BLOGI 80
5.1.2016

Avioliittoni myötä olen päässyt myös Ruotsin linnan juhliin. Nimittäin Uppsalan linnassa pidettäviin Kunliga Vetenskapsocieteten vuosijuhliin useammankin kerran.

Vaimoni on ollut kutsuttuna ulkomaalaisena jäsenenä seurassa jo vuosikymmeniä. Yleensä olemme lähes ainoat suomalaiset, jotka osallistuvat näihin festivaaleihin. Tapaamme asua juhlien ajan vaimoni professorikollegan kotona keskellä vanhaa kaupunkia kujalla nimeltä Åsgränd – sama katu jolla  Pekka Töpöhäntä, Monni sekä Pilli ja Pulla asuivat. Gösta Knutsson on kirjoittanut 13-osaisen suositun lastenkirjan Uppsalan maisemiin.

Kirjasarja on suuri klassikko Ruotsissa ja vastaa Danten DIVINA COMEDIAA Firencessä sekä Cervantesin DON QUICHOTEA Espanjassa. Kirjojen hahmot edustavat aikansa henkilöitä, joita salanimen turvin pilkataan. Kirja ilmestyi sodan aikana 1942. Ilkeän Monnin ( ruotsiksi Måns) esikuvana väitetään olevan Hitler tai Mussolini tai UPPSALA NYA TIDNINGEN arvostelija Måns Dalsjö, joka kritisoi lehdessä Knutssonin radioesiintymisiä. Monnin typerät ääliöapurit taas olisivat kilpailevan osakunnan johtohahmot, joista toinen aina toisti sen mitä toinen jo oli sanonut. Toisesta näistä ääliöistä tuli sittemmin Ruotsin yleisradion pääjohtaja sekä myöhemmin Ruotsin YK-suurlähettiläs. Urhea Pekka Töpöhäntä on tietenkin kirjailija itse.

Juhlavuoden 2008 tapahtumista olen kirjoittanut pienen novellin:

Leikittelevä Kohtalo, joka ihmistä heittelee milloin minnekin erilaisiin seikkailuihin, oli tällä kertaa antanut kutsututtaa minut Ruotsin kuninkaallisen tiedeseuran kolmesataavuotisjuhliin. Juhlaillallisten istumajärjestyksen nähdessänikin huomasin heti, että Hän taas pilaili kustannuksellani. Minut oli asetettu istumaan Valtakunnansaliin toiseksi arvottomimpaan pöytään sen arvottomimpaan paikkaan oven suuhun käytävän puolella pöydän päähän siten, että vieressäni oli vain yksi daami, kun muilla oli kaksi daamia. Viimeisessä pöydässä takanani aivan oven edessä istuivat totiset ja kireät turvamiehet. Meitä vieraita Uppsalan linnan valtiosalissa oli 360 ja mahdottoman pitkiä pöytiä kymmenen.

Koko olemukseni ahmi hartaasti ja kunnioittavasti korkean salin atmosfääriä. Se etu istumapaikastani oli, että saatoin yhdellä katseella nähdä koko mahtavan näyttämön, jolla moni historiankirjoista tuttu kuninkaallinen draama oli esitetty. Pöytien lukuisten kyntteliköiden maaginen sädekehä valaisi juhlapukuiset vieraat jättäen paksujen muuriseinien suuret jo ennestäänkin tummat kultakehysteiset kuninkaiden tutut muotokuvat menneisyyden hämärän varjoon. Kuitenkin nämä varjot olivat elävästi salissa läsnä ja sulkiessani silmäni vei juhlavieraiden iloinen puheensorina minut vuosisatojen taakse Vaasa-kuninkaiden aikakaudelle.

Juhlamarsalkan sauvan terävä tärähdys kiviseen lattiaan ja Gunilla-kellon pienoismallin kumea kilahdus herättivät minut jälleen nykyaikaan. Salissa kävi kohahdus. Kaikki nousivat seisomaan. Silloin vasta tajusin miten edullinen minulle määrätty paikka oli. Ainoana salissa saatoin nähdä holviaukosta linnakäytävään ja sen mitä odotettavissa oli. Liekehtivän punaiseen juhla-asuun puettu kruununprinsessa seuralaisineen aloitti merkin saatuaan juhlallisen esiinmarssin.

Silloin ymmärsin, että minulla silti vasemmalla puolellani hetkeksi olisi daami ja että hän tulisi kapeassa käytävässä kulkemaan aivan editseni. Päätin suorittaa mitä syvimmän hovikumarruksen. Aikomukseni jäi vain nyökkäykseksi sillä niin lähellä minua prinsessa kulki, että syvä kumarrus olisi saattanut valtoimenaan harittavat harmaat hiukseni koskettamaan hänen korkeutensa avointa poviaukkoa, mikä ei ehkä olisi ollut aivan etiketin mukaista.

Ylväästi ja ryhdikkäästi kruununprinsessa astui editseni nyökäten säteilevästi vasemmalle ja oikealle. Hänen päivettyneiden kasvojensa kuninkaallista hymyä reunustivat tummat pitkät hiukset, joiden päälle oli asetettu hopeinen jalokivin koristettu tiara. Olin pelkkää ilmaa hänen edessään, mutta hän oli minulle itse hiuksin kosketeltava kauneus, jonka edessä Mona-Lisakin oli vain varjokuva. Molemmin siroin käsin hän piteli aistikkaasti pitkän Venetsian silkistä tehdyn hameensa reunoja niin että helmat eivät laahanneet kulunutta, monista veritahroista pyyhittyä kivilattiaa. Näin hän purjehti editseni kuin vaahdosta syntynyt Afrodite häviten näkyvistäni jälleen meren aaltoihin salin keskiosaan. Ajattelin jo etten enää koskaan tulisi häntä näkemään. Mutta niin ei ollut määrätty.

Kun kaksikymmentäneljä valkotakkista tarjoilijaa oli yhtäaikaisin seremonialisin menoin tuonut nautittavaksemme monia herkullisia ruokia ja kun monta maljaa oli kohotettu ja yhtä monta puhetta oli pidetty, astui kruununprinsessa yllättäen esiin pitämään oman puheensa. Puhujakoroke oli aivan edessäni siten, että olin kaikista salissa olijoista sitä lähinnä. Daamini purjehti jälleen editseni ja omin avuin ketterästi ja samalla arvokkaasti kapusi korokkeelle. Hän asetti pienelle paperille kirjoitetun puheensa eteensä ja otti yhdellä valloittavalla katseella hallintaansa koko estradin. Pienen ikuisuuden ajan hän oli vaiti antaen viehätysvoimansa lämpimän aallon lainehtia edestakaisin alamaistensa ihmismeressä. Sitten hän avasi pukunsa sävyyn värjätyt huulensa ja vapautti kantavan kuninkaallisen äänensä valloilleen.

Lyhyen puheensa kohokohdat hän oli opetellut ulkoa siten, että hän saattoi lähes koko ajan katsoa suoraan yleisöönsä. Hän puhui selkeästi eri sanoja harkitusti painottaen eikä kiirehtinyt ja tuon tuostakin piti pieniä taukoja. Kaikesta näki että hän oli saanut erittäin hyvän puhujankoulutuksen. Hän nautti esiintymisestään ja puhui koko vartalollaan niin että sanat lähtivät liikkeelle ikään kuin kantapäistä – jotka tosin aivan edessäni olivat hameen peitossa – ja siirtyivät sitten ylös vartaloa avointen olkapäiden ja pitkän ilmeikkäiden jänteiden koristaman kaulan kautta kurkkuun ja kaikkien kuultavaksi. Tarkkailin häntä herkeämättä. Hänen koko nuori olemuksensa oli majesteettisen päättäväisyyden ja vastuustaan tietoisen kokeneen henkilön itsevarmuuden läpäisemää muttei itsekästä tai itsekeskeistä.

Pienet valonheittimet piirsivät kalkitulle noen harmaannuttamalle seinälle puhujakorokkeen taakse terävän eloisasti liikehtivän varjokuvan prinsessasta. Tai oikeastaan siinä oli lukuisa päällekkäisiä varjokuvia, joiden raja oli häilyvä. Oli ikään kuin kaikkien aikaisempien kuninkaallisten varjot olisivat säestäneet hänen esitystään. Ja näin epäilemättä myös oli. Puheensa päätteeksi kruununprinsessa kohotti lasinsa tiedeseuran syntymäpäiväjuhlien kunniaksi ja toisella kädellä huomaamattomasti otti talteen puhepaperinsa. Ollessaan jo poistumassa korokkeella hänen katseensa kiintyi korokkeen päälle kiinnitettyyn tekstiin, jota yleisö ei voinut nähdä. Veikeästi hymyillen hän uudestaan kääntyi alamaistensa puoleen ja luki huvittuneena, mutta tällä kertaa hyvin nopeasti:

– Tässä lukee, että kaikkia läsnäolijoita kehotetaan panemaan merkille vihreällä valolla merkityt uloskäynnit ja noudattamaan turvaohjeita, jotka erikseen kuulutetaan kovaäänisten kautta vaaran uhatessa – mutta tämä ei ehkä ollut tarkoitettu luettavakseni.

Tämän sanottuaan hän raikuvien suosionosoitusten saattamana poistui lavalta ja hävisi näkyvistäni lopullisesti.

Kahden päivän aikana olin juhlallisuuksissa kuullut lukuisa esitelmiä ja puheita. Epäilemättä näiden pitäjät olivat omien alojensa asiantuntijoita ja ansiokkaita tutkijoita ja tiedemiehiä. Valitettavasti on tunnustettava, että useimmat puheista olivat kuivia, tylsiä ja pitkästyttäviä ja ennen kaikkea aivan liian pitkiä. Käsitykseni siitä, että syvällisesti aiheeseensa perehtyneen professorin olemukseen erittäin harvoin yhdistyy lahjakas puhujapersoonallisuus, vahvisti entisestään. Oli selvää, että juhlapäivien puhujista prinsessa oli kaikista paras.

Silloin tajusin mitä peliä Kohtalo leikki kanssani. Olin sittenkin juhlasalissa saanut parhaimman paikan, jotta kävisi toteen mitä on kirjoitettu: Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi.

* * *

Ja mikä parasta – kuka tahansa voi järjestää bileet Uppsalan linnassa, sillä se on vapaasti vuokrattavissa

MIETE 80
KOHTALON KANSSA
ON LEIKKIMISTÄ