Blogi 3
28.7.2014

Kilpailun huumaa

Arkkitehtuurikilpailut ovat hieno juttu. Syntyy  loistavaa arkkitehtuuria ja kykyjä parrasvaloihin. Suomessa instituutio kukoistaa. Kaikille avoimia kilpailuja on paljon. Muualla ei ole vastaavaa. Sadat arkkitehdit uhraavat intohimoisesti vuosittain satojen tuntien työpanoksen kilpailuihin.  Vain muutamat palkitaan. Se on upea jatkokoulutusmuoto. Kaikki oppivat ja arkkitehtuuri kehittyy.

Kilpailuissa on tyytyminen pelin sääntöihin. Tuomareiden sana on laki. Asiaton ulosajo voi tulla tai selvä virhe jäädä viheltämättä. Arkkitehtuurissa kuten kaikissa taiteissa on kysymys makuasioista. Näistäkin voi kiistellä. Kapakoissa.

Pitää paikkansa. Voin todistaa. Mäntsälän keskustakilpailussa olin tuomarina yhdessä Reijo Jallinojan ja Sakari Aartelon kanssa. Kollegani olivat työllistettyjä omissa toimistoissaan. Prisaus jäi harteilleni. Ehdotuksia oli 47. Nostin esiin mieleiseni voittajan, jota perustelin taitavin sanakääntein. Jouduin esittelemään kilpailun tuloksen SAFA:n jäsenille. Protestit lentelivät. Torjuin kaikki syytökset vakaasti uskoen, että ratkaisuni oli ollut oikea. Jälkeenpäin on tullut mieleen, että olin idiootti ja valinnut väärän voittajan.

Mäntsälän kilpailussa oli toinenkin kummajainen. Kunnantalon kilpailutonttina oli isoisäni kotitila Karhulan torppa, joka oli siirtynyt kunnan omistukseen.

Tuomitseminen on vaikeaa

Esimerkki. Olin SAFA:n valitsema tuomari yhdessä Jan Söderlundin kanssa rakennusliike Arjatsalon järjestämässä Olarin korttelikilpailussa.  Järjestäjän valitsemana tuomarina oli kirjailija ja taiteilija Henrik Tikkanen.  Ehkä Henrik oli pyydetty mukaan siksi, että hän on piirtänyt Helsingin rakennuksista paljon kuvia ja kirjoittanut elämästään stadin eri katuosoitteissa monta kirjaa. Johtaja Arjatsalo halusi stadilaisuutta Olarin kehiin eikä mitään lähiöjuttua. Hyvä niin.

Arvostelu tapahtui seuraavasti. Palkintolautakunta istui pöydän ympärillä. Avustaja toi nähtäväksi yhden ehdotuksen kerrallaan. Tämän ollessa vielä kaukana ehdotuksensa kanssa alkoi Henrik jo paasata:

Henrikin arvostelutyyli hymyilyttää. Mutta samalla tavalla toimivat ammattituomaritkin. Mielipide muodostetaan ensinäkemisellä muutaman sekunnin aikana. Useimmiten se on kielteinen. Sitä ei vain sanota ääneen. Spontaanisti sitä joko tykkää tai ei. Ensimmäisestä mielipiteestään on vaikea päästä eroon. Pöytäkirjaan  kirjoitetaan ehdotuksesta jotain nättiä. SAFA:n kilpailusäännöt, joita itsekin olen ollut laatimassa, edellyttävät, että arvostelussa ensisijaisesti kiinnitetään huomiota ehdotuksen ansioihin. Tyypillinen arvostelun alku:

Huolellisesti tutkittu 
ja hienosti piirretty ehdotus, 
mutta - -

Tai näin kirjoitettiin ennen, kun vielä jokaisesta ehdotuksesta annettiin arvostelu erikseen. Nykyään arvioidaan kirjallisesti vain palkintoluokan työt. Sääli, mutta ymmärrettävää kun monesti yhteen kilpailuun tulee yli sata työtä tai jopa satoja. Tämän artikkelin julkaisuhetkellä usempi tuhat arkkitehtia ympäri maailmaa ahertaa Helsingin Guggenheim-kipailun kimpussa. Meneekä jo tuhannen ehdotuksen raja rikki? Sääliksi käy palkintolautakuntaa ja niitä 995 urhoollista tiimiä, jotka jäävät palkinnotta. Tämä touhu on jo jotenkin hullua. Onko kilpaileminen tässä muodossa tullut tiensä päähän?

Taktiikkapeliä

Arvostelu on sidottu sekä yksilölliseen makuun että kollektiivisiin muotivirtauksiin. Näitä voi yrittää ennakoida.

  

 

 

 

Kilpailua tehdessä joutuu pohtimaan tehdäkö ehdotus, joka on omasta mielestä hyvä vai tuomareiden mielestä tiettävästi hyvä vai muuten vaan ajan muotivirtausten mukainen. Esimerkiksi tähän tapaan:

Nyt teen semmoisen waun että varmasti voitan ja saan toimeksiannon
Sen jälkeen sitten muokkaan ehdotukseni toteuttamiskelpoiseksi

Olen tehnyt kaikki kilpailuni oma makuni mukaan. Viimeiset 25 ovat ollet alaluokassa.

Multian kirkonkylän keskustakilpailussa vuonna 1979 tyylini miellytti palkintotuomarina ollutta Mikko Mansikkaa. Ensimmäinen palkinto tuli. Se oli  protestikilpailu maaseuduilla noihin aikoihin vallinnutta tvh:n ylivaltaa vastaan. Tielaitos jyräsi vanhoja hienovaraisia kylämiljöitä. Mutkat suoriksi ja kapeikot leveiksi. Jätin ehdotuksestani uuden tiesuunnitelman pois ja piirsin nykyisen kylämiljöön erityiselementteineen näkyviin näteillä väreillä. En suunnitellut kylään paljonkaan uutta.

Loppupeleissä uusi tie kuitenkin rakennettiin, mutta hienovaraisemmin kuin mitä aikaisempi suunnitelma oli edellyttänyt. Sain olla tien jatkosuunnittelussa mukana. Projektista tehtiin laatuesimerkki Suomen tiepiireille. Saimme vuoden kunniapalkinnon parhaasta toteutetusta tiemiljööstä. Sillä oli vaikutusta. Tielaitoksen suunnittelukäytäntö muuttui ympäristöystävällisemmäksi. Lisäksi kilpailuehdotukseni komeili arkkitehtiliiton kilpailuesitteen takakannessa vuosikausia. Osa tästä kaikesta ansiosta on Mikko Mansikan, joka osoitti tuomarina siviilirohkeutta sekä kilpailuohjelman valmistelussa että palkintotuomarina. Multian tapaus on myös hyvä esimerkki näkymättömän arkkitehtuurin voimasta. Joskus on parempi ettei toteuteta mitään kuin että rakennetaan jotain typerää.

Arpapeliä

Sijoittuminen kilpailussa on enemmän tai vähemmän arpapeliä. Aivan konkreettisesti tämä toteutui Helsingin yliopiston pääkirjaston kilpailussa. Se oli niin sanottu suppea ilmoittautumiskutsukilpailu. Ilmoittautuneista valittiin kilpailemaan ensin suppea joukko referenssien perusteella. Lisäksi valittiin vielä pieni ryhmä arpomalla. Kilpailun voitti arpomalla valittu tiimi Anttinen Oiva Arkkitehdit. Heillä ei entuudestaan ollut esittää mainittavia referenssejä. Syntyi loistava helmi yliopiston hienojen arvorakennusten joukkoon.

 

 

 

 

 

Kaisa-talo on saanut laajalti kiitosta ulkomaita myöten. Se on oivallinen akateeminen opinahjo ja samalla kaikkien kaupunkilaisten yhteinen olohuone kahviloineen, lepotuoleineen ja ulkoterasseineen. Tulee mieleen Rafaelin kuuluisa fresko Ateenan koulu. Henki on vähän samaa muotokieltä myöten. Keskellä Platon poseeraa aikansa oppineiden ympäröimänä. Tietoa jaetaan kadun miehellekin.

 

 

 

 

 

Rakennus täyttää kirjaimellisesti Platonin opit kaupunkirakentamisesta. Se kohottaa kansalaisten henkistä tasoa sekä olemuksellaan että sisällöllään. Palkintoja ropisi heti valmistumisvuonna 2012. Kuten Suomen arvostelijain liiton Kritiikin Kannukset talon arkkitehdeille Selina Anttoselle ja Vesa Oivalle. Ensimmäistä kertaa tunnustuksen monivuotisessa historiassa kohteena oli rakennustaide. Oli jo korkea aika. Arkkitehtuurikin on taidetta. Sitä voi ja pitää arvostella. Sopii myös kehua. Lisäksi Suomen Tasolasiyhdistys ja Safa ovat valinneet talon vuoden lasirakenteeksi.

Tuomaripeliä

Sydneyn oopperatalokilpailuun vuonna 1956 tuli satoja ehdotuksia. Paikallinen esiraati jakoi ehdotukset eri luokkiin. Sitten paikalle saapui lautakunnan kansainvälinen tuomari Eero Saarinen – Eliel ja Loja Saarisen poika. Nosti roskakorista esiin voittajaksi tanskalaisen Jørn Utzonin. Tämän legendaarinen mestariteos on valittu maailmanperintökohteeksikin. Pienestä se on kiinni.

Ystäväni Arie Rahamimoff – arkkitehtuurin professori Jerusalemissa, Harvardissa, Lontoossa ja Berliinissä – on usein ollut tuomarina kansainvälisissä kilpailuissa. Hän kertoi miten menetellään kun ehdotuksia tulee satoja. Ammattijäsenet katselevat yhdessä yhtä ehdotusta 10 sekuntia hiljaisuuden vallitessa. Sitten annetaan peukaloiden puhua. Jos yksikin peukku näyttää alaspäin, putoaa ehdotus toiselta kierrokselta.  Toisella kierroksella on aikaa katsoa yhtä ehdotusta 15 sekuntia. Ja taas peukut pelaavat. Ja niin edelleen. Lopulta voittaja löytyy.

Sääli, että kaikkiin ehdotuksiin ei enää ole aikaa perehtyä. Jos putoaa ekalta kierrokselta on out eikä ehdotukseen enää palata. Vanhan arvosteluperinteen mukaan ehdotus voi nousta arvostelun aikana alaluokasta voittajaksi asti. Nykyään kaikki on kiinni ensi-ihastumisesta. Ehkä juuri siksi Wau-arkkitehtuuri onkin keksitty.

Kun ehdotuksia on vähemmän voivat tuomarit olla  systemaattisia. Laaditaan vaatimuslista ja katsotaan mikä ehdotus täyttää useimmat vaatimukset. Tämä oli minulle onneksi Parikkalan keskustakilpailussa vuonna 1974. Voitto tuli.  Jatkotilanne oli erikoinen.  Palkintojenjakoseremoniaa ei ollut. Minua ei  kutsuttu tapaamaan kunnan johtomiehiä. 40 vuotta myöhemmin kävin katsomassa mitä siellä oli tapahtunut. Kylä oli entisellään eikä kerrostaloja oltu rakennettu kuten ehdotinkin. Sahan alueelle oli toteutettu rivitaloja piirtämälläni tavalla.

Kilpailun järjestäjät voivat myös tehdä yleisöäänestyksen. Tämäkin oli minulle onneksi Turun ylioppilaskyläkilpailussa vuonna 1975. Olin yleisön suosikki. Eihän se mitään merkinnyt. Tuomarit valitsivat ajan hengen mukaan ruutukaavaa. Oma ehdotukseni oli viuhkamainen.

Teerenpeliä ?

Urbaanin legendan mukaan Helsingin Johanneksen kirkon suunnittelukilpailussa 1878 ensimmäisen palkinnon ja toimeksiannon saanut  tukholmalainen arkkitehti F.A. Melander olisi ollut palkintolautakunnan jäsen. Näin ei kuitenkaan ollut. Hänen ehdotuksensa saapui myöhästyneenä, mutta palkintolautakunta piti sitä parhaana ja päätti ostaa sen ensimmäisen palkinnon suureuisella summalla. Myöhemmin Melander pystyi osoittamaan, että ehdotus oli lähetetty ajoissa, mutta oli myöhästynyt johtuen hitaasta postinkulusta.

Kansa otti kirkon omakseen. Isoisäni tarina on hyvä esimerkki. Hän muutti Helsinkiin 1904 ja ryhtyi lihakauppiaaksi Hietalahden halliin. Asunto oli Viiskulmassa Suojan talossa, jossa myös V.I.Leninillä oli kortteeri.  Johanneksen kirkkoon oli lyhyt kävelymatka. Se oli vaarin toinen koti. Kun isäni kyseli oman isänsä perään tuli vastaus: Se on joko hallissa tai Johanneksen kirkossa. Kirkkosali on  tullut tunnetuksi Bachin Matteus passion loppuunmyydyistä esityksistä. Suomen Laulun traditio kiirastorstaisin on jatkunut vuodesta 1921 alkaen sotavuosia lukuunottamatta.

Pirullinen kierre

Muotivirtausten sitomat tuomarit valitsevat voittajaksi saman muotivirtauksen edustajia. Kilpailujen voittajat valitaan tuomareiksi seuraaviin kilpailuihin. Näin tietyn muotivirtauksen ote pitää ja sitä on vaikea murtaa.

 

Kilpailut kannattavat

Hyvä esimerkki kilpailujen kannattavuudesta – edellä mainittujen lisäksi – on Temppeliaukion kirkko.  Kilpailun vuonna 1961 voittivat veljekset Timo ja Tuomo Suomalainen. Lehdistössä kohuttiin ja nimiteltiin. Piruntorjuntabunkkeri, miljoonakirkko, jätti-investointi! Ylioppilaiden kristillinen liitto maalasi kallioon Biafra-graffiteja muistuttaakseen Afrikan nälänhädästä. Kritiikin johdosta seurakuntatilojen tilaohjelmaa supistettiin rajusti. Tämä oli suuri virhe. Loppujen lopuksi vuonna 1969 valmistunut kirkko ei maksanut enempää kuin vastaavankokoinen koulurakennus. Ja mikä parasta. Urbaanin legendan mukaan kirkko sai rakennuskustannukset takaisin muutamassa vuodessa postikorttien myynnillä.

 

 

 

 

 

Rakennus on Suomen suosituin arkkitehtuurikohde. Kävijöitä on yli puoli miljoonaa vuosittain kaikkialta maailmasta. Kirkkoa on esitelty yli 200 arkitehtilehdessä ja arvostetuissa museoissa ympäri maailmaa. Ainoana Suomesta se on mukana italialaisessa teossarjassa I Cento Monumenti (Maailman nähtävyydet, WSOY 1980). Mutta Suomessa tai maailmalla kirkko ei ole saanut yhtään tunnustuspalkintoa. Ihmettelen! Pieni (ironinen) lohdutus on sentään että rakennus on suojeltu. Temppeliaukion kirkko on myös oma suosikkini yhdessä Kaisa-talon ja kulttuuritalo Sandelsin kanssa. Viimemainittu akateemikko Juha Leiviskän kutsukilpailuvoitto kruunaa Töölöntorin.

Pienellä budjetilla ja halvoilla materiaaleilla toteutettu kaikille avoin nuorison käyttörakennus konstailemattomine detaljeineen ansaitsee tittelin ”valoa kansalle”. Ihmettelen myös sitä ettei tätäkään rakennusta ole palkittu Suomessa millään tavalla. Tosin vuonna 2007 se oli ehdolla Helsingin rakennuslautakunnan vuotuisen Rakentamisen Ruusun saajaksi. Ei tärpännyt! Tosin tämä paikattiin osittain kaksi vuotta myöhemmin kun Juha sai Rakentamisen Ruusun elämäntyöstä.

Kauneuden keskellä

Vierailen Temppeliaukion kirkossa usein päiväsaikaan jolloin siellä on musiikkiesityksiä tai joku pieni kokoonpano harjoittelee.  Kerran satuin paikalle samaan aikaan kirkon jo eläkkeellä olevan urkurin, koulukaverini Tapio Tiitun kanssa. Hän soitti pyynnöstäni Bachin preludin. Sain ihailla musiikin ja arkkitehtuurin kimmellystä yhdessä satojen japanilaisturistien kanssa. Liikutuin kyyneliin ylenpalttisen kauneuden keskellä.

Sali on suosittu konserttitila. Akustiikka on hyvä. Ikimuistoinen tapaus oli Amadeus-kvartetin  konsertti alkukesästä vuonna 1975 loppuunmyydyssä salissa. Istuin tulevan vaimoni kanssa keskikäytävän vieressä. Yhtyeen poistuessa väliajalle salin läpi tapahtui välikohtaus. Kvartetin kakkosviulisti Siegmund Nissel pysähtyi kuin naulittuna kesken marssinsa ja jäi lumoutuneena hetkeksi tuijottamaan partneriani. Samana iltana sai tyttäremme alkunsa.

Temppelin harjalla

Kirkon suunnittelu on helvetin vaikeata. Varsinkin nopeasti muuttuvassa maailmassa. Ongelmat pähkinänkuoressa: Mikä on kirkon ja kirkkorakennuksen asema modernissa yhteiskunnassa? Miten traditio jatkuu? Minkä muodon kirkko saa?

Vaikeudet tulivat näkyviin Temppelinaukion kahdessa aikaisemmassa kirkkokilpailussa. Vuonna 1932 saatiin 57 ehdotusta ja 23 vuonna 1936. Mukana kaikki maamme eturivin maestrot. Kummassakaan skabassa ei ekaa palkintoa jaettu. Kolmas kerta toden sanoi. Voittaja valittiin yksimielisesti.

Suomalaisten veljesten ehdotus oli nerokas. Kaikki ongelmat oli ratkaistu elegantisti pähkinänkuorella kalliolla. Ei mitään näkyvää julkisivua. Traditiot ja symbolit kohdallaan. Kallio ja kupoli. Yksinkertaista ja helppoa kun sen osaa. Mutta oliko osa ongelmista lakaistu maton alle? Minkälaisen muodon saa kirkko nykyaikana paikalla, jossa sitä ei voi piilottaa kallioon? Tätä ongelmaa seuraavan kuuden artikkelin kautta pohtii

 MIETE 3
KUN OLEN TULLUT VANHAKSI 
ALAN MUISTAA ASIOITA 
VAI OLIKO SE NIIN 
ETTÄ ALAN UNOHTAA ASIOITA 
EN MUISTA

Blogi 2 
23. kesäkuuta 2014

– Kultaseni, nyt on asuntonäyttö uudessa talossa Lauttasaaressa meidän unelmapaikalla.

– Muru, on juuri tennisottelu telkkarissa. En ehtisi.

– Höpsistä. Pelkäänpä, että minulle voi taas tulla päänsärkyä illalla, jos ei nyt kiireen vilkkaan mennä sinne.

*  *  *  *  *

– Tervetuloa! Tässä herrasväelle unelmakoti. On valoa. Näkymät joka suuntaan. Kaikki yhtä avaraa tilaa. Huomatkaa – ikkunat menevät lattiaan asti. Trendikästä. Maisema ikään kuin lipuu sisään. On isot lasitetut parvekkeetkin.

– Näyttää olevan. Mutta minnekäs täällä mahtuu kirjahyllyt. Minulla on arvokkaita perintökirjoja.

– Mutta hyvä herra! Eihän enää kukaan pidä kirjoja kotona. Sitä varten on kirjastot.

– Mutta mitenkäs, kun tämä on suoraan etelään ja kesällä voi tulla kuuma.

– Ei hätää hyvä herrasväki. Sitä varten on säleverhot. Voi avata ja sulkea näkymiä tarpeen mukaan. Antaa vapautta ja valintoja!

– Siinäs kuulit Reino! Ostetaan vaan tämä. Kirjat sinä voit myydä. Saamme hyvät rahat.

*  *  *  *  *

– Päivää. Tulin katsomaan niitä kirjoja, joista soititte.

– Peremmälle. Täällä tämä perintökirjasto on. Kaikki on kaupan.

– Jaha. Minä vähän vilkaisen.…Juu. Täältä löytyi viisi kirjaa, jotka voin ostaa.

– Viisi kirjaa? Mutta täällähän on satoja arvokkaita kirjoja.

– Eivät ihmiset enää osta kirjoja. Ei mahdu koteihin. Sitä varten on kirjastot.

– Mutta jos alennan hintaa.

– Hahhaa. Vitsikästä. Näistä lopuista ei saa viittäkään senttiä kappaleelta.

– Mutta niillä on suuri tunnearvo.

– Ehkä teille, mutta ei muille. Tuleeko kaupat näistä viidestä?

– Ei tule. Minä en myy mitään. Kiitos käynnistä. Hyvästi!

*  *  *  *  *

– No niin muru, nyt olemme jo asuneet pari viikkoa uudessa asunnossa. Miltäs tuntuu?

– Onhan tämä hieno vaikka minua kyllä häiritsee tuijottaa säleverhoja aamusta iltaan.

– Mutta itsehän ne halusit.

– Mutta enhän tahdo, että naapurit näkevät, kun kuljen aamutakissa papiljotit päässä. Sitä paitsi minulla ei ole varpaankynnet hoidettu. Nekin näkyy. Vieläkö suret, että kirjoja varten piti vuokrata varasto?

– Ei puhuta siitä. No pidetäänkö ne tupaantuliaiset?

– Tietysti pidetään. Sinä saat järjestää säleverhojen tilalle jotain vielä trendikkäämpää. Kun olet sellainen neropatti.

*  *  *  *  *

– Onpas teillä aivan upea koti.

– No tämä nyt on vaan tämmöinen. Reino halusi, että meillä olisi trendikästä.

– Ja miten hieno kirjasto! Täällähän on kaikki klassikot!

– Se on Reinon perintökirjasto. Minä välttämättä halusin sen tänne.

– Ihme, että saitte mahtumaan. Uusissa asunnoissa ei tuppaa olla vapaita seiniä.

– Minä kun olen vähän semmoinen intohimoinen sisustaja niin keksin laittaa ikkunoiden eteen. Reinokin hyväksyi sen. Ei paista häiritsevä aurinko sisään. Kirjahyllystä voi avata näkymiä tarpeen mukaan. Antaa vapautta ja valintaa. Tästä kun otan pois Kiven kootut, niin näkee naapurin parvekkeelle. Ja tästä kun ottaa pois Grimbergin maailmahistoriasta yhdeksän osaa, näkee taas suoraan toisen naapurin makuuhuoneeseen. Meillä on matalat kirjahyllyt parvekkeiden lasikaiteiden takanakin. Niiden päällä voi somasti pitää viinilaseja. On niin kotoisaa.

– Voi miten trendikästä!

MIETE 2
RUOHO ON VIHREÄMPÄÄ
SIELLÄ JA TÄÄLLÄ
JA MYÖS SIELLÄ
MISSÄ EI OLE RUOHOA

Blogi 1
18. kesäkuuta 2014

Alussa oli sanat

Istuin iltaa ystäväni arkkitehti Timo Vormalan kanssa ravintola Poijusssa Timon suunnittelemassa talossa. Monilla mitaleilla palkittu Timo heitti tapansa mukaan pahan:

Blogi! En edes tarkalleen tiennyt mitä se on. Mielipiteitäni Hesarissa sen sijaan on julkaistu viitisenkymmentä. Kaupunkisuunnittelusta ja arkkitehtuurista ja sen sellaisesta. Nimeni siellä on jo tullut sen verran tunnetuksi, että kuvittelen lukijoiden haukottelevan:

TAAS SE HULLU ARKKITEHTI

Aloin selata blogeja. Huomasin Pentti Muroleen pitävän kylähulluja tarpeellisina. Lukeudun mieluusti näihin. Olen hyvässä seurassa. Sinne! Tunnuskin on jo valmis. Lähiökylässä, jossa asuin, olin jo saanut tämän statuksen kolmekymmentä vuotta sitten. Asia paljastui, kun juuri kirjoittamaan oppinut tyttäreni kävelyretkellämme pudotti pikuruikkuisen paperinpalan tielle. Kumartuessani sitä ottamaan hän sanoi, että se on sinulle. Avasin moneen kertaan taitetun lappusen laskoksistaan. Siinä se oli tikkukirjaimilla:

Ylpeänä hyväksyin tämän totuuden lasten ja imeväisten suusta. Samalla havaitsin Isossa Kirjassa Suuren Puutteen. Siinä ei missään kohtaa lue:

ISÄ 
TYTÄR 
JA PYHÄ HENKI

 Mahdoton yhtälö

Arkkitehtien mielestä vain arkkitehdit voivat kirjoittaa arkkitehtuurista. Siitä kirjoittaminen tarkoittaa kannanottoja, kritiikkiä, tekijöiden kehumista tai haukkumista. Sitä taas ei voi tehdä monesta syystä. Eettinen normi kieltää toisten töiden haukkumisen ja omien kehumisen julkisuudessa (Sovitaanko että minä en hauku sinua niin sinä et haukua minua!). SAFA:n kunniasääntö kieltää arkkitehtien mainostamisen. Arkkitehtiliittoa (omaa pesää) ei saa liata. Praktiikassa olevan arkkitehdin höläytykset vaikeuttavat töiden saantia. Virka-arkkitehti ei arvostele työnantajaansa. Tulee kenkää.

Arkkitehdit ovat vuosituhansien ajan kirjoittaneet kiveen, kivestä ja kivellä. Mitäs siinä enää on selittämistä. Siispä arkkitehtuurista ei kirjoiteta. Mutta vaikenemisesta voi kirjoittaa ja puhua.

Arkkitehtien sisäpiireissä herja lentää. EI JULKISUUTEEN! Virallinen arkkitehtuuriliturgia hymistään Arkkitehti-lehdessä. Hospodi pomilui! Se on niin kuivaa, että liitupaperi hilseilee. Arkkitehdit, jotka kirjoittavat muualla ovat joko hulluja, hölmöjä tai sitä pahinta lajia. Epäonnistuneita suunnittelijoita, jotka kirjoituksillaan yrittävät todistaa olevansa suuria guruja. Lukeudun kaikkiin näihin kolmeen poppooseen, joiden kirjoituksia kohdellaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Ne vaietaan kuoliaaksi.

Nyt kun arkkitehdit eivät enää piirrä paperille, voi kuvitella tietokoneen näytön hiekkaerämaaksi, johon sopii runoilla hullun lailla. Näytön pikselit ovat kuin hienoa hiekkaa, jotka delete-myrsky on pian pyyhkivä pois tai muokkaus-komento asettava uusiin dyynimuodostelmiin. Itse asiassa Alvarikin kirjoitti runojaan kivellä tai kivistä. Sillä, kuten tiedämme, hiekka on hienoksi jauhautunutta kiveä.

Mamma Mia!

Arkkitehtuuri on kaikkien taiteiden äiti. Se on taiteista vaativin, epävapain ja vaarallisin. Sen toteuttamiseksi tarvitaan rahaa sekä niskalenkki byrokratiasta. Rakentamista valvotaan. Mitä tahansa ei saa rakentaa. Silti näin tapahtuu. Joku tyhmä sävellys unohdetaan eikä muutamat pisteet nuottipaperilla ole ympäristöongelma. Tyhmää arkkitehtuuria saadaan sietää vuosituhansia ja hyväkin rakennustaide vaatii jatkuvaa kallista ylläpitoa. Platonin vuoro vakuuttaa miksi kuitenkin kannattaa yrittää.

Arkkitehtuuri on sidottu yhteiskuntaan, aikaan ja paikkaan kuten kaikki äidit. Sitä kahlitsevat muotivirtaukset kuten kaikkia taiteita. Muodin ote on rautainen. Tai pitäisi sanoa teräksinen ja lasinen. Vapaasti ajattelevat ihmiset seuraavat sitä kuin lammaslauma. Voi sitä joka uskaltaa poiketa laumasta. (Muodista enemmän seuraavassa blogissa.) Muotia on vaikea muuttaa. Usein siihen vaaditaan vallankumous. Corbu selittää asian näin päin:

Arkkitehtuuri voi siis olla vaarallista. Sitä vaarallisempia ovat vain arkkitehdit. Yleisin hakusanalle arkkitehti osuva vastaus netissä on

HITLER 
TOISEN MAAILMANSODAN ARKKITEHTI

Tyyppi harrasti vapaa-aikoinaan talojen ja kaupunkien suunnittelua. Hänen lempiarkkitehtinsa toteuttivat rakennuksia Aatun luonnosten perusteella. Näihin lyötiin kyltti

Myöhemmin hän harrasti talojen ja kaupunkien hävittämistä massiivisessa mittakaavassa. Arkkitehtuurisanastoon kuuluu käsite mittakaavavirhe. Kaikkien muiden virheiden lisäksi lisättäköön tämä epiteetti Aatun ansioluetteloon.

Suomen puolustusvoimissakin on hoksattu arkkitehtien yhteys rakennusten tuhoamisessa. Tämän sain todeta kun minut yhdessä Vilhelm Helanderin kanssa lähes valmiina arkkitehteina määrättiin taisteluparina Kymen pioneeripataljoonaan opiskelemaan räjäyttämistä. Pioneeritaitoja onkin käytetty suruttomasti raivattaessa vanhaa rakennuskulttuuria pois uuden arkkitehtuurin alta.

Voi pojat mitä menitte tekemään!

Armeijan opeista alikersantti Helander sai hepulin ja kirjoitti heti siviiliin päästyään taisteluparinaan Mikael Sundman pamfletin Kenen Helsinki, jossa arvostellaan kantakaupungin vanhan miljöön tuhoamista. Syntyi valtava mediakohu. Valtaapitävät raivostuivat. Pannaanpas nimet muistiin. Toimeksiantoboikotti  seurasi. Arkkitehtien ei pidä arvostella kaupunkisuunnittelua. Osittainen synninpäästö tuli kun kundit voittivat yhdessä Pekka Pakkalan kanssa Katajanokan ideakilpailun vuonna 1972. Nämähän osaavat suunnitellakin eikä vain nälviä!

Villestä tuli ansiotunut ja pidetty rakennustaiteen historian professori. Praktiikassaan hän sai tyytyä huseeraamaan vanhojen rakennusten kimpussa. Tehköön sitä mistä meuhtaa ja mitä osaa. Ja Ville osasi ja teki. Useiden Helsingin keskustan arvorakennusten peruskorjaus on Villen käsialaa.

Micke ei protestiksi koskaan liittynyt SAFA:an. Teki kunniakkaan ja pitkän uran kaupunkisuunnitteluvirastossa mm. Arabianrannan ja Kalasataman kaavoittajana. On tehnyt ansiokkaan tutkielman Helsingin rakentumisen vaiheista esi-isiensä jalanjälkiä seuraten. Onhan hän kahdeksannen polven stadilainen. Yksi esi-isistä rakennutti talon Etelärantaan. Siellä se yhä seisoo kivikolossien välissä. Aikaa uhmaten ja suvun maineikasta nimeä kantaen. Ja nimi muistettiin. Micke ei koskaan edennyt päällikkötasolle vaikka edellytyksiä ja ansioita oli. Poikien pamfletilla oli suuri vaikutus. Arvorakennusten hävittämisbuumin sijaan tuli kaiken vanhan suojelubuumi.

Kirjoitettuani luonnoksen tästä, huomaan, että Pentti Murole käsitteli samaa tärkeää kirjaa kolme päivää aikaisemmin paljon laajemmin blogissaan 5. kesäkuuta 2014; Kenen Helsinki Tarmion turmiona. Onko sattumaa vai onko tätä ilmassa?

Sitten on partaradikaali Kaj Nyman. Kaitsu toimi Vantaan yleiskaavapäällikkönä 1970-luvulla juuri pahimpana aluerakentamissopimusten aikana. Kaitsukin sai hepulin eräänä vuodenvaihteena. Valutti gryndereilta joululahjaksi saadut arvokonjakit pöntöstä alas ja alkoi saarnata huonoa kaupunkirakentamista vastaan! Omena ei pudonnut pitkälle. Kaitsun isäkin oli ollut mallikkosaarnaaja. Saarnoissa saivat kuulla kunniansa myös arkkitehdit.  Selkärangattomat oman edun tavoittelijat! Koko sakki suuttui. Päättäjät, grynderit, arkkitehdit ja arkkitehtiliitto. Kaitsu erosi SAFA:sta. Vetäytyi syrjäseudulle tutkijaksi noudattaen kutsumustaan paremman ympäristön messiaana. Hänen pääteoksensa on eepos Arkkitehtuurin kieli, josta Google kertoo:

Kaj Nyman porautuu kirjassaan arkkitehtuurin merkitykseen ja arkkitehdin asemaan nyky-yhteiskunnassa sekä siihen, miksi arkkitehdit niin usein tuntuvat epäonnistuvan tehtävässään. Hän peräänkuuluttaa ihmisen ekologian huomioimista suunnittelussa ja ihmisen viihtymistä kaiken suunnittelun päämääränä.

En ole lukenut Kaitsulta muuta kuin pätkiä netissä. Ilmeisesti lukijoita on, koska teos on tilapäisesti lopussa. En myöskään osaa arvioida mitten paljon hänen elämäntyönsä on vaikuttanut kaupunkisuunnitteluun ja rakentamiseen.

Don Quijoteissa löytyy daameissakin. Kuten aina ihanasti hymyilevä Kaija Santaholma, jonka kanssa olin yhdessä perustamassa Stadin rantaryhmää. Hän jaksaa paasata Helsingin rantojen luontoarvojen puolesta ja kaupungin ylimitoitettuja kasvutavoitteita vastaan sekä Hesarissa että kaupunkiseminaarien vakioesiintyjänä. Toisten mielestä ihan vaivoiksi asti. Eiväthän kaikki tästä tykkää vaikka Kaija on aivan oikeassa. Turhautuneena hänkin erosi liitosta, mutta vasta eläkkeellä ollessaan. Kaija on tehnyt hienon uran Ympäristöministeriössä, mutta hänellä ei ole mainittavaa menestystä uudisrakennusten suunnittelijana. Ainoa asia mitä arkkitehdit arvostavat. Vain maestroja kuunnellaan. Muut ovat enemmän tai vähemmän hölmöjä.

Äijäenergiaa

Vihaistien nuorten miesten ja hymyilevien daamien lisäksi löytyy kantaa ottavia myhäileviä professoriukkoja kuten hyvä opettajani Osmo Lappo ja jo pariin kertaan mainittu boheemi Pentti Murole.  Hyvähän Penan on kirjoittaa kaupunkisuunnittelusta, kun se ei ole arkkitehti. Tämä hyväksytään koska Penassa on enemmän kaupunkisuunnittelijaa kuin monessa arkkitehdissa. Hän on ja on aina ollut kaikkien arkkitehtien paras kaveri vaikka onkin vain liikennesuunnittelija. Itsekin työskentelin hänen kanssaan vuonna 1970 kuten hän mahtavassa kaupunkisuunnittelun kuvaraamatussa toteaa. Olen ihmetyksestä ja kunnioituksesta äimän käkenä. Miten yksi vanha ukko on saanut kootuksi yhteen näin valtavan aineiston satoine kuvineen! Äijä on ollut liekeissä! Pena paljastaa teoksensa syvällisen nimen:

Molemmat ukot ovat korkeasta iästään huolimatta aktiivisia ja panevat arvovaltansa peliin kunnioitettavalla tavalla. Lisättäköön se heidän jo ennestään pitkiin ansioluetteloihinsa. Ja heitä kuunnellaan koska he ovat molemmat maestroja. Eri asia on mitä se vaikuttaa. Osmokaan ei protesteista huolimatta kyennyt estämään Töölönlahden keskusta-alueen monien mielestä hajanaista ja sekavaa asemakaavaa toteutumasta.

Itsekin olen äijä-iässä ja aion jatkaa kirjoittamista arkkitehtuurista Hesarissa, Lauttasaari-lehdessä ja blogissani. Olenhan

P.S.

 Omaan virheluettelooni lisään myös taipumuksen rustata mietteitä. Kuten:

TEHTYÄNI HAVAINTOJA IHMISISTÄ
VUOSIKYMMENIEN AJAN
OLEN TULLUT SIIHEN TULOKSEEN
ETTÄ KAIKKI OVAT ERILAISIA
AINOASTAAN MINÄ OLEN SAMANLAINEN
---

 Tulossa:

Blogi 2: Trendikästä

Blogi 3: Tuomarit on idiootteja
(lomien jälkeen