blogi 14 6.10.
Metsäperkele
Olipa kerran kauan sitten Metsäperkele. Ei mikään mäntti. Alkoi vuolla kultaa Mäntässä. Perkeleen poika peri kullan. Rakensi itselleen kartanon. Hullaantui kultakauteen ja halusi sitä lisää. Kertyi nurkat, vintit ja kellarit täyteen. Piti tehdä lato, jossa näitä näytellään. Siihen meni puoli valtakuntaa. Sen pituinen se.
Parasta ennen?
Vai jälkeen?
Näitä mietin kun ajoin pitkän matkan vaimoni kanssa Helsingistä Mänttään. Pysähdyksineen se kesti runsaat kolme tuntia. Näkemieni kuvien perusteella oli ennakkoluuloja. 
Itsekin kilpailun tehneenä minulla oli 577:n muun kilpailijan kanssa erilainen käsitys siitä miten homma olisi tullut ratkaista. Pitikö nyt spaniaarien mennä pilaamaan Paul Olssonin suunnittelema hieno puisto katkaisemalla avoin niemi pitkällä puuladolla aivan rantaan asti. Toisaalta lintuperspektiivissä se näyttää hyvin istuvan maisemassa ja antavan pääroolin ja hienot raamit kartanolle päärakennuksena. Katsotaan! Kaikkia artikkelin kuvia voi suurentaa klikkaamalla.
Yllätys
Lähestymisnäkymä jo yllätti myönteisesti. Sopusuhtainen ja jännittävä sommitelma. Latohan siellä jo vilkuttaa silmää matalalla profiililla.
Hopsan! Ei se ollutkaan silmä vaan suu. Valaskala valmiina nielemään Joonaan?
Mitä isompi kartano sitä isompi lato. Mitä isompi lato sitä suurempi ovi. Tästä voi ajaa sisään isommallakin traktorilla. Itse asiaassa siinä on oven lisäksi monikäyttöisen salin lasiseinä. Voidaan sulkea verhoilla etteivät kuokkavieraat kurki konserttiin. Näkymä Autereen tuvan kuistilta.
Lato – tai hienosti sanottuna paviljonki – rajaa puutarhapihan, sulkee sen ja heijastaa sitä veikeänä taustaseinänä. Hyvä että puut on keksitty. Puusta voidaan tehdä rakennuksia ja puulla peittää ne – näkyvistäkin.
Ahaa! Eihän se kokonaan sulje pihaa. Siitähän pääsee läpi. Jatketaan kuitenkin vielä kierrosta talon ympäri myötäpäivään. Mitähän noiden peiliseinien takana on?
Vanhan ja uuden liittäminen toisiinsa ei ole helppo tehtävä. Tässä on onnistuttu oivallisesti.
Jäähän siitä Olssonin pihasommitelmasta sentään oleellinen symmetria näkyviin. Rantaan laskeuduttaessa ladon mittasuhteet gigantisoituvat.
Lintuperspektiivistä katsoen vähän jo hirvittää. Lato vonkoilee niin ettei sen muodoista saa selvää.
Ihmeellistä miten lämpökäsitellyn kuusilaudan väri voi muistuttaa punatilltä.
Sama näkymä zoomattuna. Veikeyttä on.
Nurkan ympäri pyörähdettäessä odottaa uusi yllätys. Takapiha! Tällä tuntee olevansa pieni ihminen uhkaavien muurien edessä.
Jaha. Sesam auekene! Tässähän se porttikonki taas on mistä pääsee läpi. Siitä vaan roskisten vierestä sisään.
Oho! Ollaanko peilisalissa. Jännää!
Vanha Göstahan se siinä aivan mainiossa kuvakulmassa!
Peiligalleriassa ollaan. Peilien takana on ravintolan tarjoilutiski. Täältä ei näe sinne sinne eikä sieltä tänne. Bongaa hullu arkkitehti!
Takapihan muhkea jerikonmuuri nurkkaperspektiivissä. Ankeata on.
Lisää heijastuksia
Jag har tappat mitt minne
Är jag ut eller inne?
Järvikin pilkottaa yhdyskäytävän lasituubista katsoen
Sisääntulohallista ja näyttelyhallin sivukäytävästä avautuu näkymä sisäpihalle
Taidenäyttely jatkuu spontaanisti ulkona. Puiston puiden lehtiin on tällätty sisäänpääsytarroja.
Hauskaa! Minusta tämä voittaa näyttelyhallin pop-taiteiden mestareiden ikonit mennen tullen.
Diskussio
Yllätyin myönteisesti. Ihmettelen sitäkin ettei projekti ole kilpailuvaiheesta paljoa muuttunut vai onko puun osuus rakenteissä vähentynyt. Sehän on hauska rakennus. Täyttää tehtävänsä. Kävijät vaikuttivat ihastuneilta ja samoin henkilökunta. Kehuttiin kilpaa. Mikäs sen parempaa. No tietysti aina voi esittää joitain huomautuksia. Mikään ei ole täydellistä – onneksi.
Iso näyttelysali on vähän niinkuin kellarimontussa. Ulos en nähnyt sieltä. Sinne mennään pitkää käytävää pitkin ja sitten korkeita portaita alas ja samaa reittiä takaisin. Hissikin tietysti on.
Ravintola oli minun makuuni epäviihtyisä. Ennenkaikkea oli missattu suuri mahdollisuus nähdä sieltä istuessa puutarhanäkymä järvelle päin. Leveät ja tiheät pilarit vielä heikensivät suppeaa näköalaa. Ulkoterasseja oli niukanlaisesti. En rohjennut ottaa kuvaa täydestä ravintolasalista. Ruoka oli hyvää. Ravintola taitaa olla ainoa tila museossa, joka tuottaa voittoa jatkuvalla syötöllä. Ymmärtääkseni tila on vuokrattu ulkopuoliselle toimijalle.
Maailman varallisuus lepää rakennuksissa. Niiden ylläpito lepää tulevien polvien harteilla, joita kuormitetaan koko ajan uusilla rakennuksilla. Tämä pitäisi ottaa huomioon suunnittelussa. Talon rakentaminen maksaa paljon, mutta vielä enemmän maksavat käyttökustannukset vuosien saatossa. Serlachiuksen-säätiöllä oli varattu 14 miljoonaa euroa tähän rakennusprojektiin. Kului 19. Aivan tavallista – rakennuskustannukset yleensä lisääntyvät puolella. Käyttökustannuksiin kuuluvat rakennuksen ylläpito ja henkilökuntakulut. Gösta-ladon vonkoileva suuri julkisivupinta ja tuhlaileva tilankäyttö tietävät suuria lämmityskuluja. Se vielä hoitaantunee. Mutta henkilöstökulut. Säätiö otti suuren riskin sijoittaessaan tällaisen mahtavan paviljongin suurin piirtein keskelle ei mitään.
Näyttelytilojen hajauttamisen johdosta tarvitaan ainakin neljä vartijaa eri saleissa. Lisäksi tulevat muut henkilöstokulut. Videovalvonta on keksitty mutta sitäkin täytyy valvoa on-line. Pientäkin museota pyörittää iso määrä ihmisiä. Serlachius-museoissa yli 50 henkilöä ilman siivous- ja kunnossapitohenkilökuntaa. Kaikki tämä maksaa. Toistaiseksi on ollut kävijöitä. Mutta miten käy kun uutuudenviehätys hiipuu. Saako Gösta niin paljon mainetta, että ulkomaiset turistit ryntäävät tänne. Onhan se vähän wau – mutta onko riittävästi. Museon ylläpitäminen ei ole voitollista bisnestä. Miten käy kun säätiön rahat loppuvat.
En ole nähnyt alkuperäistä. Ehkä ei moni muukaan kun huhujen mukaan Louvressakin on jäljennös.
Gösta on hullunrohkea ja hieno kulttuuriteko. Tyypillistä Serlachiusta. Toivon sille menestystä. Ja mikä parasta. Kaikki on saatu aikaan ilman julkista rahoitusta. Toistaiseksi. Serlachiuksen taidesäätiöhän toimii samalla tavalla kuin Guggenheimin taidesäätiö. Omia kokoelmia kartutetaan koko ajan ja lisäksi esitetään muiden kokoelmien aarteita. Mihin enää tarvitaan Helsinkiin ehdotettua Guggenheim-museota! Näin säästyvillä rahoilla voidaan kustantaa vuosittain kymmenille tuhansille suomalaisille ilmainen matka Göstaan ja saada sinne merkittäviä näyttelyitä. Serlachius on hyvä kotimainen brändi. Satsataan siihen mieluummin kuin Guggenheim-hömppään. Serlalla pyyhkii hyvin. Se pystyy rakentamaan museon omilla rahoillaan toisin kuin Gugge – dorka brändi – ei edes pysty museoita toteuttamaan ilman ilmaista tonttia ja veronmaksajian rahoja.
Arvaukseni on, että tulevaisuudessa museoiden kokoelmat siirtyvät nettiin. Hyväksyttäköön sekin että niitä myydään cd-levyinä. Halvempaa ihmiskunnalle kuin näyttelyrakennukset. 
Tauluja on mukavampi katsoa taulutelevisiosta kotisohvalta kuin museoissa. Voi järjestää taulukatseluiltoja ystävien kanssa viinin kera samalla tavoin kuin luku- tai musiikin kuuntelu-piirejä. Ekologista! Ei ole pakko edistää ilmaston muutosta uusilla wau-pytingeillä eikä matkustamalla ympäri maailmaa katsomaan niitä. Sitäpaitsi eikö museoissa ole tärkeintä sisältö eikä itse rakennus.
Hullu jälkinäytös
Minäkin siis tein tämän kilpailun. Mutta ketä enää kiinnostaa. Näytän kuitenkin. Yritin saada aikaan kompaktin pienen nappulan, joka pitää maiseman avoimena eikä puistopuita tarvitse kaataa. Näyttelysaleissa voi kiertää ympyrää eikä tarvitse kulke edestakaisin niinkuin Gösta-ladossa. Kapeista ikkunoista näkee ulos missä ollaan puistossa. Ulkoseinät, käytävät ja henkilökunta minimoitu. Näyttää pieneltä, mutta tässä on kyllä samat tilat kuin ladossakin. Ravintolasta avutuvat upeat näkymät järvelle ja puistoon. Näitäkin kuvia voi suurentaa klikkaamalla.
Lintuperspektiivi puutarhapihalta päin. Autereen tupa takana.
Lintuperspektiivi sisääntulopihalta. Autereen tupa edessä.
Pohjoisfasadi sisääntulopihalta. Lasia, tiiltä ja slammattua kevytbetoniharkkoa.
Näkymä sisääntulopihalta. Paviljongin seinään voidaan heijastaa kuvia. Takka palaa kartanon salongissa. Kultakauden hehku loimuaa ikkunassa.
Näkymä sisääntuloaulasta rannan suuntaan etelään. Puutarha ja ravintola kutsuvat. Göstan vanha itäpääty vasemmalla.
Ai miten minulle kävi kilpailussa? En oikeastaan tiedä sijoitustani. En ehkä ollut sadan parhaan joukossa.
hullu arkkitehti
miete 14
kopio maalauksesta
ja
kopion
kopion
kopion
kopion
kopio
on yhtä arvokas
kuin alkepräinen
koska se sisältää
saman informaation
Hullu arkkitehti 
Kiitos virkistävästä Gösta-kirjoituksestasi. Minäkin kaipaisin järvinäkymän parempaa näkymistä. Ja lasit-peilit-johdattelevat seinmät jne jättävät minut aivan kylmäksi. Hyviä kuvia – erinomaisesti informoivia.
Odottelen eteläsatama-ajatuksiasi, kunhan matkani aikana kertyneen viestisuman jotenkin jkärkeviin mittoihin.