BLOGI 83
25.1.2016

Iso R-kioski

Vuosikymmenien ajan olin välttänyt matkustamista. Filosofisista syistä: Ruoho ei ole vihreämpää muualla. Ekologisista syistä: Mitä tapahtuisi jos kaikki 2,5 miljardia kiinalaista ja intialaista alkaisivat matkustaa maailman ympäri. Ekonomisista syistä: Matkustaminen on kallista.

Kuitenkin oli aina mielessä yksi matka, mikä joskus oli tehtävä: Matka Jerusalemiin tapaamaan hyvää ystävääni, johon olin tutustunut opiskeluaikoinani. Tämä oli lähtenyt Suomesta runsaat 40 vuotta sitten valmistuttuaan arkkitehdiksi ja otettuaan matkaan suomalaisen vaimon. Pari kertaa kaveri oli käynyt Suomessa tämän jälkeen, jolloin olin tavannut hänet. Viimeksi meillä oli ikimuistoisa retkipäivä pienessä saaressamme kauniina lämpimänä elokuun päivänä muutamia vuosia sitten.

Kun viisikymmentä vuotta oli kulunut ystävään tutustumisesta välähti mielessäni, että nyt olisi sopiva aika toteuttaa toiviomatka. Aika oli sopiva myös koska olin juuri toipunut kaihileikkauksesta ja näin ensi kertaa elämässäni hyvin ilman laseja. Maailma avautui eteeni laajakangaskuvana ja hitusen suurempana kun aikaisemmin -12-vahvuisten paksujen lasien läpi. Halusin kokeilla näkökykyäni verekseltään uusissa olosuhteissa.

Kohteeksi valittiin Eilat, josta on parin tunnin bussimatka Jerusalemiim. Eilatissa on  tähän aikaan vuodesta, marraskuun puolivälissä, vielä lämmintä. Tosin toinen hyvä juutalainen ystävämme Suomesta varoitti: – Älkää matkustako sinne. Se on yksi suuri R-kioski koko paikka.

Suora Finnairin lento aamupäivällä oli miellyttävä. Tarkastelin ikkunapaikalta Turkin pinnanmuodostusta ja kyläpahasia aurinkoisessa säässä. Kovin oli vuoristoista ja autiota enimmäkseen. Välimerellä laivojen valkoiset vanat tekivät sik-sak kuvioita.

Ajattelin kesäpäivää saaressa jolloin katselen korkealla ylhäällä lentokoneiden pakkasvanoja sinitaivasta vasten. Laivat ja lentokoneet liikkuivat kuin hidastettuna. Maailma oli käännetty ympäri. Taivaasta oli tullut meri ja merestä taivas. Tuli mieleen vertaus munasta ja kanasta. Kumpi olikaan luotu ensin – meri vai taivas. Mistä olikaan kaikki saanut alkunsa. En ehtinyt ratkaista loppuun tätä ikuista arvoitusta ennen kuin jo alkoi laskeutuminen Israelin yllä. Rannikolla oli paljon asutusta ja vähän vihreääkin, mutta sitten jo alkoi laaja vuoristoinen autiomaa, jota on 75 % maan pinta-alasta. Ehdin nähdä suuret määrät sotilaskoneita riveissä ennen kuin laskeuduimme sotilaslentokentälle keskelle ei mitään.

Bussimatkan aikana Eilatiin ihailimme kiemuraisella tiellä syviä rutikuivia kanjonirotkoja vuorten välissä. Kuvittelin mielessäni miltä näyttää kun rankkojen talvisateiden jälkeen muta ja kivet vyöryvät kohisten vuorien rinteiltä ja jokiuomassa. Sitä olisi hauska seurata turvallisen välimatkan päässä. Tunnin kuluttua olimme jo hotellissa, jonka ulkopuolella oli mustiin pukeutunut aseistettu vartija vuorokauden ympäri. Saimme sviitin pohjakerroksesta omalla sisäänkäynnillä uima-allaspihalle.

Lounastimme eräässä hotellin kolmesta ravintolasta, jotka sijaitsevat sisäisen elegantin kauppakujan varrella. Sitten nopea rantakierros. Lyhyen kävelymatkan jälkeen hotellien labyrintin läpi aukeni edessämme Punainen meri.

Vasemmalla aivan vieressä hohtivat Akaban valkoiset talot Jordanian puolella. Siellä on samanlainen turistirysä kuin täälläkin. Kauempana vasemmalla siinsivät Saudi-Arabian ja oikealla puolella Egyptin vuoristoiset rannikot. Lämpötila oli 30 astetta ja merivesi 25. Eilatin ranta on sikäli edullinen, että siellä ei tuulet juuri vaivaa. Aina on pohjoistuuli, joka puhaltaa rannikolta poispäin etelään. Kahlasimme matalassa rantavedessä tunnustellen paikan identiteettiä, joka yritti tunkeutua käärittyjen lahkeittemme reunoihin saakka. Maailmassa on tuhansia samanlaisia biitsejä. Valokuvissa niitä ei voi erottaa toisistaan.

Samanlaisia aurinkotuoleja ja aurinkovarjoja. Samanlaista rantamusaa. Samanlaisia rantakahviloita. Samanlaisia loistohotelleja terasseineen. Samanlaisia palmuja. Samanlaisia rantavalvojien torneja. Samanlaisia turisteja. Mahakkaita ukkoja. Minipukeisia daameja eri kauneuden asteissa.

Kilometrin pituinen hiekkaranta loppui aallonmurtajaan, jonka toisella puolella oli kapea Eikenenkäänmaa ennen Jordanian rajaa. Aallonmurtajalla loikoili kymmenittäin laihoja kulkukissoja. Istuimme penkillä katse utuisessa horisontissa, kun meitä puhuttelemaan tuli ruskettunut isomahainen ukko pienissä punaisissa uimahousuissaan. Hän esittäytyi ruotsalaiseksi, jolla oli asunto Eilatissa ja joka vietti täällä monta kuukautta vuodessa. Tutustuimme ja ukko neuvoi meille kiintoisia paikkoja missä käydä.

Iltapäivällä ehdin vielä pulikoida hotellin sisäpihakeitaan uima-altaassa. Palmut, värikkäät kukat ja paikallisten paratiisilintujen – bulbulien – kujerrus vahvistivat tunnelmaa. Ilta pimeni nopeasti. Ohimarssimme kuten sadat muut turistit rantabulevardien lukemattomien kirkkaasti valaistujen luksusmyymälöiden kujannetta. Katu- ja mainoskyltit olivat englantia, venäjää, arabiaa tai muuten vain hebreaa. Kaikki ovet olivat apposen auki. Isompien myymälöiden oviaukossa oli kaksi aseistettua vartijaa, jotka tarkastivat sisään tulevien laukut.

Ravintoloiden ulkoterasseille alkoi jo olla vähän elämää. Saksofoni soi. Puolikuu oli noussut palmujen välistä. Oli ihanan lämmintä. Katsoimme penkiltä suihkulähteen vieressä turistien virtaa. Monia kansalaisuuksia. Mitä erilaisimmissa rennoissa vaatteissa. Pieniä leikkiviä lapsia iloisine vanhempineen. Kaiken ikäisiä. Enimmäkseen kuuli puhuttavan venäjää.

Kiinalaisia, japanilaisia tai muitakaan aasialaisia ei näkynyt. Se oli nyt nähty. Iltaelämä R-kioskissa.

Bongausta Negeven autiomaassa

Seuraavana aamuna herätys oli aikaisin. Ennen auringonnousua. Unelias yöportieri antoi eväspakettimme. Aulassa odotti lintuoppaamme. Siirryimme hänen autossaan Negeven autiomaahan, jonka keskelle vuorien ympäröivälle tasangolle pysähdyimme juuri kun aurinko alkoi nousta. Oli hiljaista. Kuivaa. Hiekka rahisi lenkkitossujen alla. Siellä täällä oli pieniä kituliaita akasiapensaita. Vuoret alkoivat saada väriä, joka nopeasti vaihtui sävystä toiseen. Tuli pakottava tarve juosta eteenpäin kauas kauas ja heiluttaa käsiä kuin lintu. Saimme vähitellen huomata, että muitakin lintuja oli liikkeellä elottomalta vaikuttavalla maisemalla. Enimmäkseen pieniä kivitaskulajeja, paikallisia pyyparvia ja suurikokoinen arohiirihaukkakin jähmettyneenä maassa kuin suolapatsas.

Auringon noustua alkoi ilma äkkiä lämmetä ja väreillä. Olin näkeväni edessä suuren järven. Vai oliko se kangastus.

Opas selitti, että kysymyksessä on aurinkopaneelipelto. Pieniä sinisiä paneeleja vieri vieressä ryhdikkäästi sotilaallisessa ojennuksessa. Aamupäiväkahvit joimme palmujen alla paikallisen kibbutsin keinokeitaalla, jossa oli sotilaitakin tauolla rynnäkkökiväärit rennosti tuolin selkään nojaten. Tässä maassa aiotaan autiomaa vallata ja rehevöittää. Lähes ilmainen sähkö pyörittää kastelujärjestelmiä ja juomavettä valmistetaan merivedestä. Luvattu maa täyttää lupauksensa, mutta sitä on autettava ja vartioitava. Iltapäivänsuussa saimme nähdä aivan tien vieressä parin metrin päässä vuoristogaselleja, jotka väritys on täsmälleen vuoriston kivestä ja hiekasta veistetty.

Lintureservaatissa kurkistelimme piilomajojen aukoista keinokastellun pensaiston keskellä pikkuvisertäjiä. Autiomaan hiekassa oli pienten matelijoiden ja hyönteisten monikuvioisia jälkiä. Iloksemme tervehti meitä taivaalla parvi etelään muuttavia kurkia. Olin tuntevinani niiden kaakatuksessa karjalaista aksenttia. Lopuksi saimme vielä nähdä matalien suorakulmaisten suola-altaiden valtavat flamingoparvet. Saatoin vahvistaa, että ne seisoivat yhdellä jalalla. Tällaisessa suolapaljoudessa en minäkään pitäisi molempia jalkoja yhtä aikaa vedessä. Joukosa oli ehkä mailman ainoa musta flamingo. Se nähtiin puolitoista vuotta myähemmin Kyproksella, jossa se herätti suurta huomiota.

Kuollut meri

Seuraavana aamuna oli aikainen bussimatka Jerusalemiin. Eilat on vapaakaupunki ja sen rajalla valtatien varrella joudumme ohittamaan hidastetulla kaistalla aseistetun tullivartiopisteen. Matkasimme Kuolleen meren hautavajoamaa pohjoiseen. Välillä seurasimme vasemmalla puolella tien vieressä Egyptin raja-aitaa, jonka toisella puolella häämötti Siinain niemimaa. Negev ja Siinai – samanlaista vuoristoista autiomaata. Keskellä keinotekoinen raja, vuosituhansien ajan taisteltu ja nyt tähän asettunut.

Valtatie Jerusalemiin kulkee palestiinalaisten nimellisesti hallitseman Länsirannan kautta. Rajalla oli jälleen aseistettu vartiopiste. Länsirannan alue valtateiden varsilla on täysin Israelin armeijan hallinnassa.

Laskeuduimme yhä alemmas pitkin vuoriston reunustamaa laaksoa kohti Kuollutta Merta. Oikean puoleiset vuoret ovat Jordaniaa. Vasemmalla puolella saamme kuulemma nähdä Lootin vaimon kivettyneen suolapatsaan. Tähystelen bussin ikkunasta jyrkkien rinteiden risaisia muotoja ja ulokkeita. Olin laskevinani ainakin 147 Lootin vaimoa.

Ohitamme maailman alimman pisteen – 429 m merenpinnan alapuolella. Vuonna 1971 se oli vasta 397 m merenpinnan alapuolella. Kuolleen meren pinta laskee koko ajan reippaasti – yli sentin viikossa! Sehän 80 kertaa nopeampaa kuin maannouseminen Pohjanlahdella. Kuolleen meren vesi ei aivan heti kuitenkaan lopu sillä meren pohjoisosa on syvä. Silti puhutaan ympäristökatastrofista.

 

Oikeasti meri on myös kuollut. Suolapitoisuus on lähes 30 %. Meren pinnalla kelluvat valkeat epämäräiset lautat eivät ole suolaa vaan potaskaa – kaliumkarbonaattia. Englanninkielinen nimi potash on sananmukaisesti ruukkutuhkaa. Sitä käytetään lannoitteena ja lasin sekä ruoan valmistukseen. Koivutuhkasta saatua potaskaa on käytetty Suomessa lipeäkalan valmistukseen. Täällä ei ole mitään elämää. Ei lintuja, ei kaloja, ei kasveja rannalla. Ei näytä houkuttelevalta. Ohitamme myös kuuluisan Masadan vuorilinnoituksen rauniot, joille johtaa nykyään köysirata vaikeakulkuisessa ja jyrkässä rinteessä. Aika ei anna myöten sielläkäyntiin.

Toiviomatka jatkuu. Ensi viikolla osa 2 – Jerusalem.