BLOGI 103 13.6.2016
La Confluance
Viimeinen päiväni Ranskassa ehkä koskaan on sunnuntai Lyonissa. Otamme raitovaunun kohteena strateginen Saônen ja Rhônen yhtymäkohta – la Confluance. Olisi voinut ottaa myös kaupunkipyörän – niitä oli runsaasti tarjolla ja niitä näki paljon käytössä.
Kartalta huomaa, että 3+3-kaistainen valtakunnan päämoottoritie Marseille-Paris menee kaupungin läpi Rhône-joen rantaa pitkin. Ei siinä mitään kaupunkibulevardia ole. Pitää päästä vauhdilla stadiin, sen läpi ja sieltä pois.
Moottoritiemaisemaa Rhône-joen rannalla. Sunnuntaina aamupäivälläkin on melkoinen ruuhka Pariisin suuntaan.
Tässä ne joet yhtyvät. Vasemmalta tulee Rhône ja oikealta Saône.
Nämä kiskotkin menevät ilmeisesti suoraan Välimereen.
Joen yhtymäkohdassa on paikallista tunnelmaa asuntolaivoineen.
Sininen asuntolaiva terasseineen. Jos joki lähtee tulvimaan niin Jeeppi on hyvä olemassa.
Punavalkoinen asuntolaiva terasseineen. Rellukin on hyvä olemassa oman kadun varrella ja omat pihapuut.
Valkoinen asuntolaiva terasseineen ja vIhannestarhoineen rannassa. Moottoripyörä on parkeerattu sisääntulotasanteen alle.
Voihan asuntolaiva olla maallakin. Jos tulee kova tulva se vain lähtee seilaamaan. Tästä kuvasta huomaa, että Lyon on yksi Ranskan ripeimmin kasvavista kaupungeista.
”Kas mikä kummitus tuolla on?” Jori Malmstenin lastenlaulun sanoja edelleen siteeraten: ”Mikki aivan säikähtää”!
Wau! Onko se avaruudesta laskeutunut outo alus?
Karttaote selvittää tilanteen:
Jokien yhtymäkohdassa on näköjään Musée des Confluences
Rakennuksesta järjestettyyn kansainväliseen suunnittelukilpailuun 2001 kutsuttiin maailman tähtiarkkitehteja. Voiton ja toteutuksen sai hollantilainen Coop Himmelblau ryhmineen. Rakennus valmistui puolitoista vuotta sitten. Fanfaareja soitettiin ja musota ylistettiin uudeksi Guggenheimiksi. Miksi?
Uskaltaakohan sitä lähestyä, kun se näyttää niin pelottavalta? ”Oon meripeikko hähhähhähhää. Nyt sinun kalpaten käy !”
Hei hyvät ihmiset, älkää nyt seiskö siinä! Ettekö huomaa, että pedon kita on ihan ammollaan! Apua, nehän ihan jonottavat päästäkseen sisään.
Liian myöhäistä! Nyt ne on kaikki nielaistu. Vain yksi skaalaihminen jäi.
Tältä sen otuksen takapää näyttää. Sehän seisoo tassuillaan maassa.
Uskaaltaakohan sitä lähestyä takaapäin ja alta? Ei kai sieltä vain tipu mitään niskaan!
Rampit vievät aina vain ylöspäin ja samoin arkkitehtuuri. Mihinkähän tässä joudutaan?
Ylätasanteella rakennuksen alla on matala vesiallas, joka näyttää yhtyvän takanan olevaan Rhône-jokeen vaikka on sitä 10 metriä ylempänä.
Uskaltauduin lopulta jopa menemään rakennuksen sisään, kun vaimo tuli sieltä elävänä ulos – tosin päätään pudistellen – katsottuaan pimeissä sisätiloissa jonkinlaisen maailman historiaa syleilevän mammuttinäyttelyn.
Sisääntulonäkymä. Aina vain portaita, ramppeja ja hissejä johtaa ylöspäin.
Kattotasanteelle voi mennä maksamatta sisäänpääsymaksua. Jo puolivälissä alkaa hirvittää – enimmäkseen kuitenkin arkkitehtuuri eikä korkean paikan kammo.
Melkein ylhäällä – kaupunki ja talon vieressä kulkeva moottoritie näkyvät ”hämähäkkiseitin” läpi. Pilkottaa se Notre Damekin vasemmalla ylhäällä.
Näköalatasanteelta havaitsee, että otuksella on päässään jonkinlainen hattu. Mitä sen sisällä on ja onko siinä mitään järkeä jää epäselväksi.
Jotenkin koko rakennuksesta tulee mieleen Aarno Ruusuvuoren 50-vuotta aikaisemmin valmistunut Hyvinkään kirkko. Mutta kyllä minä enemmän pidän siitä Aarnon duunista kuin tästä väkisin synnytetystä wau-wausta. Eikö tämä hullu muotivirtaus jo pian mene ohi? Miksi museoiden pitää olla ulkoapäin niin huomiota kerjääviä, kun tärkeintä on niiden sisältö?
Sunnuntai-iltapäivä Lyonin keskustassa
Lonely white man with black cap and lonely black man with white cap in Place Carnot. Hei, onko siinä vasemmalla Pentti Murole! Ilme on vähän saman näköinen.
Pardon moi! Ei se ollutkaan Pena. My mistake!
Kaupungin valtavan suuri keskusaukio Place Bellecour – todellinen punainen tori – on sunnuntaina vielä autiompi kuin Senaatintori Helsingissä. Johtuu ehkä siitäkin, että ilmassa on sateen uhka. Aurinkokuningas Louis XIV ratsastamassa kohti Pariisia. Oikalla Fourniéren kukkulan laella taas kaupungin kaikkialle näkyvä symboli – Notre Damen basilika.
Löydämme aukion laidalta vain yhden auki olevan ravintolan (kuvaajan takana vasemmalla), jonne sisätiloihin menemme lounastamaan.
Viereemme täyteen ravintolaan tulee istumaan arvokkaan näköinen hyvin pukeutunut pariskunta. Keskustelu alkaa ja arvokas herra nostaa välittömästi peukalonsa pystyyn, kun kuulee, että olemme Suomesta. Rovaniemi, Turku, Helsinki, hän heittää heti ja sanoo käynneensä kaikissa niissä. Herra innostuu vielä enemmän, kun ilmoitan olevani arkkitehti. Hän kertoo olevansa kulttuuriperintöä vaalivan Europa-Nostra järjestön Ranskan delegaation johtaja.
Monsieur innostuu piirtämään pöytäliinaan abstraktisen taideteoksen siihen tulleista tahroista.
Hän lisää piirrokseen kuvan ikivanhasta sukulinnastaan ja sen vaakunasta ja kehystää lopuksi taideteoksen. Voila! Myöhemmin meille selvisi, että kysymyksessä oli ikäisemme kunnianarvoisa markiisi Robert III Deleotoing d´Anjony vaimoineen.
Sadekuuro jatkuu ulkona ja joudumme odottamaan sisällä miellyttävästi jatkuvan keskustelun merkeissä.
Iloitsen siitä, että Monsieur Directeur ei myöskään pidä Himmelblaun museosta. Peukalo näyttää alaspäin. Tämä tuntuu olevan lyonilaisten yleinen mielipide. Ylevöittääkseni jo korkealle kohonnutta tunnelmaa edelleen otan esiin huuliharppuni ja soitan bravuuri-numeroni – ”Oodin ilolle” Beethoovenin yhdeksännestä sinfoniasta. Jo ensimmäisten sävelten raikuessa alkaa markiisi molemmin käsin johtaa ”orkesteria” samalla hyräillen mukana. Esityksen päätyttyä koko täysi ravintola antaa meille raikuvat aplodit.
Sade hellittää vähän ja voimme poistua ravintolasta. Kun markiisi kuulee, että olemme menossa silkkimuseoon, hän haluaa ehdottomasti viedä meidät sinne autollaan. Kapellimestarin lähtiessä sateenvarjon kanssa lähtee hakemaan autoaan, arvuuttelen mitähän merkkiä se on. On se sen verran patriootti, että auto on varmaan ranskalainen. Oikein arvattu. Valkoinen Luksus-Peugeot, jollaista en ennen ole nähnyt Suomessa. Kyyti on myös luksusta. Markiisi ottaa taksinkuljettajan roolin. Sekin käy häneltä luontevasti.
Vaimoni käydessä silkkimuseossa tarkkailen edelleen katuelämää.
Kapeat jalkakäytävät ovat ahtaita jalankulkijoille.
Kuja johtaa vilkasliikenteiselle rantakadulle.
Old man. Ranskalaista itsetietoista eleganssia. ”Minä käännän selkäni turisteille”! Evvk!
Istuskeluterassi Rhône-joen aurinkoisella länsirannalla. Voin kuvitella, että portaat ovat täpötäynnä ihmisiä lämpimänä kesäiltana. Takana oleva vilkasliikenteinen katu ei häiritse tunnelmaa.
Ranskanmatkasta jäi miellyttävä muisto. Ihmiset olivat kaikialla ystävällisiä ja turvallisuudestamme huolehdettiin melkein yhtä hyvin kuin matkallamme Jerusalemissa kolme vuotta sitten. Lyonin rautatieasemalla oli paikallisten aseistettujen asemapartioiden lisäksi aseistettuja usean hengen poliisiryhmiä sekä maastopukuisia sotilaita pareittain sormi rynnäkkökiväärin liipasimella. Sama meno jatkui Pariisin lentokentällä. Tämä ei mitenkään tuntunut häiritsevän normaalia vilkasta elämää. Kiva maa Ranska! Ehkä vielä tavataan – ”Que sera sera!”
Hullu arkkitehti
MIETE 100 LUKEUDUN MIELELLÄNI VÄÄRÄUSKOISTEN JA VÄÄRINAJATTELIJOIDEN KASTIIN - MITÄ TAHANSA KUNHAN EI OTSAANI LYÖTÄISI LEIMAA "HÄN ON OIKEASSA"
Hullu arkkitehti 
Tervehdys Raumalta, Ipe, ja kiitos hienosta blogistasi.
Tämä tapaamasi markiisi Robert on todella symppis ja iloinen pyöreä herrasmies. Ja onneksi häneltä käy englanti, tosin kankeasti. Minulta ei harmikseni ole tuota ranskan kielen taitoa.