Blogi 3 28.7.2014
Kilpailun huumaa
Arkkitehtuurikilpailut ovat hieno juttu. Syntyy loistavaa arkkitehtuuria ja kykyjä parrasvaloihin. Suomessa instituutio kukoistaa. Kaikille avoimia kilpailuja on paljon. Muualla ei ole vastaavaa. Sadat arkkitehdit uhraavat intohimoisesti vuosittain satojen tuntien työpanoksen kilpailuihin. Vain muutamat palkitaan. Se on upea jatkokoulutusmuoto. Kaikki oppivat ja arkkitehtuuri kehittyy.
Kilpailuissa on tyytyminen pelin sääntöihin. Tuomareiden sana on laki. Asiaton ulosajo voi tulla tai selvä virhe jäädä viheltämättä. Arkkitehtuurissa kuten kaikissa taiteissa on kysymys makuasioista. Näistäkin voi kiistellä. Kapakoissa.
Pitää paikkansa. Voin todistaa. Mäntsälän keskustakilpailussa olin tuomarina yhdessä Reijo Jallinojan ja Sakari Aartelon kanssa. Kollegani olivat työllistettyjä omissa toimistoissaan. Prisaus jäi harteilleni. Ehdotuksia oli 47. Nostin esiin mieleiseni voittajan, jota perustelin taitavin sanakääntein. Jouduin esittelemään kilpailun tuloksen SAFA:n jäsenille. Protestit lentelivät. Torjuin kaikki syytökset vakaasti uskoen, että ratkaisuni oli ollut oikea. Jälkeenpäin on tullut mieleen, että olin idiootti ja valinnut väärän voittajan.
Mäntsälän kilpailussa oli toinenkin kummajainen. Kunnantalon kilpailutonttina oli isoisäni kotitila Karhulan torppa, joka oli siirtynyt kunnan omistukseen.
Tuomitseminen on vaikeaa
Esimerkki. Olin SAFA:n valitsema tuomari yhdessä Jan Söderlundin kanssa rakennusliike Arjatsalon järjestämässä Olarin korttelikilpailussa. Järjestäjän valitsemana tuomarina oli kirjailija ja taiteilija Henrik Tikkanen. Ehkä Henrik oli pyydetty mukaan siksi, että hän on piirtänyt Helsingin rakennuksista paljon kuvia ja kirjoittanut elämästään stadin eri katuosoitteissa monta kirjaa. Johtaja Arjatsalo halusi stadilaisuutta Olarin kehiin eikä mitään lähiöjuttua. Hyvä niin.
Arvostelu tapahtui seuraavasti. Palkintolautakunta istui pöydän ympärillä. Avustaja toi nähtäväksi yhden ehdotuksen kerrallaan. Tämän ollessa vielä kaukana ehdotuksensa kanssa alkoi Henrik jo paasata:
Henrikin arvostelutyyli hymyilyttää. Mutta samalla tavalla toimivat ammattituomaritkin. Mielipide muodostetaan ensinäkemisellä muutaman sekunnin aikana. Useimmiten se on kielteinen. Sitä ei vain sanota ääneen. Spontaanisti sitä joko tykkää tai ei. Ensimmäisestä mielipiteestään on vaikea päästä eroon. Pöytäkirjaan kirjoitetaan ehdotuksesta jotain nättiä. SAFA:n kilpailusäännöt, joita itsekin olen ollut laatimassa, edellyttävät, että arvostelussa ensisijaisesti kiinnitetään huomiota ehdotuksen ansioihin. Tyypillinen arvostelun alku:
Huolellisesti tutkittu ja hienosti piirretty ehdotus, mutta - -
Tai näin kirjoitettiin ennen, kun vielä jokaisesta ehdotuksesta annettiin arvostelu erikseen. Nykyään arvioidaan kirjallisesti vain palkintoluokan työt. Sääli, mutta ymmärrettävää kun monesti yhteen kilpailuun tulee yli sata työtä tai jopa satoja. Tämän artikkelin julkaisuhetkellä usempi tuhat arkkitehtia ympäri maailmaa ahertaa Helsingin Guggenheim-kipailun kimpussa. Meneekä jo tuhannen ehdotuksen raja rikki? Sääliksi käy palkintolautakuntaa ja niitä 995 urhoollista tiimiä, jotka jäävät palkinnotta. Tämä touhu on jo jotenkin hullua. Onko kilpaileminen tässä muodossa tullut tiensä päähän?
Taktiikkapeliä
Arvostelu on sidottu sekä yksilölliseen makuun että kollektiivisiin muotivirtauksiin. Näitä voi yrittää ennakoida.
Kilpailua tehdessä joutuu pohtimaan tehdäkö ehdotus, joka on omasta mielestä hyvä vai tuomareiden mielestä tiettävästi hyvä vai muuten vaan ajan muotivirtausten mukainen. Esimerkiksi tähän tapaan:
Nyt teen semmoisen waun että varmasti voitan ja saan toimeksiannon Sen jälkeen sitten muokkaan ehdotukseni toteuttamiskelpoiseksi
Olen tehnyt kaikki kilpailuni oma makuni mukaan. Viimeiset 25 ovat ollet alaluokassa.
Multian kirkonkylän keskustakilpailussa vuonna 1979 tyylini miellytti palkintotuomarina ollutta Mikko Mansikkaa. Ensimmäinen palkinto tuli. Se oli protestikilpailu maaseuduilla noihin aikoihin vallinnutta tvh:n ylivaltaa vastaan. Tielaitos jyräsi vanhoja hienovaraisia kylämiljöitä. Mutkat suoriksi ja kapeikot leveiksi. Jätin ehdotuksestani uuden tiesuunnitelman pois ja piirsin nykyisen kylämiljöön erityiselementteineen näkyviin näteillä väreillä. En suunnitellut kylään paljonkaan uutta.
Loppupeleissä uusi tie kuitenkin rakennettiin, mutta hienovaraisemmin kuin mitä aikaisempi suunnitelma oli edellyttänyt. Sain olla tien jatkosuunnittelussa mukana. Projektista tehtiin laatuesimerkki Suomen tiepiireille. Saimme vuoden kunniapalkinnon parhaasta toteutetusta tiemiljööstä. Sillä oli vaikutusta. Tielaitoksen suunnittelukäytäntö muuttui ympäristöystävällisemmäksi. Lisäksi kilpailuehdotukseni komeili arkkitehtiliiton kilpailuesitteen takakannessa vuosikausia. Osa tästä kaikesta ansiosta on Mikko Mansikan, joka osoitti tuomarina siviilirohkeutta sekä kilpailuohjelman valmistelussa että palkintotuomarina. Multian tapaus on myös hyvä esimerkki näkymättömän arkkitehtuurin voimasta. Joskus on parempi ettei toteuteta mitään kuin että rakennetaan jotain typerää.
Arpapeliä
Sijoittuminen kilpailussa on enemmän tai vähemmän arpapeliä. Aivan konkreettisesti tämä toteutui Helsingin yliopiston pääkirjaston kilpailussa. Se oli niin sanottu suppea ilmoittautumiskutsukilpailu. Ilmoittautuneista valittiin kilpailemaan ensin suppea joukko referenssien perusteella. Lisäksi valittiin vielä pieni ryhmä arpomalla. Kilpailun voitti arpomalla valittu tiimi Anttinen Oiva Arkkitehdit. Heillä ei entuudestaan ollut esittää mainittavia referenssejä. Syntyi loistava helmi yliopiston hienojen arvorakennusten joukkoon.
Kaisa-talo on saanut laajalti kiitosta ulkomaita myöten. Se on oivallinen akateeminen opinahjo ja samalla kaikkien kaupunkilaisten yhteinen olohuone kahviloineen, lepotuoleineen ja ulkoterasseineen. Tulee mieleen Rafaelin kuuluisa fresko Ateenan koulu. Henki on vähän samaa muotokieltä myöten. Keskellä Platon poseeraa aikansa oppineiden ympäröimänä. Tietoa jaetaan kadun miehellekin.
Rakennus täyttää kirjaimellisesti Platonin opit kaupunkirakentamisesta. Se kohottaa kansalaisten henkistä tasoa sekä olemuksellaan että sisällöllään. Palkintoja ropisi heti valmistumisvuonna 2012. Kuten Suomen arvostelijain liiton Kritiikin Kannukset talon arkkitehdeille Selina Anttoselle ja Vesa Oivalle. Ensimmäistä kertaa tunnustuksen monivuotisessa historiassa kohteena oli rakennustaide. Oli jo korkea aika. Arkkitehtuurikin on taidetta. Sitä voi ja pitää arvostella. Sopii myös kehua. Lisäksi Suomen Tasolasiyhdistys ja Safa ovat valinneet talon vuoden lasirakenteeksi.
Tuomaripeliä
Sydneyn oopperatalokilpailuun vuonna 1956 tuli satoja ehdotuksia. Paikallinen esiraati jakoi ehdotukset eri luokkiin. Sitten paikalle saapui lautakunnan kansainvälinen tuomari Eero Saarinen – Eliel ja Loja Saarisen poika. Nosti roskakorista esiin voittajaksi tanskalaisen Jørn Utzonin. Tämän legendaarinen mestariteos on valittu maailmanperintökohteeksikin. Pienestä se on kiinni.
Ystäväni Arie Rahamimoff – arkkitehtuurin professori Jerusalemissa, Harvardissa, Lontoossa ja Berliinissä – on usein ollut tuomarina kansainvälisissä kilpailuissa. Hän kertoi miten menetellään kun ehdotuksia tulee satoja. Ammattijäsenet katselevat yhdessä yhtä ehdotusta 10 sekuntia hiljaisuuden vallitessa. Sitten annetaan peukaloiden puhua. Jos yksikin peukku näyttää alaspäin, putoaa ehdotus toiselta kierrokselta. Toisella kierroksella on aikaa katsoa yhtä ehdotusta 15 sekuntia. Ja taas peukut pelaavat. Ja niin edelleen. Lopulta voittaja löytyy.
Sääli, että kaikkiin ehdotuksiin ei enää ole aikaa perehtyä. Jos putoaa ekalta kierrokselta on out eikä ehdotukseen enää palata. Vanhan arvosteluperinteen mukaan ehdotus voi nousta arvostelun aikana alaluokasta voittajaksi asti. Nykyään kaikki on kiinni ensi-ihastumisesta. Ehkä juuri siksi Wau-arkkitehtuuri onkin keksitty.
Kun ehdotuksia on vähemmän voivat tuomarit olla systemaattisia. Laaditaan vaatimuslista ja katsotaan mikä ehdotus täyttää useimmat vaatimukset. Tämä oli minulle onneksi Parikkalan keskustakilpailussa vuonna 1974. Voitto tuli. Jatkotilanne oli erikoinen. Palkintojenjakoseremoniaa ei ollut. Minua ei kutsuttu tapaamaan kunnan johtomiehiä. 40 vuotta myöhemmin kävin katsomassa mitä siellä oli tapahtunut. Kylä oli entisellään eikä kerrostaloja oltu rakennettu kuten ehdotinkin. Sahan alueelle oli toteutettu rivitaloja piirtämälläni tavalla.
Kilpailun järjestäjät voivat myös tehdä yleisöäänestyksen. Tämäkin oli minulle onneksi Turun ylioppilaskyläkilpailussa vuonna 1975. Olin yleisön suosikki. Eihän se mitään merkinnyt. Tuomarit valitsivat ajan hengen mukaan ruutukaavaa. Oma ehdotukseni oli viuhkamainen.
Teerenpeliä ?
Urbaanin legendan mukaan Helsingin Johanneksen kirkon suunnittelukilpailussa 1878 ensimmäisen palkinnon ja toimeksiannon saanut tukholmalainen arkkitehti F.A. Melander olisi ollut palkintolautakunnan jäsen. Näin ei kuitenkaan ollut. Hänen ehdotuksensa saapui myöhästyneenä, mutta palkintolautakunta piti sitä parhaana ja päätti ostaa sen ensimmäisen palkinnon suureuisella summalla. Myöhemmin Melander pystyi osoittamaan, että ehdotus oli lähetetty ajoissa, mutta oli myöhästynyt johtuen hitaasta postinkulusta.
Kansa otti kirkon omakseen. Isoisäni tarina on hyvä esimerkki. Hän muutti Helsinkiin 1904 ja ryhtyi lihakauppiaaksi Hietalahden halliin. Asunto oli Viiskulmassa Suojan talossa, jossa myös V.I.Leninillä oli kortteeri. Johanneksen kirkkoon oli lyhyt kävelymatka. Se oli vaarin toinen koti. Kun isäni kyseli oman isänsä perään tuli vastaus: Se on joko hallissa tai Johanneksen kirkossa. Kirkkosali on tullut tunnetuksi Bachin Matteus passion loppuunmyydyistä esityksistä. Suomen Laulun traditio kiirastorstaisin on jatkunut vuodesta 1921 alkaen sotavuosia lukuunottamatta.
Pirullinen kierre
Muotivirtausten sitomat tuomarit valitsevat voittajaksi saman muotivirtauksen edustajia. Kilpailujen voittajat valitaan tuomareiksi seuraaviin kilpailuihin. Näin tietyn muotivirtauksen ote pitää ja sitä on vaikea murtaa.
Kilpailut kannattavat
Hyvä esimerkki kilpailujen kannattavuudesta – edellä mainittujen lisäksi – on Temppeliaukion kirkko. Kilpailun vuonna 1961 voittivat veljekset Timo ja Tuomo Suomalainen. Lehdistössä kohuttiin ja nimiteltiin. Piruntorjuntabunkkeri, miljoonakirkko, jätti-investointi! Ylioppilaiden kristillinen liitto maalasi kallioon Biafra-graffiteja muistuttaakseen Afrikan nälänhädästä. Kritiikin johdosta seurakuntatilojen tilaohjelmaa supistettiin rajusti. Tämä oli suuri virhe. Loppujen lopuksi vuonna 1969 valmistunut kirkko ei maksanut enempää kuin vastaavankokoinen koulurakennus. Ja mikä parasta. Urbaanin legendan mukaan kirkko sai rakennuskustannukset takaisin muutamassa vuodessa postikorttien myynnillä.
Rakennus on Suomen suosituin arkkitehtuurikohde. Kävijöitä on yli puoli miljoonaa vuosittain kaikkialta maailmasta. Kirkkoa on esitelty yli 200 arkitehtilehdessä ja arvostetuissa museoissa ympäri maailmaa. Ainoana Suomesta se on mukana italialaisessa teossarjassa I Cento Monumenti (Maailman nähtävyydet, WSOY 1980). Mutta Suomessa tai maailmalla kirkko ei ole saanut yhtään tunnustuspalkintoa. Ihmettelen! Pieni (ironinen) lohdutus on sentään että rakennus on suojeltu. Temppeliaukion kirkko on myös oma suosikkini yhdessä Kaisa-talon ja kulttuuritalo Sandelsin kanssa. Viimemainittu akateemikko Juha Leiviskän kutsukilpailuvoitto kruunaa Töölöntorin.
Pienellä budjetilla ja halvoilla materiaaleilla toteutettu kaikille avoin nuorison käyttörakennus konstailemattomine detaljeineen ansaitsee tittelin ”valoa kansalle”. Ihmettelen myös sitä ettei tätäkään rakennusta ole palkittu Suomessa millään tavalla. Tosin vuonna 2007 se oli ehdolla Helsingin rakennuslautakunnan vuotuisen Rakentamisen Ruusun saajaksi. Ei tärpännyt! Tosin tämä paikattiin osittain kaksi vuotta myöhemmin kun Juha sai Rakentamisen Ruusun elämäntyöstä.
Kauneuden keskellä
Vierailen Temppeliaukion kirkossa usein päiväsaikaan jolloin siellä on musiikkiesityksiä tai joku pieni kokoonpano harjoittelee. Kerran satuin paikalle samaan aikaan kirkon jo eläkkeellä olevan urkurin, koulukaverini Tapio Tiitun kanssa. Hän soitti pyynnöstäni Bachin preludin. Sain ihailla musiikin ja arkkitehtuurin kimmellystä yhdessä satojen japanilaisturistien kanssa. Liikutuin kyyneliin ylenpalttisen kauneuden keskellä.
Sali on suosittu konserttitila. Akustiikka on hyvä. Ikimuistoinen tapaus oli Amadeus-kvartetin konsertti alkukesästä vuonna 1975 loppuunmyydyssä salissa. Istuin tulevan vaimoni kanssa keskikäytävän vieressä. Yhtyeen poistuessa väliajalle salin läpi tapahtui välikohtaus. Kvartetin kakkosviulisti Siegmund Nissel pysähtyi kuin naulittuna kesken marssinsa ja jäi lumoutuneena hetkeksi tuijottamaan partneriani. Samana iltana sai tyttäremme alkunsa.
Temppelin harjalla
Kirkon suunnittelu on helvetin vaikeata. Varsinkin nopeasti muuttuvassa maailmassa. Ongelmat pähkinänkuoressa: Mikä on kirkon ja kirkkorakennuksen asema modernissa yhteiskunnassa? Miten traditio jatkuu? Minkä muodon kirkko saa?
Vaikeudet tulivat näkyviin Temppelinaukion kahdessa aikaisemmassa kirkkokilpailussa. Vuonna 1932 saatiin 57 ehdotusta ja 23 vuonna 1936. Mukana kaikki maamme eturivin maestrot. Kummassakaan skabassa ei ekaa palkintoa jaettu. Kolmas kerta toden sanoi. Voittaja valittiin yksimielisesti.
Suomalaisten veljesten ehdotus oli nerokas. Kaikki ongelmat oli ratkaistu elegantisti pähkinänkuorella kalliolla. Ei mitään näkyvää julkisivua. Traditiot ja symbolit kohdallaan. Kallio ja kupoli. Yksinkertaista ja helppoa kun sen osaa. Mutta oliko osa ongelmista lakaistu maton alle? Minkälaisen muodon saa kirkko nykyaikana paikalla, jossa sitä ei voi piilottaa kallioon? Tätä ongelmaa seuraavan kuuden artikkelin kautta pohtii
MIETE 3 KUN OLEN TULLUT VANHAKSI ALAN MUISTAA ASIOITA VAI OLIKO SE NIIN ETTÄ ALAN UNOHTAA ASIOITA EN MUISTA
Olipa hauska kun löysin blogisi. Ensimmäinen blogi ikinä, jonka luen. Siitä voi päätellä, että olen laiska tietsikan käyttäjä. Mutta olet aina mielessäni, kun asun täällä kaavoittamallasi Jupperinranta-alueella.
Kiitos Ilpo bogistasi. Mainio juttu,että joku jaksaa ja haluaa jakaa ajatuksiaan niin hauskasti ja elävästi vieläpä tällaisella helteellä. Hyvää jatkoa kaikin puoin ja ihanaa kesän jatkoa. Jään innolla odottamaan uusia kannanottoja.
– Pirkko
Myöhäinen kommentti siksi, että tänään sattumalta googlaillessani sanalla Temppeliaukion kirkko pompahti monen muun sivun ohella myös sinun blogisi esiin. Tekstissäsi on sattumalta mielenkiintoinen rinnastus Suomalaisten kirkon ja Leiviskän Töölöntorin ”kruunun” välillä – mainitset samalla myös Biafra-graffitit. Tuli mieleen aiemmin lukemani juttu, joka minusta ansaitsee myös tulla muistetuksi. Maila Mehtälä mainitsee kirjassaan ”Temppeliaukio – kirkko Suursaaresta länteen” (WSOY 2003), kuinka Leiviskä itse kertoo (lainattu Rakennustaiteen museon kirjasta ”Juha Leiviskä”, 1999) olleensa mukana Temppeliaukion kirkon kilpailussa ehdotuksella, mutta ei menestynyt. Voittanutta työtä Leiviskä vertaa ”’hampaaseen porattuun reikään’, josta tuli varsinainen turistivetonaula”. Lopuksi hän kertoo ”…seinille ilmaantuneiden Biafra-tekstien syntyneen hänen maaleillaan, hän kun oli sellaisilla maalareita tuolloin sponsoroinut”. Kuten tästäkin havaitaan, kilpailutoiminta ei ole varsinaista herrasmiesurheilua ja häviäminen voi ottaa koville.
Kiitos mielenkiintoisesta tiedosta.
Kiitokset taas mielenkiintoisista muistamisista!
Heikki Tegelman