammion ympäri myötäpäivään. Sinne on tunkua. Ilmeisesti sisällä on jotain toisin kun puutarhahaudalla. Tunnelmakin on täällä aivan toinen kuin valoisalla puutarhahaudalla.

Luolastot ja kirkot jatkuvat. Kävelemme läpi koptilaisen kirkon, jossa keskustelen hetken paikallisen mustan papin kanssa. Sitten olemme jo Marian kirkossa ja oppaamme haluaa viedä meidät välttämättä Marian haudalle. Laskeudumme yhä alaspäin ahtaita ja matalia käytäviä. Portaat jyrkkenevät ja kapenevat. Niissä mahtuu kulkemaan vain yksi ihminen kerrallaan ja hänkin vain kumartuneena. Saavumme lopulta luolan pohjalla veden äärelle ja seisahdumme pienelle terassille, josta vielä menee kapeat portaat alas veteen. Ystäväni kertoo, että koko Jerusalemin olemassaolo perustuu maanalaiseen virtaan, joka menee kaupungin alla. Ilman vettä ei ole kaupunkia. Vesi on kaiken perusta. Elämän vesi. Herkistymme tähän tunnelmaan ja saan kuin saankin vaimoni laulamaan enkelisopraanollaan ”Kotimaani onpi Suomi”, mikä kaikuu upeasti ikivanhassa holvistossa.

Illan hämärtyessä siirrymme ystäväni asuntoon pienen matkaa muurien ulkopuolelle arvostetulle Jemin Moshen asuntoalueelle. Brittiläisen juutalaisen pankkiirin aloituksesta tänne rakennettiin juutalaisille vehreä puutarhakortteli 1800-luvun kopussa vastapainona vanhan kaupungin epätervellisille olosuhteille. Matka sinne autolla liikennevilinässä kiemuraisilla kaduilla kestää kuitenkin aikansa. Lopussa katu nousee ylös rinnettä ja kapenee. Kujan päässä sähköisesti avattavan portin takana on pieni aukio.

Auto jää siihen ja me kapuamme portaita ylöspäin asuntokujalle. Ystäväni suunnittelema rivitaloasunto on jyrkän alarinteen puolella. Se on sovitettu vanhoihin rakenteisiin korottamalla ja laajentamalla rinteen sisään. Nimettömästä vaatimattomasta portista laskeudumme portaita alas pienenpienelle sisäpihalle, josta on sisäänkäynti taloon ja joka antaa valoa ensimmäiseen ja toiseen kerrokseen. Muutoin rakennuksessa on ikkunoita vain rinteen alapuolella ja se on rakennettu syvälle rinteen sisään. Rakennettaessa löytyi paljon vanhoja esineitä. Kaikki mikä oli nuorempaa kuin 800-luvulta todettiin lähes arvottomaksi täkäläisen mittapuun mukaan ja rakennustöitä saatiin jatkaa.

Täyteen rakennetun tontin pinta-ala on 114 neliötä. Rakennuksessa on kellarikerros mukaan lukien neljä tasoa. Sisääntulokerroksessa on olohuone, keittiö ja yksi makuuhuone, jonka saamme käyttöömme. Olohuone ja keittiö ovat korkeassa vanhassa hallissa, jonka kaari-ikkunoista avautuu näköala kohti vanhan kaupungin muuria. Toisessa kerroksessa ovat muut makuuhuoneet. Aikanaan siellä asuivat perheen kolme lasta. Ylimmässä kerroksessa on kattoterassi ja pieni isännän työhuone. Rinne talon takana jatkuu vielä ylemmäs ja korkeimmalla paikalla on yhä toimiva tuulimylly. Kellarikerroksessa oli aikanaan isäntäväen arkkitehtitoimisto, mutta nyt se on ulosvuokrattavaa tilaa tai toimii vierashuoneistonakin. Sekin on vielä niin korkealla rinteessä, että laaksonpohjaan on vielä matkaa.

Katsellessani täyteen rakennettua kukkulaista maisemaa päättelen ettei täältä noin vain pääse kävelemään minne tahansa. Vaikka päämäärä näkyy, ei oikoteitä laakson poikki ole. On mentävä pitkin harvoja vilkasliikenteisiä kiertokatuja. Ehkä siksi isäntäväelläkin on kaksi autoa, joilla pääsee pelaamaan tennistä kolme kertaa viikossa.

llallispöydässä jatkuvat keskustelut lapsista, lapsenlapsista ja siitä mikä nyt täyttää elämän. Isäntäväki ovat kummatkin vielä töissä täysillä omassa arkkitehtitoimistossaan vaikka ovat jo eläkeiässä. Isäntä on menestynyt ja kuuluisa arkkitehti, joka oli aikoinaan professorina Jerusalemin yliopistossa. Sen jälkeen hän oli kutsuttuna professorina Harvardin, Oxfordin ja Kölnin yliopistoissa. Kutsuja on tullut paljon lisääkin, mutta ystäväni on jo saanut tarpeekseen opetuksesta. Toki opetustyö vielä tavallaan jatkuu hänen toimistossaan, joka on lähes yhtä kuuluisa akatemia ja haluttu työpaikka kuin Alvar Aallon toimisto aikanaan Suomessa. Töitä riittää niin Jerusalemissa kuin Kiinassakin. Ja skissipaperi on edelleen ahkerasti käytössä.

Illallisen jälkeen antoisa keskustelu jatkuu sohvanurkkauksessa. Yhteisenä kielenä on suomi, jonka kollegani hallitsee hyvin. Hän esittelee meneillään olevaa projektia pienoismallin avulla. Rakennuspaikka on aivan vanhan kaupungin muurin vieressä. Sieltä on kaivauksissa löytynyt paljon mielenkiintoista, mikä nyt on päätetty museoida samaan tapaan kuin Aboa Vetus Turussa. Kaivauksien päälle tulee museo, jonka lasilattian läpi näkee ikivanhaa esiin kaivettu kaupunkia. Kaivaukset ovat edelleen käynnissä syvemmällä maan alla, josta on löytynyt koko ajan lisää käytäviä ja tietysti kaikenlaisia arvokkaita esineitä. Ehtona rakennuksen toteuttamiselle on, että paikalla nyt oleva pysäköintialue korvataan monikerroksisella parkkitalolla, jonne autot siirretään hissillä. Rampit veisivät liikaa arvokasta tilaa.

 

Viikon kuluttu seuraava jakso Öljymäki

BLOGI 83
25.1.2016

Iso R-kioski

Vuosikymmenien ajan olin välttänyt matkustamista. Filosofisista syistä: Ruoho ei ole vihreämpää muualla. Ekologisista syistä: Mitä tapahtuisi jos kaikki 2,5 miljardia kiinalaista ja intialaista alkaisivat matkustaa maailman ympäri. Ekonomisista syistä: Matkustaminen on kallista.

Kuitenkin oli aina mielessä yksi matka, mikä joskus oli tehtävä: Matka Jerusalemiin tapaamaan hyvää ystävääni, johon olin tutustunut opiskeluaikoinani. Tämä oli lähtenyt Suomesta runsaat 40 vuotta sitten valmistuttuaan arkkitehdiksi ja otettuaan matkaan suomalaisen vaimon. Pari kertaa kaveri oli käynyt Suomessa tämän jälkeen, jolloin olin tavannut hänet. Viimeksi meillä oli ikimuistoisa retkipäivä pienessä saaressamme kauniina lämpimänä elokuun päivänä muutamia vuosia sitten.

Kun viisikymmentä vuotta oli kulunut ystävään tutustumisesta välähti mielessäni, että nyt olisi sopiva aika toteuttaa toiviomatka. Aika oli sopiva myös koska olin juuri toipunut kaihileikkauksesta ja näin ensi kertaa elämässäni hyvin ilman laseja. Maailma avautui eteeni laajakangaskuvana ja hitusen suurempana kun aikaisemmin -12-vahvuisten paksujen lasien läpi. Halusin kokeilla näkökykyäni verekseltään uusissa olosuhteissa.

Kohteeksi valittiin Eilat, josta on parin tunnin bussimatka Jerusalemiim. Eilatissa on  tähän aikaan vuodesta, marraskuun puolivälissä, vielä lämmintä. Tosin toinen hyvä juutalainen ystävämme Suomesta varoitti: – Älkää matkustako sinne. Se on yksi suuri R-kioski koko paikka.

Suora Finnairin lento aamupäivällä oli miellyttävä. Tarkastelin ikkunapaikalta Turkin pinnanmuodostusta ja kyläpahasia aurinkoisessa säässä. Kovin oli vuoristoista ja autiota enimmäkseen. Välimerellä laivojen valkoiset vanat tekivät sik-sak kuvioita.

Ajattelin kesäpäivää saaressa jolloin katselen korkealla ylhäällä lentokoneiden pakkasvanoja sinitaivasta vasten. Laivat ja lentokoneet liikkuivat kuin hidastettuna. Maailma oli käännetty ympäri. Taivaasta oli tullut meri ja merestä taivas. Tuli mieleen vertaus munasta ja kanasta. Kumpi olikaan luotu ensin – meri vai taivas. Mistä olikaan kaikki saanut alkunsa. En ehtinyt ratkaista loppuun tätä ikuista arvoitusta ennen kuin jo alkoi laskeutuminen Israelin yllä. Rannikolla oli paljon asutusta ja vähän vihreääkin, mutta sitten jo alkoi laaja vuoristoinen autiomaa, jota on 75 % maan pinta-alasta. Ehdin nähdä suuret määrät sotilaskoneita riveissä ennen kuin laskeuduimme sotilaslentokentälle keskelle ei mitään.

Bussimatkan aikana Eilatiin ihailimme kiemuraisella tiellä syviä rutikuivia kanjonirotkoja vuorten välissä. Kuvittelin mielessäni miltä näyttää kun rankkojen talvisateiden jälkeen muta ja kivet vyöryvät kohisten vuorien rinteiltä ja jokiuomassa. Sitä olisi hauska seurata turvallisen välimatkan päässä. Tunnin kuluttua olimme jo hotellissa, jonka ulkopuolella oli mustiin pukeutunut aseistettu vartija vuorokauden ympäri. Saimme sviitin pohjakerroksesta omalla sisäänkäynnillä uima-allaspihalle.

Lounastimme eräässä hotellin kolmesta ravintolasta, jotka sijaitsevat sisäisen elegantin kauppakujan varrella. Sitten nopea rantakierros. Lyhyen kävelymatkan jälkeen hotellien labyrintin läpi aukeni edessämme Punainen meri.

Vasemmalla aivan vieressä hohtivat Akaban valkoiset talot Jordanian puolella. Siellä on samanlainen turistirysä kuin täälläkin. Kauempana vasemmalla siinsivät Saudi-Arabian ja oikealla puolella Egyptin vuoristoiset rannikot. Lämpötila oli 30 astetta ja merivesi 25. Eilatin ranta on sikäli edullinen, että siellä ei tuulet juuri vaivaa. Aina on pohjoistuuli, joka puhaltaa rannikolta poispäin etelään. Kahlasimme matalassa rantavedessä tunnustellen paikan identiteettiä, joka yritti tunkeutua käärittyjen lahkeittemme reunoihin saakka. Maailmassa on tuhansia samanlaisia biitsejä. Valokuvissa niitä ei voi erottaa toisistaan.

Samanlaisia aurinkotuoleja ja aurinkovarjoja. Samanlaista rantamusaa. Samanlaisia rantakahviloita. Samanlaisia loistohotelleja terasseineen. Samanlaisia palmuja. Samanlaisia rantavalvojien torneja. Samanlaisia turisteja. Mahakkaita ukkoja. Minipukeisia daameja eri kauneuden asteissa.

Kilometrin pituinen hiekkaranta loppui aallonmurtajaan, jonka toisella puolella oli kapea Eikenenkäänmaa ennen Jordanian rajaa. Aallonmurtajalla loikoili kymmenittäin laihoja kulkukissoja. Istuimme penkillä katse utuisessa horisontissa, kun meitä puhuttelemaan tuli ruskettunut isomahainen ukko pienissä punaisissa uimahousuissaan. Hän esittäytyi ruotsalaiseksi, jolla oli asunto Eilatissa ja joka vietti täällä monta kuukautta vuodessa. Tutustuimme ja ukko neuvoi meille kiintoisia paikkoja missä käydä.

Iltapäivällä ehdin vielä pulikoida hotellin sisäpihakeitaan uima-altaassa. Palmut, värikkäät kukat ja paikallisten paratiisilintujen – bulbulien – kujerrus vahvistivat tunnelmaa. Ilta pimeni nopeasti. Ohimarssimme kuten sadat muut turistit rantabulevardien lukemattomien kirkkaasti valaistujen luksusmyymälöiden kujannetta. Katu- ja mainoskyltit olivat englantia, venäjää, arabiaa tai muuten vain hebreaa. Kaikki ovet olivat apposen auki. Isompien myymälöiden oviaukossa oli kaksi aseistettua vartijaa, jotka tarkastivat sisään tulevien laukut.

Ravintoloiden ulkoterasseille alkoi jo olla vähän elämää. Saksofoni soi. Puolikuu oli noussut palmujen välistä. Oli ihanan lämmintä. Katsoimme penkiltä suihkulähteen vieressä turistien virtaa. Monia kansalaisuuksia. Mitä erilaisimmissa rennoissa vaatteissa. Pieniä leikkiviä lapsia iloisine vanhempineen. Kaiken ikäisiä. Enimmäkseen kuuli puhuttavan venäjää.

Kiinalaisia, japanilaisia tai muitakaan aasialaisia ei näkynyt. Se oli nyt nähty. Iltaelämä R-kioskissa.

Bongausta Negeven autiomaassa

Seuraavana aamuna herätys oli aikaisin. Ennen auringonnousua. Unelias yöportieri antoi eväspakettimme. Aulassa odotti lintuoppaamme. Siirryimme hänen autossaan Negeven autiomaahan, jonka keskelle vuorien ympäröivälle tasangolle pysähdyimme juuri kun aurinko alkoi nousta. Oli hiljaista. Kuivaa. Hiekka rahisi lenkkitossujen alla. Siellä täällä oli pieniä kituliaita akasiapensaita. Vuoret alkoivat saada väriä, joka nopeasti vaihtui sävystä toiseen. Tuli pakottava tarve juosta eteenpäin kauas kauas ja heiluttaa käsiä kuin lintu. Saimme vähitellen huomata, että muitakin lintuja oli liikkeellä elottomalta vaikuttavalla maisemalla. Enimmäkseen pieniä kivitaskulajeja, paikallisia pyyparvia ja suurikokoinen arohiirihaukkakin jähmettyneenä maassa kuin suolapatsas.

Auringon noustua alkoi ilma äkkiä lämmetä ja väreillä. Olin näkeväni edessä suuren järven. Vai oliko se kangastus.

Opas selitti, että kysymyksessä on aurinkopaneelipelto. Pieniä sinisiä paneeleja vieri vieressä ryhdikkäästi sotilaallisessa ojennuksessa. Aamupäiväkahvit joimme palmujen alla paikallisen kibbutsin keinokeitaalla, jossa oli sotilaitakin tauolla rynnäkkökiväärit rennosti tuolin selkään nojaten. Tässä maassa aiotaan autiomaa vallata ja rehevöittää. Lähes ilmainen sähkö pyörittää kastelujärjestelmiä ja juomavettä valmistetaan merivedestä. Luvattu maa täyttää lupauksensa, mutta sitä on autettava ja vartioitava. Iltapäivänsuussa saimme nähdä aivan tien vieressä parin metrin päässä vuoristogaselleja, jotka väritys on täsmälleen vuoriston kivestä ja hiekasta veistetty.

Lintureservaatissa kurkistelimme piilomajojen aukoista keinokastellun pensaiston keskellä pikkuvisertäjiä. Autiomaan hiekassa oli pienten matelijoiden ja hyönteisten monikuvioisia jälkiä. Iloksemme tervehti meitä taivaalla parvi etelään muuttavia kurkia. Olin tuntevinani niiden kaakatuksessa karjalaista aksenttia. Lopuksi saimme vielä nähdä matalien suorakulmaisten suola-altaiden valtavat flamingoparvet. Saatoin vahvistaa, että ne seisoivat yhdellä jalalla. Tällaisessa suolapaljoudessa en minäkään pitäisi molempia jalkoja yhtä aikaa vedessä. Joukosa oli ehkä mailman ainoa musta flamingo. Se nähtiin puolitoista vuotta myähemmin Kyproksella, jossa se herätti suurta huomiota.

Kuollut meri

Seuraavana aamuna oli aikainen bussimatka Jerusalemiin. Eilat on vapaakaupunki ja sen rajalla valtatien varrella joudumme ohittamaan hidastetulla kaistalla aseistetun tullivartiopisteen. Matkasimme Kuolleen meren hautavajoamaa pohjoiseen. Välillä seurasimme vasemmalla puolella tien vieressä Egyptin raja-aitaa, jonka toisella puolella häämötti Siinain niemimaa. Negev ja Siinai – samanlaista vuoristoista autiomaata. Keskellä keinotekoinen raja, vuosituhansien ajan taisteltu ja nyt tähän asettunut.

Valtatie Jerusalemiin kulkee palestiinalaisten nimellisesti hallitseman Länsirannan kautta. Rajalla oli jälleen aseistettu vartiopiste. Länsirannan alue valtateiden varsilla on täysin Israelin armeijan hallinnassa.

Laskeuduimme yhä alemmas pitkin vuoriston reunustamaa laaksoa kohti Kuollutta Merta. Oikean puoleiset vuoret ovat Jordaniaa. Vasemmalla puolella saamme kuulemma nähdä Lootin vaimon kivettyneen suolapatsaan. Tähystelen bussin ikkunasta jyrkkien rinteiden risaisia muotoja ja ulokkeita. Olin laskevinani ainakin 147 Lootin vaimoa.

Ohitamme maailman alimman pisteen – 429 m merenpinnan alapuolella. Vuonna 1971 se oli vasta 397 m merenpinnan alapuolella. Kuolleen meren pinta laskee koko ajan reippaasti – yli sentin viikossa! Sehän 80 kertaa nopeampaa kuin maannouseminen Pohjanlahdella. Kuolleen meren vesi ei aivan heti kuitenkaan lopu sillä meren pohjoisosa on syvä. Silti puhutaan ympäristökatastrofista.

 

Oikeasti meri on myös kuollut. Suolapitoisuus on lähes 30 %. Meren pinnalla kelluvat valkeat epämäräiset lautat eivät ole suolaa vaan potaskaa – kaliumkarbonaattia. Englanninkielinen nimi potash on sananmukaisesti ruukkutuhkaa. Sitä käytetään lannoitteena ja lasin sekä ruoan valmistukseen. Koivutuhkasta saatua potaskaa on käytetty Suomessa lipeäkalan valmistukseen. Täällä ei ole mitään elämää. Ei lintuja, ei kaloja, ei kasveja rannalla. Ei näytä houkuttelevalta. Ohitamme myös kuuluisan Masadan vuorilinnoituksen rauniot, joille johtaa nykyään köysirata vaikeakulkuisessa ja jyrkässä rinteessä. Aika ei anna myöten sielläkäyntiin.

Toiviomatka jatkuu. Ensi viikolla osa 2 – Jerusalem.

BLOGI 82
19.1.2016

Vuosia sitten tein päätöksen etten harrasta välinekuntoilua. Ei golfia, ei tennistä, ei laskettelua, ei kuntosaleja. Ekologista, halpaa ja sosiaalista kuntoilun pitää pitää olla sekä hyötyliikuntaa. Kuten kävely, uinti, saunapuutyöt, soutaminen saaresta mantereelle ja mökin rakentaminen. Uinnissahan tarvitsee vain uikkarit ja uimahallin saunassa on sosiaalisia kontakteja. Hiihto ja luistelu meren jäällä ja polkupyöräilykin on jäänyt vähemmälle vaikka olen saanut ystävältäni Kalevi Karlssonilta tämän varta vasten minua varten jätelavalta dyykkaaman hienon Tunturi-pyörän. Pingistä sentään vielä vähän pelaan.

Mutta jo parikymmentä vuotta sitten sorruin kuntoharratukseen, johon olen hankkinut itselleni maailman parhaimmat merkkivälineet.

Joo siinähän on työmaallani Fiskarsin jäärauta (petkele) ja lumentyönnin/lapio sekä Sokevan katuharja ja kokonaan teräksinen kampateräinen lumirauta. Olin niin hullu, että ryhdyin luomaan lunta pois jalkakäytävällä ja kadun autopaikoilla asumani talon edessä. Aiemmin rivitalo ja nyttemmin kerrostalo, jossa harrastusalueeni on kymmenen auton mittainen. Ja mikä parasta – matka harrastuspaikalle ei kuluta bensaa, rahaa tai aikaa. Työmaahan on aivan oven edessä.

Työni on ollut erityisen aktiivista varsinkin sen jälkeen, kun kaupunki alkoi ”hoitaa” jalkakäytäviä. Eihän asuntokatujen jalkakäytävillä enää pääse kulkemaan lastenvaunuilla, kun aurausaktiivisuudessa säästetään. Niin ei muilla jalkakäytävillä, mutta kyllä meidän, jossa kävelyn lisäksi voi tanssiakin.

Tanssit onnistuivat hyvin pienessä pakkassäässä. Väkeä oli naapuriyhtiöstäkin. Tunnelmavalaistuksessa Glögiä oli tarjolla ja musiikki oli lauantain toivottuja levyjä talon valmistumisvuodelta 1939-1940: Elämä juoksuhaudoissa, Sä muistatko metsätien, Petsamo, Kodin kynttilät sekä Viipurin Vihtori ym.

Lumen luonti on kivaa mutta onhan siinä ongelmiakin, joista tietysti tapani mukaan kirjoitin lehteen:

Niin ja mihin jalkakäytävältä pois luotu lumi laitetaan, jonka kaupungin olisi pitänyt luoda ja kuljettaa pois? Näihin kysymyksiin en tähän päivään mennessä ole saanut vastausta. Asia on pitänyt ratkaista ihan maalaisjärjellä  kansalaistottelemattomuuden rajoja hipoen. Rivitaloalueella ratkaisuna oli kasata lumi jalkakäytäviltä ja autojen ympäriltä isoiksi keoksi autopaikkojen ja sisäänkäyntipolkujen väliin:

Onneksi vastapäätä nykyistä kerrostaloasuntoa on puistoa jonne lapioin lumen kysymättä keltään mitään. Lisäksi käytettävissä on jalkakäytävän ja talon välissä oleva parimetrinen nurmikkokaista.

Lumityöt kadulla on sosiaalista puuhaa. Ihmiset pysähtyvät sanomaan jotain, johon minulla on vakivastaus valmiina. Tyypillisesti: – Onpas tullut paljon lunta! – Joo, täytyy ottaa kiitollisuudella vastaan mitä ylhäältä annetaan. Tai: – On se hyvä, että edes joku hoitaa jalkakäytäviä! – Vain tontut tekevät tällaista. Tai: Tämä on koko Lauttasaaren (Helsingin) parhaiten joidettu jalkakäytävä! – Voinko saada tämän lausunnon kirjallisena?

Toistaiseksi parinkymmenen vuoden aikana en ole vielä saanut yhtään kirjallista lausuntoa. Mutta keskustelua syntyy ja ihmisiiin tutustuu. Siinä määrin, että järjestin läksiäiskutsut lähitalojen naapureille siirtyessäni toisille jalkakäytäville. Melkein kaikki kutsutut tulivat  ja kohta oli jo kuorojakin koossa erilaisin kokoonpanoin. Vain pieni osa porukkaa mahtui kuvaan. Naiset osallistuivat lauluun sohvaryhmän ääreltä.

Lumi on hieno elementti. Taidetta makro- ja mikrokosmoksessa ja kaikessa siinä välillä. Vaikka hoidetut jalkakäytävät ja autopaikat ovat hienoja niin koskematon lumimaisema säväyttää.

Parasta lumitaiteessa on että se häviää nopeasti eikä ole ongelmajätettä kuten moni nykytaiteen teos. Lumen luonnin tuloksetkin katoavat nopeasti. Siitä ei jää mitään pysyvää. Onneksi kaikki ikuinen on näkymätöntä.

Ja lopuksi kaikkein paras: Ikäiseni naapurikerrostalon Jaska tuli kertomaan, että hänkin on aloittanut esimerkkini innostamana lumityöt kadulla heidän jalkakäytävällään ja autojen vierestä. WAU!

MIETE 82
OLENKOHAN JO TULOSSA
SUURUUDENHULLUKSIKIN
KUN KUVITTELEN OLEVANI KAUPUNKI
LA VILLE - C´EST MOI

BLOGI 81
13.1.2016

Yleiskaava Lauttasaaressa

Yleiskaava tulee, mutta en ainakaan minä vielä ole valmis vaikka olen blogissani jo viisi kertaa kirjoittanut tästä. Kaavaehdotuksessa on runsas kolmannes Lauttasaaresta ( 1,5 neliökilometriä) ja puolet korttelialueista merkitty kantakaupungiksi (tumman ruskeat pikselit).

Kaavamääräysten mukaan kantakaupunki on keskusta, jota kehitetään toiminnallisesti sekoittuneenna (ja tämän jälkeen tulee 90 sanan litania kaikesta kauniista ja hyvästä mitä tämä saattaa olla). Tehokkuuden (talojen korkeuksien) ylärajaa ei määrätä.

Kaavamääärys on erittäin tulkinnanvarainen. Absluuttista mittaria kantakaupungille ei ole. Eikä viihtyisälle ympäristölle, johon kaavoituksella pyritään. Kaavan tulkinta on mutu-hommaa kunkin ajan muotivirtausten mukaan.

Valtuusto esittelee ja päättää

Yleiskaavaa tulkitse valtuusto virkamiesten opastuksella.  Kaupunginjohtajat lakaistaan Helsingissä ulos. Johto muuttuu valtuustovetoiseksi. Pormestari ja neljä apulaispormestaria valitaan valtuutettujen joukosta nelivuotiskaudeksi. Nämä toimivat sekä asioiden esittelijöinä että päättäjinä. Yleiskaava alkaa toteutua vasta kymmenen vuoden kuluttua. Sitä ennen valtuusto ja pormestarit ovat ehtineet vaihtua jo kolmeen kertaan ja osa yleiskaavaa valmistelleista virkamiehistäkin on poissa pelistä.

Yleiskaavan tulkinnan perustaksi jää lain voiman saanut kaavakartta määräyksineen, jota luetaan kuin piru raamattua kunkin intressiryhmän edun mukaisesti. Maanomistajan etuna on, että rakennusoikeutta on mahdollisimman paljon, jolloin kiinteistön arvo on suuri. Ja yleiskaavassa rakennusoikeutta kantakaupunkialueilla on nimeomaan mahdollisimman paljon. Kaava on avoin valtakirja. Kantakaupunki on sellainen mitä sen valtuusto kunakin aikakautena päättää olevan.

Valtuuston viisaudesta saa hyvän kuvan siitä, että se sata vuotta sitten päätti olla ostamatta koko Lauttasaarta Julius Tallbergin tarjoamaan hintaan 750 000 mk. Perusteena oli ettei kaupunki koskaan kasva sinne asti.

750 000 mk on nykyrahassa alle 3 miljoonaa €. Eihän sillä saa Lauttasaaresta kuin pari isohkoa uutta asuntoa.

Mitä kantakaupunki voi olla?

Käsitys kantakaupungin rakentamistavasta muuttuu ajan myötä. Katajanokan uudella asuinalueella 1970-luvulla talojen suurin kerrosluku oli viisi. Ruoholahdessa 20 vuotta myöhemmin se oli seitsemän (kaavoittajat halusivat 6 kerrosta, mutta päättäjät nokittivat yhdellä). Jätkäsaaressa edelleen 20 vuotta myöhemmin yleinen korkeus umpikorttelissa on kahdeksan ja lisäksi sallitaan 16-kerroksisia torneja (rakenteilla oleva kaksoishotelli). Tämä onkin kantakaupungin nykyinen määritelmä. Mutta mikä on tuleva – sitä ei tiedä kukaan. Jos trendi säilyy niin kerrokset vaan lisääntyvät.

Lauttasaaressa ei toistaiseksi ole yhtään kauntakaupunkimaista korttelia. Mutta Mellunmäkeen sellaista jo havitellaan.

Mellunmäen suunnitelma on monessa suhteessa korkeatasoinen ja yleiskaavaehdotuksen mukainen. On järkevää tiivistää kaupunkia metroaseman vieressä. Samaa pätee Lauttasaaressakin. Mutta onko mitään järkeä siinä, että puolet saaren kortteleista muuttuu kantakaupungiksi. Lauttasaaressa on paljon kolmi- ja nelikerroksisia vanhoja korjausikään tulevia hissittömiä kerrostaloja. Yleiskaavan tarjoama houkutus purkaa ne ja rakentaa tiivistä tilalle on todellinen. Tämä olisi järkyttävä muutos saaren nykyiseen omaleimaiseen identiteettiin ja väkilukuun, joka voi vähintäänkin tuplaantua.

Helsingin tiheimmin asuttua kantakaupunkia on Torkkelinmäki, jossa on 31 000 asukasta/neliökilometri. Lauttasaareen esitetty 1,5 neliökilometria kantakaupunkia voi siten merkitä Torkkelinmäen tehokkuudella yli 55 000 asukasta yksistään runsaalla kolmasosalla saarta. Tämä on sama tehokkuus kuin Manhattanilla.

Tiivistetäänkö stadia mamuille?

Miksi Helsinkiä pitää tiivistää niin rutosti? Vastauksena on kaksi virallista mantraa – huoltosuhde ja asuntojen hinta. Vanhusten hoitoa varten tarvitaan lisää veronmaksajia. Asuntojen hintojen taas uskotaan laskevan, jos niitä rakennetaan paljon. Näin ei toistaiseksi ole tapahtunut eikä tule tapahtumaan, koska kaikki haluavat stadiin – myös mamut. Neljäsosa maahanmuuttajista sijoittuu Helsinkiin. Myös muutkin halaisivat tänne, mutta joutuvat tyytymään Vantaaseen tai vielä kauemmas.

Hesarin juttu hätkähdyttää. Viesrakielisten määrän kasvuvauhti Helsingissä olisi 85 % koko yleiskaavan väestöennusteen mukaisesta kasvusta ja vieraskielisten määrä vuonna 2050 olisi jo 30 %.  Toisin sanoen yli 4/5 osaa stadin tiivistämistarpeesta johtuisi maahanmuuttajista.  Monien mielessä tämä sama muotoutuu kysymykseksi: Pilataanko minun ympäristöäni maahanmuuttajien vuoksi?

Onko yleiskaavan väestöennuste pielessä?

Yleiskaavan väestösuunnite – 860 000 asukasta vuonna 2050 eli 230 000 lisää (6500/vuosi) – on tehty ennen isoa turvapaikanhakijoiden ryntäystä. Toisaalta yleiskaava on mitoitettu paljon suuremmalle asukasmäärälle kuin ennuste edellyttää. Varovaisen arvioni mukaan kaavassa on rakennusoikeutta miljoonalle asukkaalle. Kasvua vuoteen 2050 mennessä olisi 370 000 asukasta eli 10 600 vuodessa. Jos maahanmuutto säilyy korkeana on tämä skenaario todellinen.  Viime vuosinahan stadin kasvu on ollut lähes 9000 asukasta vuodessa.

Kun yleiskaava suorastaan yllyttää voimakkaaseen kasvuun voi kysyä onko väestöennuste pielessä. On ja ei! Toisaalta olisi parempi, että kasvu ei olisi ennustetta suurempi. Toisaalta ennuste on 50 % pielessä verrattuna kaavakarttaan. Eikä tämä ole ainoa asia mikä yleiskaavassa on pielessä.

Kaksi seikkaa ihmetyttää minua eniten. Päättäjät ja kaavaa valmistelijatkaan eivät tajua miten paljon rakennusoikeutta kaavassa on. Toiseksi lain edellyttämä vuorovaikutus ontuu pahasti. Vai miten muuten voitaisiin selittää lauttasaarelaisten raju reaktio vaikka ns. vuorovaikutusta on jo yleiskaavan osalta harjoitettu kaksi vuotta.

Lauttasaarelaiset raivostuivat

Saarelaiset ovat alkaneet ymmärtää –  Lauttasaari-Seuran ja minunkin Hesarissa sekä blogissani esittämän informaation avulla – mitä yleiskaava merkitsee. He raivostuivat. Seura perusti adressin saaren pelastamiseksi. Tämä kertoo, että vuorovaikutus ei ole toiminut, kun kaavaa ei ole edes ymmärretty kaavoittajien selityksillä ja kun maankäyttö- ja rakennuslain ulkopuolisin keinoin on pakko yrittää vaikuttaa. Adressiin on toistaiseksi tullut runsaat parituhatta allekirjoitusta. Tammikuun loppuun asti voi osallistua osoitteessa http://www.adressit.com/pelastetaan_lauttasaaren_vehreys_ja_omaleimaisuus

Lauttasaari-Seura järjesti tiedotustilaisuuden yleiskaavasta yhteiskoulun auditoriossa 11.1.2016. Saarelaisten hillitty charmikas raivo tuli esiin parinsadan osallistujan toimesta. Koska lapsetkin saattavat lukea tätä blogia en voi tässä toistaa mitä kylillä puhutaan yleiskaavasta.

Vielä voi vaikuttaa yleiskaavaan

Yleiskaavasta voi antaa vapaamuotoisia muistutuksia 29.1.2016 saakka osoitteeseen helsinki.kirjaamo@hel.fi . Jotta kaavaan voidaan vaikuttaa tarvitaan mahdollisimman monen henkilön persoonallinen kannanotto. Seuran allekirjoittama muistutus ei yksin riitä. Muistutuksessa voi esimerkiksi vaatia kantakaupunkimaisen rakentamisen rajoittamista ainoastaa metroasemien välittömään läheisyyteen, olevien puistojen ja Melkin säilyttämistä viheralueina sekä kaupunkibulevardin poistoa. Tai mitä tahansa kukin haluaa. Kannattaa yrittää vaikuttaa, sillä yleiskaavasta päättäminen on lehmänkauppaa vielä loppusuorallakin kuten esimerkki alla osoittaa:

Liikkumisongelmia kantakaupungissa

Kaupunkibulevardeista olen jo jankuttanut aikaisemmissa yleiskaavablogeissani, mutta sanottakoon vielä tämä: Länsisataman lauttaliikenteen kasvaessa ja Jätkäsaaren sekä Hernesaaren alueiden valmistuttua tarvitaan sujuva poistumistie lisääntyvälle liikenteelle Ruoholahden sumpusta. Länsiväylän bulevardisointi sumputtaa koko Lauttasaarenkin. Eikä monin tavoin kyseenalaisia kapunkibulevardeja edes tarvita väestösuunnitteen toteutumiseksi – kuten kirjoitukseni tässä blogissa osoittaa.

Kantakaupungin tunnusmerkki on hyvä maanpäällinen joukkoliikenne ja lyhyet pysäkkivälit. Metron tultua Lauttasaaren 15 eri bussilinjasta keskustaan jää vain yksi ja yli 500 päivittäistä bussivuoroa supistuu muutamaan kymmeneen Erottajalle. Kamppiin mentäessä useimmille saarelaisille tulee vaihto metroon tai ylipitkä kävelymatka metroasemalle. Raitsikkaa ei tule. Metro ei voi korvata paikallisliikennettä. Lauttasaari muuttu lähiöksi. Se siitä kantakaupungista.

Toistettakoon lopuksi vanha viisaus: Kaupunkisuunnittelu on vaikea taiteen laji.

MIETE 81
TÄYTÄN TÄNÄÄN 75
TÄMÄ BLOGI ON JUHLAPUHEENI
MAHDOLLISILLE ONNITTELIJOILLE
SANON SAMAA KUIN ISÄNIKIN AIKOINAAN:
"EI TARTTE"
MINULLA ON JO ONNEA
OLLUT RIITTÄVÄSTI
JA ONNETTOMUUTTAKIN
NIIN ETTÄ NE OVAT NYT
TASAPAINOSSA
JOTA EI PITÄISI HORJUTTAA

* * * * *

Akisnet on tarkastanut tämän blogin. Se ei ole rasistinen eikä sisällä vihapuhetta ja soveltuu lasten luettavaksi.

BLOGI 80
5.1.2016

Avioliittoni myötä olen päässyt myös Ruotsin linnan juhliin. Nimittäin Uppsalan linnassa pidettäviin Kunliga Vetenskapsocieteten vuosijuhliin useammankin kerran.

Vaimoni on ollut kutsuttuna ulkomaalaisena jäsenenä seurassa jo vuosikymmeniä. Yleensä olemme lähes ainoat suomalaiset, jotka osallistuvat näihin festivaaleihin. Tapaamme asua juhlien ajan vaimoni professorikollegan kotona keskellä vanhaa kaupunkia kujalla nimeltä Åsgränd – sama katu jolla  Pekka Töpöhäntä, Monni sekä Pilli ja Pulla asuivat. Gösta Knutsson on kirjoittanut 13-osaisen suositun lastenkirjan Uppsalan maisemiin.

Kirjasarja on suuri klassikko Ruotsissa ja vastaa Danten DIVINA COMEDIAA Firencessä sekä Cervantesin DON QUICHOTEA Espanjassa. Kirjojen hahmot edustavat aikansa henkilöitä, joita salanimen turvin pilkataan. Kirja ilmestyi sodan aikana 1942. Ilkeän Monnin ( ruotsiksi Måns) esikuvana väitetään olevan Hitler tai Mussolini tai UPPSALA NYA TIDNINGEN arvostelija Måns Dalsjö, joka kritisoi lehdessä Knutssonin radioesiintymisiä. Monnin typerät ääliöapurit taas olisivat kilpailevan osakunnan johtohahmot, joista toinen aina toisti sen mitä toinen jo oli sanonut. Toisesta näistä ääliöistä tuli sittemmin Ruotsin yleisradion pääjohtaja sekä myöhemmin Ruotsin YK-suurlähettiläs. Urhea Pekka Töpöhäntä on tietenkin kirjailija itse.

Juhlavuoden 2008 tapahtumista olen kirjoittanut pienen novellin:

Leikittelevä Kohtalo, joka ihmistä heittelee milloin minnekin erilaisiin seikkailuihin, oli tällä kertaa antanut kutsututtaa minut Ruotsin kuninkaallisen tiedeseuran kolmesataavuotisjuhliin. Juhlaillallisten istumajärjestyksen nähdessänikin huomasin heti, että Hän taas pilaili kustannuksellani. Minut oli asetettu istumaan Valtakunnansaliin toiseksi arvottomimpaan pöytään sen arvottomimpaan paikkaan oven suuhun käytävän puolella pöydän päähän siten, että vieressäni oli vain yksi daami, kun muilla oli kaksi daamia. Viimeisessä pöydässä takanani aivan oven edessä istuivat totiset ja kireät turvamiehet. Meitä vieraita Uppsalan linnan valtiosalissa oli 360 ja mahdottoman pitkiä pöytiä kymmenen.

Koko olemukseni ahmi hartaasti ja kunnioittavasti korkean salin atmosfääriä. Se etu istumapaikastani oli, että saatoin yhdellä katseella nähdä koko mahtavan näyttämön, jolla moni historiankirjoista tuttu kuninkaallinen draama oli esitetty. Pöytien lukuisten kyntteliköiden maaginen sädekehä valaisi juhlapukuiset vieraat jättäen paksujen muuriseinien suuret jo ennestäänkin tummat kultakehysteiset kuninkaiden tutut muotokuvat menneisyyden hämärän varjoon. Kuitenkin nämä varjot olivat elävästi salissa läsnä ja sulkiessani silmäni vei juhlavieraiden iloinen puheensorina minut vuosisatojen taakse Vaasa-kuninkaiden aikakaudelle.

Juhlamarsalkan sauvan terävä tärähdys kiviseen lattiaan ja Gunilla-kellon pienoismallin kumea kilahdus herättivät minut jälleen nykyaikaan. Salissa kävi kohahdus. Kaikki nousivat seisomaan. Silloin vasta tajusin miten edullinen minulle määrätty paikka oli. Ainoana salissa saatoin nähdä holviaukosta linnakäytävään ja sen mitä odotettavissa oli. Liekehtivän punaiseen juhla-asuun puettu kruununprinsessa seuralaisineen aloitti merkin saatuaan juhlallisen esiinmarssin.

Silloin ymmärsin, että minulla silti vasemmalla puolellani hetkeksi olisi daami ja että hän tulisi kapeassa käytävässä kulkemaan aivan editseni. Päätin suorittaa mitä syvimmän hovikumarruksen. Aikomukseni jäi vain nyökkäykseksi sillä niin lähellä minua prinsessa kulki, että syvä kumarrus olisi saattanut valtoimenaan harittavat harmaat hiukseni koskettamaan hänen korkeutensa avointa poviaukkoa, mikä ei ehkä olisi ollut aivan etiketin mukaista.

Ylväästi ja ryhdikkäästi kruununprinsessa astui editseni nyökäten säteilevästi vasemmalle ja oikealle. Hänen päivettyneiden kasvojensa kuninkaallista hymyä reunustivat tummat pitkät hiukset, joiden päälle oli asetettu hopeinen jalokivin koristettu tiara. Olin pelkkää ilmaa hänen edessään, mutta hän oli minulle itse hiuksin kosketeltava kauneus, jonka edessä Mona-Lisakin oli vain varjokuva. Molemmin siroin käsin hän piteli aistikkaasti pitkän Venetsian silkistä tehdyn hameensa reunoja niin että helmat eivät laahanneet kulunutta, monista veritahroista pyyhittyä kivilattiaa. Näin hän purjehti editseni kuin vaahdosta syntynyt Afrodite häviten näkyvistäni jälleen meren aaltoihin salin keskiosaan. Ajattelin jo etten enää koskaan tulisi häntä näkemään. Mutta niin ei ollut määrätty.

Kun kaksikymmentäneljä valkotakkista tarjoilijaa oli yhtäaikaisin seremonialisin menoin tuonut nautittavaksemme monia herkullisia ruokia ja kun monta maljaa oli kohotettu ja yhtä monta puhetta oli pidetty, astui kruununprinsessa yllättäen esiin pitämään oman puheensa. Puhujakoroke oli aivan edessäni siten, että olin kaikista salissa olijoista sitä lähinnä. Daamini purjehti jälleen editseni ja omin avuin ketterästi ja samalla arvokkaasti kapusi korokkeelle. Hän asetti pienelle paperille kirjoitetun puheensa eteensä ja otti yhdellä valloittavalla katseella hallintaansa koko estradin. Pienen ikuisuuden ajan hän oli vaiti antaen viehätysvoimansa lämpimän aallon lainehtia edestakaisin alamaistensa ihmismeressä. Sitten hän avasi pukunsa sävyyn värjätyt huulensa ja vapautti kantavan kuninkaallisen äänensä valloilleen.

Lyhyen puheensa kohokohdat hän oli opetellut ulkoa siten, että hän saattoi lähes koko ajan katsoa suoraan yleisöönsä. Hän puhui selkeästi eri sanoja harkitusti painottaen eikä kiirehtinyt ja tuon tuostakin piti pieniä taukoja. Kaikesta näki että hän oli saanut erittäin hyvän puhujankoulutuksen. Hän nautti esiintymisestään ja puhui koko vartalollaan niin että sanat lähtivät liikkeelle ikään kuin kantapäistä – jotka tosin aivan edessäni olivat hameen peitossa – ja siirtyivät sitten ylös vartaloa avointen olkapäiden ja pitkän ilmeikkäiden jänteiden koristaman kaulan kautta kurkkuun ja kaikkien kuultavaksi. Tarkkailin häntä herkeämättä. Hänen koko nuori olemuksensa oli majesteettisen päättäväisyyden ja vastuustaan tietoisen kokeneen henkilön itsevarmuuden läpäisemää muttei itsekästä tai itsekeskeistä.

Pienet valonheittimet piirsivät kalkitulle noen harmaannuttamalle seinälle puhujakorokkeen taakse terävän eloisasti liikehtivän varjokuvan prinsessasta. Tai oikeastaan siinä oli lukuisa päällekkäisiä varjokuvia, joiden raja oli häilyvä. Oli ikään kuin kaikkien aikaisempien kuninkaallisten varjot olisivat säestäneet hänen esitystään. Ja näin epäilemättä myös oli. Puheensa päätteeksi kruununprinsessa kohotti lasinsa tiedeseuran syntymäpäiväjuhlien kunniaksi ja toisella kädellä huomaamattomasti otti talteen puhepaperinsa. Ollessaan jo poistumassa korokkeella hänen katseensa kiintyi korokkeen päälle kiinnitettyyn tekstiin, jota yleisö ei voinut nähdä. Veikeästi hymyillen hän uudestaan kääntyi alamaistensa puoleen ja luki huvittuneena, mutta tällä kertaa hyvin nopeasti:

– Tässä lukee, että kaikkia läsnäolijoita kehotetaan panemaan merkille vihreällä valolla merkityt uloskäynnit ja noudattamaan turvaohjeita, jotka erikseen kuulutetaan kovaäänisten kautta vaaran uhatessa – mutta tämä ei ehkä ollut tarkoitettu luettavakseni.

Tämän sanottuaan hän raikuvien suosionosoitusten saattamana poistui lavalta ja hävisi näkyvistäni lopullisesti.

Kahden päivän aikana olin juhlallisuuksissa kuullut lukuisa esitelmiä ja puheita. Epäilemättä näiden pitäjät olivat omien alojensa asiantuntijoita ja ansiokkaita tutkijoita ja tiedemiehiä. Valitettavasti on tunnustettava, että useimmat puheista olivat kuivia, tylsiä ja pitkästyttäviä ja ennen kaikkea aivan liian pitkiä. Käsitykseni siitä, että syvällisesti aiheeseensa perehtyneen professorin olemukseen erittäin harvoin yhdistyy lahjakas puhujapersoonallisuus, vahvisti entisestään. Oli selvää, että juhlapäivien puhujista prinsessa oli kaikista paras.

Silloin tajusin mitä peliä Kohtalo leikki kanssani. Olin sittenkin juhlasalissa saanut parhaimman paikan, jotta kävisi toteen mitä on kirjoitettu: Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi.

* * *

Ja mikä parasta – kuka tahansa voi järjestää bileet Uppsalan linnassa, sillä se on vapaasti vuokrattavissa

MIETE 80
KOHTALON KANSSA
ON LEIKKIMISTÄ

BLOGI 79
29.12.2015

En ole tällä vuosituhannella käynyt elokuvissa. En kestä sitä mölyä. Onneksi kotona voi telkkarista nauttia elokuvia viiveellä ja sopivalla volyymilla ja huonoimmat tallennettuna pikakelauksella. Vaikka olen vähän jäljessä muotivirtauksia yritän silti seurata aikaani. Siksi tein monella tapaa ajankohtaisen installaation.

Tätä kassamagneettifilmiä en kuitenkaan aio katsoa – enhän ole nähnyt aikaisempiakaan osia.

* * * * *

Kiitos kaikille ystävällisestä palautteessta vuoden aikana!

Peaceful New Year!

MIETE 79
KUNPA 
KAIKEN MAAILMAN 
SODATKIN
MENISIVÄT PIPARIKSI

BLOGI 78
23.12.2015

Testasin onko yleiskaavamerkinnöistä mihinkään.
No saihan niistä joulukuusenkin.

Mutta on se vaan vähän levoton kuten esikuvansakin.

MIETE 78
OLEN POSTIN TUKILAKOSSA
SIKSI EN ENÄÄ
LÄHETÄ JOULUKORTTEJA

BLOGI 77
19.12.2015

Yhdeksän miljardia kiloa muovia joutuu mereen vuodessa. Tästä 70 % uppoaa ja tuhoaa merenpohjan elämää. Loput kelluvat kerääntyen jättimäisiksi lautoiksi. Monet eläimet (linnut, kalat, pienet nisäkkäät) luulevat styroxmurusia ja isompiakin muovijätteitä makupaloiksi ja nielevät ne kohtalokkain seurauksin.

Pieni osa meren muovista ajutuu rantaan. Äskeiset myrskyt toivat muoviroinaa runsaasti myös Lauttasaaren rannoille. Siispä toimeen. Muoviroskien kerääminen on vanhalle kankealle äijälle oivallista liikuntaa. Siinä joutuu kumartumaan satoja kertoja ja tasapainoilemaan rantakivikossa. Palkitsevaa hommaa.

Kuvassa alue näyttää jo melko siistiltä. Lähikuva paljastaa totuuden siivotulta alueelta. Johtopäätös: Styrox-muovin valmistaminen pitäisi kieltää.

Viikossa keräsin Lauttasaaren lähirannoilta 49 muovikassillista roinaa. Vaimokin avusti. Hyvä, että Pajalahden venesatamassa on iso Molok-syväkeräyssäiliö roskia varten. Osuva nimi – Molok oli nykyisen Israelin alueella vanhan testamentin aikana palvottu Jumala, jolle uhrattiin lapsia. Kuningas Joosua lopetti kultin ja muutti Molokin palvontapaikan kaatopaikaksi.

Muovikassit ongin paikallisen Supermarketin pullonpalautuspisteen roskakorista. Muutamaan vuoteen en enää ole ostanut muovikasseja. Pienet hedelmämuovipussit käytän kymmeniä kertoja. Kuulun vaimoni kanssa Helsingin kaupungin puistokummeihin. Helsingissä on 586 rekisteröityä puistokummia, jotka vapaaehtoisesti  keräävät roskia asuinalueeltaan. Seuraava sesonkiaikamme on uudenvuodenaamu. Rannoilta löytyy ilotulitusjätteiden lisäksi runsaasti kuohuviinipuolloja.

MIETE 77
VAIN TONTUT
KERÄÄVÄT ROSKIA

BLOGI 76
12.12.1975

Ostimmeko jalkapallon?

Hämmästyin, kun luin lehdestä, että Helsingin kaupungin taidemuseo on ostanut nimekkään kiinalalaistaiteilijan ja toisinajattelijan Ai Weiwein puuteoksen  – Divina Proportio – hintaan 100 000 €. Näitä erikokoisia samanlaisia teoksia on taiteilijan signeeramana useita eri puolilla maailmaa.

Helsinki sai oman teoksensa halvalla, kun se oli niin pieni – melkein sylissä pidettävä. Nämä menevät Weiwein nimissä vaikka keksintö on yli 2000 vuotta vanha Arkhimedeen kappale nimeltä typistetty ikosaedri. Siinä on 20 säännöllistä kuusikulmiota ja 12 viisikulmiota tahoina.

Eikä taiteilija näitä härveleitä itse tee. Hän on toisinajatellut tuotannon. Käytössä on kokonainen puuseppä-armeija. ”Upea työ, uskomatonta käsityötä”, iloitsee taidemuseon johtaja Helsingin ostamasta teoksesta.” Vaikuttaako muoto tutulta? Joo, sehän on jalkapallo.

Tämä muoto on universaalinen ja esiintynyt luonnossa jo miljoonia vuosia. Sir Harry Kroto sai kemian Nobelin palkinnon vuonna 1996 keksiessään hiilen C 60 isotoopin – sama häkkyrä.

Molekyyli on saanut nimensä amerikkalaisen Pelle Pelottoman – Buckminster Fullerin – mukaan. Tämä askarteli monitahokkaista geodeettisia kupurakennelmia viime vuosituhannella ja ”keksi” taas uudestaan typistetyn ikosaedrin.

Typistettyjä ikosaedreja on maailmalla lukemattomia. Yksistään jalkapalloja on miljoonia. Maksoiko Helsingin kaupunki tästä Ai Weiwein jalkapallokopiosta liikaa? Miten sen nyt ottaa. Eihän se tehnyt veronmaksajaa kohti euroakaan. Mutta olisiko silti kannattanut odottaa, että näitä tulee ulos IKEA:sta hintaan 9,99.

Tulevaisuuden taiteentutkijoilla on haastetta, kun he selvittävät mikä typistetty ikosaedri on se ainoa aito alkuperäinen ja mitkä muut ovat kopioita ja kopin kopioita. Kuitenkaan en menisi potkaisemaan Weiwein alastonta taideteollista puujalkapalloa vaikka mieli tekisi. Mitä kaikkea hienoa suomalaista käsityötaidetta samalla rahalla  olisikaan saanut. Näin joulun alla esimerkiksi himmeleitäkin tuhansittain.

Ja mikä parasta. Himmeleissä löytyy jalkapallon lisäksi satoja eri versioita. Todella taidokkaita joulumielikuvituksia.

MIETE 76
VUOSIKAUSIA
OLEN ODOTTANUT
ETTÄ TAIDEKUPLA PUHKEAA
MUTTA SAMA MENO
VAIN JATKUU
VOI TAIVAHAN TALIKYNTTILÄT