blogi 24
4.12.2014

Miksi Armstrong hymyili?

Minun ei pitänyt kirjoittaa mitään Guggenheimin kilpailusta vaan vaieta se kuoliaaksi – kuten sanotaan. Kuitenkin julkaisin jo yhden lyhyen kommentin toissapäivänä. Pakko jatkaa. Varsinkin kun säätiö itse on koko ajan toivonut vilkasta keskustelua.

Yllä oleva kuva ei anna oikeutta Guggenheim säätiön puheenjohtajan Richard Armstrongin hymylle Helsingin museokilpailun finalistien julkistamistilaisuudessa Bio Rexissä 2.12.  Vinjetti vasemmalla on jo vähän sinnepäin. Richardhan suorastaan säteili koko shown ajan. Miksi? Ensin oli hakattu päätä seinään Helsingin kanssa jo pari vuotta ja sitten vielä tämä:

– Finalistien joukossa ei ollut yhtään kuuluisaa maestroa eikä edes yhtään tunnettua toimistoa

– Toimistot ovat varsin nuoria ja kokemattomia – viisi on toiminut alle seitsemän vuotta ja pari on vasta perustettuja

– Työt vaikuttivat keskeneräisiltä 4-vuosikurssin opiskelijoiden harjoitustöiltä

– Ei mitään tavanomaista wauta johon ensisilmäyksellä voisi rakastua tai joka lyö heepnaadilla kuten Alvarilla oli tapana sanoa

– Eikä varsinkaan joukossa ollut yhtään suomalaista ryhmää

Viimemainittu seikka voi osoittautua kohtalokkaaksi. Onhan Armstrong itse sanonut aikaisemmin

Ensireaktiot finalistivalintojen johdosta osoittavat, ettevät ainakaan kaikki suomalaiset ole ylpeitä siitä, että etupihamme annetaan joidenkin ”ulkomaanpellejen” temmellyskentäksi ja lasku ”huijauksesta” tulee meille.

Guggenheim-historia Helsingissä on ollut erikoinen alusta saakka. Monet kyseenalaistivat kilpailun. Ja onhan siinä outoja piirteitä eikä se ole mennyt pilkulleen Safan mallin mukaan. Maailmanennätys lyötiin heti ehdotusten määrässä. Palkintolautakunnan puheenjohtaja Mark Wigley selosti miten ensimm’isen vaiheen arvostelu hoidettiin. Ensin heitettiin roskikseen ne työt, jotka olivat liikaa museoiden näköisiä ja toimivat hyvin. Sitten heitettiin roskikseen ne jotka olivat liikaa wauta. Jäljelle jäi pieni kasa, josta ei tiedetty mitä ne olivat ja miten ne toimivat. Tekijät olivat kyseenalaistaneet traditioita ja hypänneet tuntemattomaan. Näitä kutsuttiin luoviksi ratkaisuiksi, jotka olivat antaneet enemmän kuin mitä pyydettiin. Armstrong on mukana palkintolautakunnan työskentelyssä. Jatkoon päässeillä on siten hänen siunauksensa.

Mitä tästä voi päätellä? En keksi muuta kuin että tässä todella ennakkoluulottomasti ja uhkarohkeasti haluttiin tuoda jotain uusia uria aukovaa museoajatteluun senkin uhalla että hakataan päätä seinään. Taide on aina ollut sivistyksen kehityksen eturintamassa. Se osoittaa sekä missä ollaan ja minne ehkä ollaan menossa. Se kyseenalaistaa. Se naurattaa ja itkettää. Se antaa toivoa ja uskoa ihmisen hyviin pyrkimyksiin. Teknologian nopean kehityksen johdosta taidekin on turbulenssissa. Voi kysyä tarvitanko internet-aikana enää perinteisiä taidemuseoita. Voi kysyä mikä taidemuseoissa on tärkeintä. Sisältökö vai ulkokuori? Voi kysyä onko ekologisesti järkevää matkustuttaa ihmisiä ympäri maailmaa katsomassa taidemuseorakennuksia. Voi kysyä tehdäänkö Eteläsatamasta huvipuisto kun maailmanpyöräkin jo on. Voi kysyä keisarin uusista vaatteista. Voi kysyä paljon muutakin.

Toivottavasti keskustelu jatkuu seuraavan puolen vuoden ajan ja vielä sen jälkeenkin kun voittajatyö on julistettu kesäkuun alussa. Siitä voi sanoa samaa kuin tulevaisuudestakin. Varmaa on ainoastaan ettei se ole aivan samannäköinen kuin finalistien ehdotuksista nyt julkaistut kuvat. Toisaalta tiedän hyvin, että arkkitehtien on yleensä vaikeata luopa siitä mitä he ensin ovat esittäneet ja aloittaa alusta. Mona-Lisa ja Richard hymyilevät salaperäisesti.

Hullu arkkitehti

miete 24

not in my front yard
not with my money